lauantai 17. toukokuuta 2014

250. Bonnie Raitt: Nick Of Time (1989): Suunnannäyttäjä

Tämä levy kuuluu kokoelmani luokkaan "arvostelun perusteella ostetut, hyväksi havaitut ja kuuntelumieltymyksiä laajentaneet"; vaikka Bonnie Raitt oli sen julkaistessaan jo konkari, eivät meidän tiemme olleet vielä kohdanneet. Sittemmin olen kylläkin tsekannut jokaisen uuden levyn, jonka hän on tehnyt.

Vuonna 1989 minua miellyttivät ensinnäkin hänen hieno äänensä ja äänenkäyttönsä - sopiva sekoitus käheyttä ja hillintää oli virkistävä poikkeus muiden vastaavantyylisten solistien taipumukseen rääkyä. Toiseksikin myös levyn äänimaailmaa voi luonnehtia samalla tavalla. 80-luvun lopulla korvani soivat vuosikymmenen revittelystä ja kolinasta, ja tämä oli niitä ensimmäisiä lättyjä, joilla jopa menobiisejä saattoi kuunnella hiljaisella äänenvoimakkuudella juhlien jälkeenkin.

Suosikkibiisejäni ovat esim. nimibiisi, jossa oikeastaan tiivistyvät kaikki nuo yllä käyttämäni kehunaiheet, "Thing Called Love", joka on irtonainen versio John Hiattin loistavasta biisistä joka pärjää jopa alkuperäistulkinnalle, ja "Love Letter", joka torvien ja taustalaulun myötä astuu tukevasti soulin puolelle. Myös balladiosasto on hallussa, ja soitto ja sovitukset vastaavat minun käsitystäni aiheesta. Jos jotakin moittisin, niin minusta Bonnien hieno kitarointi jää aika vähälle huomiolle; hänen slidetyöskentelynsä on ilo korvalle jopa tällaiselle "laulu jes, kitara nou"-tyypille - mutta toisaalta yliannostus olisi saattanut latistaa albumin onnistunen hallittua kokonaiskuvaa.

Ja tämä levy on siis ollut jonkinlainen suunnannäytäjä minun musiikinharrastamisessani; Robert Crayn 80-luvun tekeleiden ohella tämä oli ensimmäisiä "hiljaisen poltteen" edustajia levyhyllyssäni, mutta sittemmin seuraajia on tullut paljonkin - ja vaikka en sitä silloin tietoisesti ajatellut, Bonnie Raitt kuului ensimmäisiin uutta musiikkia julkaiseviin naislaulajiin, jotka valtasivat nurkan levyhyllystäni. Soulin harrastajana minulla sentään oli tuntumaa tyylilajeihin, joissa naiset pääsivät pinnalle jo aikaisemminkin, mutta katsoessani nyt taaksepäin huomaan kuuntelutottumuksissani muutoksen juuri 80- ja 90-lukujen taitteesta lähtien, ja nykyisin tilanne taitaa olla jo aika lailla 50/50.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti