UFO ei kai ole koskaan päässyt ihan raskaan rockin etummaiseen riviin, vaikka on tehnyt musiikkia jo puoli vuosisataa, ja vaikka matka jatkuu vieläkin. 1970-luvun klassisen kokoonpanon ja levytysten jälkeen kitaristivelho Michael Schenker lähti omille teilleen, ja 80-luvulla bändi teki hieman arkisempia mutta silti päteviä levytyksiä. Sen jälkeen pillit kai käväisivät jopa pussissa - mutta 1995 koko vanha jengi oli koolla taas, ja teki sattumalta oikein komean levyn.
Tämä on minusta UFO-klassikko, melkein "Lights Outin" ja "Obsessionin" veroinen lätty. Soundi on jämerä mutta ilmava, riffit toimivat, sävellykset ovat ensiluokkaisia - ja yhtye soi kuin unelma. Olen ymmärtänyt Michael Schenkerin olevan ns. vaikea persoona, mutta kitaristina hän on kyllä aikamoinen tapaus. Silti tämänkin levyn sankari on Phil Mogg, joka minusta on yksi genren parhaimmista laulajista - hänen äänensä sininen sävy istuu sävellyksiin kuin valettu. Paitsi hyvä, hän on myös jotenkin aliarvostettu, ehkäpä koska hän ei harrasta falsettikiekauksia, örinää tai vaikkapa scatlaulua, vaan yksinkertaisesti l-a-u-l-a-a.
Levyn kohokohta on dramaattinen balladi "Venus", jossa sävellyksen dynamiikka ja Moggin tulkinta ovat ihan omissa sfääreissään. Muutenkin etenkin hitaammat esitykset toimivat - "Dreaming Of Summer" on alakulon peruskurssi - mutta esim. "Pushed To The Limit" osoittaa myös nopeampien tempojen toimivan. Kaikki biisit ovat vähintään hyviä - tämä levy kestää kuuntelua.
Jos jostain nyt valittaisi, niin vanhojen hittien "Doctor Doctor" ja "Lights Out" uusintaversiot eivät tuo niihin mitään uutta - mutta hyviä biisejä nekin ovat. Uudet kahdeksan biisiä olisivat sinänsä riittäneet albumiksi, mutta mikäänhän ei estä painamasta stopnappia niiden jälkeen.
Ufon myöhempiä vaiheita en sitten tunnekaan kuin satunnaisesti - mutta ne levyt mitkä olen kuullut jatkavat kyllä bändin parhaita perinteitä. Tavallaan tämä levy ja UFOn koko ura on pysyvyyden ylistystä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti