Nykyisin valtaosa mielenkiintoisista uusista poplevyistä on naisten tekemiä, mutta vielä kymmenen vuotta sitten asia oli toisin ainakin valtavirran osalta; hieman kauemmin mukana olleiden Maaritin ja Kaija Kärkisen lisäksi minusta hyvää musiikkia tekivät vain Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa. Viimeksimainitun musiikissa minua viehätti - sen lisäksi että pidin hänen äänestään - hänen kykynsä yhdistää hyvät iskusävelmät kulkevaan komppiin, ja sen lisäksi kirjoittaa jollakin tavalla nyrjähtäneen henkilökohtaisilta tuntuvia sanoituksia.
Tuosta tarinankertomistaidosta parhaat esimerkit ovat mielikuvitusta kutittava nimibiisi sekä kunnon Zeppelinveto "Ei saa surettaa", kun taas parhaimpia sävellyksiä ovat tekstinäkin kiehtova "Mun elämä" ja varsinkin sen nerokas kertosäe, sekä "Häviän", joka jotenkin onnistuu kuulostamaan sydänveren viime pisaroilla lauletulta olematta silti pateettinen tai ylitulkittu.
Toisaalta tämä on levy, jota on helpompi ruotia kokonaisuutena kuin yksittäisten kappaleiden kautta - ja ehkä sen heikoin puoli onkin tietty samankuuloisuus, koska kitaravetoinen rocksoundi on aika pitkälle samankuuloista kappaleesta sointiin - mutta samalla yksi koko levyä yhteen nivova ominaisuus on sellainen sävellysten ja sovitusten yllätyksellisyys, joka tämän tästä vie biisejä ihan muualle kuin popkorvani olisi odottanut, ja joka saa kokonaisuuden pysymään tuoreena kuuntelusta toiseen.
Bändistä ja sovituksista pitää vielä sanoa, että tämä on onnistuneella tavalla sekä heviä että kevyttä - toisella tuotannollisella otteella tämä olisi voinut olla melkeinpä metallia, mutta silloin tietyt pikku omalaatuisuudet ja nyanssit, kuten esim. korvia hivelevä stemmalaulu, olisi saattanut jäädä huomaamatta. Ja vaikka tämän päivän kotimaisen musiikin taivaalla tuikkii monta muutakin naispuolista rocktähteä, Maija Vilkkumaan tuotanto, tämä levy mutta oikeastaan kaikki muutkin, on tietyllä tavalla vieläkin omaa luokkaansa.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti