Edellisessä postauksessa kehumani Laura Närhen levyn monipuolisuus ei liene sattumaa - yksi taustasyy on varmaankin Matti Mikkolan oma tausta Tehosekoittimessa, joka ehkä aloitti uransa punkvaikutteisena mutta jo tämän albumin kohdalla oli kehittynyt täysipainoiseksi rockorkesteriksi. Vaikka jokainen biisi sinänsä ei ole mestariteos, on yhtyeen ote minusta huikea - tyylilaji toisensa jälkeen on hallussa häpeämättömällä rockasenteella.
Suosikkikappaleistani "Ote irtoaa" on huikea jousilla vauhditettu soulshouterdraama - vähän joidenkin 60-luvun lopun ylilyöntien tapaan - jossa silti on pohjalla hieno sävellys, kun taas "Valonkantaja" heittää 70-lukulaiseen poljentoonsa ripauksen ajan diskokaikuja. "Meksiko-Kuusamo" on jonkinlainen bluesrockpastissi, kun taas "Vi**u tajuutsä" on kunnon 70-lukulainen rockjyrä. Levyltä löytyy myös utuisempaa maalailua, hitaampaa bluespohjaista viritelmää ja soulimpaa soittoa, jopa iskelmällisyyttä - monipuolista kevyttä musiikkia kaiken kaikkiaan.
Mutta vaikka tyylit vaihtuvatkin, on kokonaisuus silti hallittu - yksi sitova asia on tuo soiton ote, toinen Otto Grundströmin laulu. Kaikkein eniten taidan silti ihailla sovituksia ja äänimaailmaa - juuri tuo vaihtelu tekee tästä ns. klassisen rocklevyn, sellaisen joita vielä 70-luvulla tehtiin, ja tarvittaessa kehiin heitetään jousia, koskettimia, mitä tahansa mitä kulloinkin tarvitaan. Ehkä joku kappale kestää turhan kauan, ehkä kaikki sävelteokset eivät ole yhtä loistavia - mutta kokonaisuutena tämä "enemmän kaikkea-filosofia" on onnistunut.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti