Tämä levy meinasi aikanaan mennä vähän ohi - edellisestä levystä oli vuosia, ja aikana ennen sosiaalista mediaa ja striimauspalveluja ei musiikki ollut aina niin käden ulottuvilla kuin nyt. Itse asiassa taisin äkätä tämän Anttilan hyllystä ja todeta Purplenkin näköjään olevan vielä hengissä. Ja onneksi äkkäsin, ja korjasin lätyn talteen. Tämä on nimittäin komea levy, ja ennen kaikkea tämän pitkäikäisen ja monipuolisen bändin ehkä monipuolisin kattaus - mutta samalla linjakas kokonaisuus.
Kun tätä kuuntelen, mieleen nousee muutama asia. Ensinnäkin monipuolisuus - alkujyräys "House Of Pain", melkein AOR:ään kuuluva hidas "Haunted", virkeästi rullaava "Razzle Dazzle", ovelaan riffiin nojaava "Silver Tongue" - ja se on vasta levyn alkupuolta. Steve Morse hoitaa kitaratonttinsa monipuolisesti, sävykkäästi ja hyvällä maulla, Don Aireyn kosketindebyytti tekee kunniaa Jon Lordin jykevälle hahmolle, ja rytmiryhmä taitaa kuulua rockmusiikin parhaisiin - varsinkin Ian Paice kuuluu suosikkirumpaleihini, vaikka en sinänsä rummuista tai muistakaan soittimista paljoa ymmärrä.
Monipuolisuuteen kuuluu vielä se, että sävellykset ovat hyviä ja sovituspuoli melkein vielä parempi - mutta kaiken yläpuolella leijuu Ian Gillanin mahtava ääni. Tätä levyä tehdessä kai n 57-vuotias herrasmies hoitaa tonttinsa arvokkaasti ja tyylillä - ja kaiken lisäksi hänen sanoituksensa monipuolisuudessaan ja välillä mielipuolisuudessaan kuuluvat raskaan rockin parhaimmistoon. Purplen levyillä ei pahemmin uhota tai urpoilla, ei saarnata helvetin tulesta, ja mahdolliset viittaukset sukupuoliseen kanssakäymiseen tai sen tavoitteluun ilmaistaan huomattavasti fiksummin kuin useimpien vastaavien bändien teksteissä.
Biiseistä pitää vielä kehua majesteettinen hidas blues "Walk On", funkahtava "Picture Of Innocence", jonkinlainen peruspurple "I Got Your Number" kitara-kosketinmattoineen ja ovela popbiisi "Doing It Tonight", niin olenkin jo kehunut biiseittäin melkein koko levyn. Lisätään nyt tähän vielä se, että jo klassisen MK2-Purplen hallitsema dynamiikan taju on herroilla tallessa, ja minun on pakko nimittää tämä albumi klassikoksi.
En nyt tiedä minkälainen myyntimenestys tämä aikanaan oli - mutta ainakaan bändi ei pannut pillejä pussiin. Tätä ei löydä esimerkiksi Spotifystä, eikä vuosituhannen alkupuolella juurikaan tehty vinyyliversioita, joten tällä hetkellä tämä lienee aika harvojen herkkua? Oli miten oli, hoitakaa talteen jos tämän löydätte; kaiken muun hyvän lisäksi (ja johdosta) olen kuulevinani tämän takana jonkinlaisen pakottomuuden ja vapauden äänen. Olisiko tämä levy, jonka bändin jäsenet tekivät "koska voimme"?
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti