keskiviikko 27. helmikuuta 2013

188. Peter LeMarc: Peter LeMarc (1987): Soulia ruotsalaisittain

Peter LeMarcin musiikkia olen kehunut täällä aikaisemminkin, mm. määritellen hänen soundinsa sinisilmäsouliksi. Tämä hänen viides albuminsa, joka samalla oli jonkinlainen läpimurtolevy, on ehkä vieläkin tyylipuhtaampi tekele kuin aikaisemmin mainostamani "Det finns inget bättre"; erona on se, että tämä ilmestyi viisi vuotta aikaisemmin, ollen samalla äänimaailmaltaan tyypillisempi oman aikakautensa esimerkki. Se ei tarkoita sitä, että tämä olisi mitään syntikkapoppia, mutta kun herra LeMarc itse joitain vuosia sitten levytti omia laulujaan uudelleen teemalla "niinkuin niiden pitäisi kuulostaa", hän versioi aika monta nimenomaan tämän lätyn laulua - joten joku häikkä tässä ilmeisesti pitäisi olla.

Minun korvissani tämä on loistava levy, eräänlainen "ruotsalainen soulklassikko" - hyviä biisejä löytyy jopa hassattavaksi asti. Ensimmäinen korvaan tarttuva esitys on nopeahko, dramaattinen "Håll om mej" - joka samalla on eniten 80-lukua soiva kappale - mutta myös hitaammat esitykset uppoavat nopeasti tajuntaan. Keskitempoinen aloituskaksikko "Vägen (låter oss vänta)" ja "Som att vänta regn" näyttävät tietä - toimivat sävellykset, sävykkäät sovitukset jotka pohjaavat maukkaaseen kosketintyöhön ja naiskuoron hienosti tukema laulu ovat taattua LeMarcia. Jonkinasteinen hitinpoikanen "Vänta dig mirakel" on hidas ja leveä, rauhallisen itsevarma soulballadi jonka ovela "skatvaikutteinen" kertosäe tarttuu kuin tauti. Mieleen tulee itse asiassa toinen suur valkoinen soulmies, Van Morrison maallisimmillaan.

Van The Man kuuluu vielä enemmän pseudo-omaelämänkerrassa "(Jag ska) Gå hel ur dethär", joka on nimenomaan lauluäänen ja dynamiikan juhlaa, kun taas "Början på en lång historia" koristaisi minkä tahansa soulbluesalbumin hidasta osastoa mollisävelmineen ja hitaasti kasvavine sovituksineen. "Hur hjärtat jämt gör som det vill" on toinen lievästi morrisonmainen esitys - mutta tässä vaiheessa täytyy todeta, että Peter LeMarc selvästi on omanlaisensa artisti. Se käy ilmi myös tekstimaailmasta - hän on tukevasti kiinni nimenomaan ihmissuhdetematiikassa, jota hän käsittelee useimmiten kekseliäästi ja sävykkäästi.

Tämä on yksi niistä harvoista levyistä, jota tekee mieli soittaa kokonaisuudessaan myös yön hiljaisuudessa, ehkä lähinnä juuri tuon dynamiikan ja balladipitoisuuden vuoksi. Hänen myöhäisemmät teoksensa ovat ehkä olleet monipuolisempia, mutta tällä kertaa vahvuutena on se, että täm on melkein teemakokonaisuus. Sen huomaa myös siitä, että omistamani CD-version neljä bonusraitaa, vaikka ihan hyviä ovatkin, selvästi rikkovat sekä temaattisen että soundillisen kokonaisuuden. Tämän päivän korvilla kuunneltuna tämä saattaa olla jopa hieman ylituotettu - mutta monet soulklassikot ovatkin juuri niillä rajoilla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti