maanantai 18. helmikuuta 2013

187. Rolling Stones: Goat´s Head Soup (1973): Kaltevalta pinnalta kajahtaa

Rolling Stones on bändi, joka on pysynyt pinnalla jo viisikymmentä vuotta vaikka ei koskaan ole tehnyt oikein loistavaa albumia - loistavia biisejä löytyykin sitten jo aika monta - mutta sen sijaan aika montakin sellaista, jotka silti ovat ihan hyviä ja jotka ennen kaikkea kasvavat vuosien myötä vaikka ovatkin periaatteessa koottuja aika simppeleistä osatekijöistä.

Tämä "vuohenpääsoppa" on sellainen levy. Minun hyllyssäni se on kuulunut Stonesien parhaimmistoon, vaikka esim. kriitikot eivät ole sitä hirveästi arvostaneet - ehkä siksi, että sitä edelsi neljän studioalbumin sarja kehuttuja klassikoita, joista tämä eroaa sikäli, että se on äänimaailmaltaan täyteläosempi esim. koskettimien käytön osalta, tai siksi että sen ilmestymisen aikoihin Rolling Stones lopullisesti muuttui rockbändistä seurapiiri-ilmiöksi.

Oli miten oli, se on minusta oikein hyvä. Ensinnäkin siltä löytyy "Angie", balladi joka ainakin on bändin kaikkien aikojen paras hidas biisi ja parhaimmistoa noin muutenkin - ihana sävel ja kerrankin oikein sataprosenttinen laulusuoritus Mick Jaggerilta, joka minusta aina välillä tuntuu orkesterin heikolta lenkiltä. Toiseksikin levyn nopeammat palat ovat mukavan myrkyllisiä, ja täyteläisempi äänimaailma sopii niihin oikein hyvin - niin "Doo Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker)" kuin "Star Star" kulkevat oikein mukavasti, ja myös "Silver Train" toimii.

Myös midtempo- ja hitaampi osasto on mielenkiintoinen - jokaisessa biisissä on jotakin, joka nostaa esityksen keskiarvon yläpuolelle, ja jotenkin tämän levyn äänimaailma soljuu ohitse houkuttavana ja koukuttavana ihan toisella tavalla kuin bändin puhtaammin juurimusiikkiin nojuvat teokset. Ja mitä taas soittoon tulee, Charlie Watts on tietenkin aina oma dynaaminen itsensä, ja myös kitaraduo vetää tässä mallikkaasti - rouhevasti, maanittelevasti, svengaavasti, ilkeästi... en osaa musiikin teoriaa mutta tiedän mistä tykkään.

Jos jotakin nyt haluaisi moittia, niin kansitaide on yksiselitteisesti hirveää - mutta sekin kuuluu Rolling Stonesien hienoihin perinteisiin. Ehkä se on jonkinlainen rappion metafora - mutta jos tämä on kuva (tai äänidokumentti) bändistä kaltevalla pinnalla, se kyllä kajahtaa kunnolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti