Musiikissa on se hieno puoli, että se parhaimmillaan on ajatonta ja iätöntä, kestää kulutusta menettämättä tenhoaan, ja siten monet vanhat suosikit ilahduttavat minua tänään yhtä paljon kuin 20 tai jopa 30 vuotta sitten, mutta samalla löytyy koko ajan uutta hyvää musiikkia johon voi uppoutua ja ihastua. Kun vielä moderni media tarjoaa sekä vanhan kuulemiseen että uuden löytämiseen yhä parempia työkaluja, niin aina vain parempi.
Kuluneen viikon aikana olen sattumalta törmännyt kahteen "uuteen" ruotsalaiseen laulajaan, joiden tuotokset ovat miellyttäneet minua kovasti, ja vieläpä samaa kautta; luin ensin arvostelun mainiolla rootsy.nu-sivustolla (linkki löytyy oikealta), ja etsin sitten kuunneltavaa Spotifyn kautta. Nämä herrat ovat Mother James sekä Svante "Slowman" Törngren, joiden kumpaisenkin (tietääkseni) toiset albumit ovat juuri viime viikkoina päästetty markkinoille.
Mother James (nimestä huolimatta yksinäinen mieslaulaja) on jonkinlainen Tom Waitsin sisäsiisti versio, jonka musiikissa kaikuu blues, jazz, rock, öiset kadut... ja sisäsiistillä tarkoitan sitä, että hänen laulunsa pysyy osapuilleen nuotissa ja siitä saa selvää. Vertailut eivät aina tee oikeutta, vaan voivat viedä harhaan, mutta assosiaatioista voisi vielä mainita Tuomari Nurmion ja Los Lobosin - eli aika mielenkiintoinen keitos.
Slowman liikkuu perinteisemmillä vesillä - homman nimi on amerikkalainen perinnemusiikki, bluesista soulin kautta rockiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, tämäkin hyvin mutta ei hirveän persoonallisesti laulettuna, mutta ennen kaikkea maukkaan monipuolisesti, klassisen täyteläisesti soitettuna. Nautitaan heti ja kuumana, ja tämän niinkuin edellisenkin kyytipojaksi sopii vaikkapa kalja ja bourbon...
ja kaikkein hienoa kaikessa on se, että minua ensi viikolla saattavat jo odottaa ihan uudet löydöt.
torstai 15. huhtikuuta 2010
maanantai 12. huhtikuuta 2010
93. Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä (1980): Suoraan huipulle eikä kulu kuuntelussa
Keväällä 1980 teloin polveni koulun voimistelutunnilla, ja niin tulin seuranneeksi upouuden Rockradion ensimmäisiä lähetyksiä petistäni Selkämeren aluesairaalassa - ja kirkkain muistoni on uuden aallon uusi kyky Hassisen Kone ja samanniminen ensisingle. Niinpä hankin kolmantena suomenkielisenä levynäni Koneen debyytin heti kun se ilmestyi, vaikka punastelinkin sen kantta, ja se oli niin hyvä. Sittemmin Ismo Alangon tuotanto jäi vähemmälle huomiolle - Hassisen Koneen levyt hankin kyllä, mutta jo "Harsoisen terään" aikoihin hänen visionsa oli minusta ajoittain niin rankka, että se ajoi kuunneltavuuden yli, ja Sielun Veljien kohdalla asia oli useimmiten juuri niin. Nyttemmin hän ja minä olemme kasvaneet, ja kuluvan vuosituhannen tuotanto on oikein miellyttävää kuunneltavaa.
No, vaikka "Rappiolla" kuuluu niihin biiseihin, joitä yleensä kuulee silloin tällöin vaikka ei yrittäisikään, ja vaikka se on aina yhtä hyvä, en ollut ollenkaan yhtä varma kokonaisuuden tenhosta kun taannoin lainasin boksin jota löytyy bändin koko tuotanto, ja laitoin debyytin soimaan; vaikka se kuuluu 80-luvun alkupuolen suosikkeihini, olin silloin vasta teini, eikä tuo vinyyli ole moneen vuoteen eksynyt soittimeeni.
Mutta huoli oli turha. Aloitus - "Rappiolla" - on kuolematon suomalainen rock-klassikko, ei yhtään vähempää; siinä yhdistyy uuden aallon energia, Ismo Alangon sanallinen visio, hyvä sävel ja taidokas soitto - se svengaa kuin hirviö - mutta kaikkein parasta on, että meno ei juurikaan laannu edes B-puolella. Monen vuoden tauon jälkeen oli myös hauska huomata, että musiikista löytyi sekä soitollisia että sanallisia koukkuja, jotka menivät teini-Kimmolta ohitse; vaikka (post)punkkia ehkä edustikin. tämä bändi osasi soittaa. "Jumalat jalassa" on loistava iskusävelmä, "Reippaina käymme rekkain alle" kuin tuomiopäivän marssilaulu, "Syöksylaskijoita kaikki tyynni" paitsi hauska myös ajatuksia herättävä... muutkin vanhat suosikit pitävät kutinsa, mutta erityisen hauskaa on, että ennen hieman vierastamani esitykset, kuten "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa", avautuvat toisella tavalla kuin silloin.
Itse asiassa tältäkin levyltä voisi kehua melkein koko biisilistan, ja kaiken lisäksi se on kunnon 40-minuuttinen kokonaisuus, jonka jaksaa kuunnella uudestaan vaikka heti. Ei vähiten siksi, että kokonaisuus nyt tuntuu huomattavan monipuoliselta ja sävykkäältä, hyvin sovitetulta ja hämmästyttävän valmiilta, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun tuntuinen, laskelmoiva tai siloiteltu. Ilmankos näitä ei joka vuosi ilmesty...
No, vaikka "Rappiolla" kuuluu niihin biiseihin, joitä yleensä kuulee silloin tällöin vaikka ei yrittäisikään, ja vaikka se on aina yhtä hyvä, en ollut ollenkaan yhtä varma kokonaisuuden tenhosta kun taannoin lainasin boksin jota löytyy bändin koko tuotanto, ja laitoin debyytin soimaan; vaikka se kuuluu 80-luvun alkupuolen suosikkeihini, olin silloin vasta teini, eikä tuo vinyyli ole moneen vuoteen eksynyt soittimeeni.
Mutta huoli oli turha. Aloitus - "Rappiolla" - on kuolematon suomalainen rock-klassikko, ei yhtään vähempää; siinä yhdistyy uuden aallon energia, Ismo Alangon sanallinen visio, hyvä sävel ja taidokas soitto - se svengaa kuin hirviö - mutta kaikkein parasta on, että meno ei juurikaan laannu edes B-puolella. Monen vuoden tauon jälkeen oli myös hauska huomata, että musiikista löytyi sekä soitollisia että sanallisia koukkuja, jotka menivät teini-Kimmolta ohitse; vaikka (post)punkkia ehkä edustikin. tämä bändi osasi soittaa. "Jumalat jalassa" on loistava iskusävelmä, "Reippaina käymme rekkain alle" kuin tuomiopäivän marssilaulu, "Syöksylaskijoita kaikki tyynni" paitsi hauska myös ajatuksia herättävä... muutkin vanhat suosikit pitävät kutinsa, mutta erityisen hauskaa on, että ennen hieman vierastamani esitykset, kuten "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa", avautuvat toisella tavalla kuin silloin.
Itse asiassa tältäkin levyltä voisi kehua melkein koko biisilistan, ja kaiken lisäksi se on kunnon 40-minuuttinen kokonaisuus, jonka jaksaa kuunnella uudestaan vaikka heti. Ei vähiten siksi, että kokonaisuus nyt tuntuu huomattavan monipuoliselta ja sävykkäältä, hyvin sovitetulta ja hämmästyttävän valmiilta, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun tuntuinen, laskelmoiva tai siloiteltu. Ilmankos näitä ei joka vuosi ilmesty...
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
92. Procol Harum: The Well´s On Fire (2003): Dinosaurusten edeltäjät?
En erityisemmin välitä “A Whiter Shade Of Pale”-kappaleesta, minusta se on aika kulunut, ja vaikka tiesinkin esim. joidenkin suomalaisten suosikkieni esittäneen Procolin biisejä (Pate Mustajärven versio ”Homburg”:ista ekalla soololla on hieno, Hectorin ”Kuin Juudas” Liisa pien-levyllä myös, ja ”Pandora´s Box”:in on tainnut levyttää Pepe & Paradise), ja omistankin pari entisen PH-kitaristi Robin Trowerin levyä, en ollut juuri korvaani tälle bändille lotkauttanut ennenkuin viime talvena lainasin pari sen 70-luvun kultakauden levyä ja jäin koukkuun.
Procol Harum pani pillit pussiin 70-luvun lopulla, teki sitten puolivillaisen comebackin ja huonon levyn ”The Prodigal Stranger” vuonna 1991, ja sen jälkeen olisikin voinut olettaa tarinan olevan lopussa, mutta kaikkea kanssa. Vuonna 2003 ilmestyi tämä levy, joka varmaankin on jäänyt aika vähälle huomiolle muiden kuin varsinaisten fanien keskuudessa, mutta joka minun korvissani on mestariteos. Sen aineksia ovat Gary Brookerin vieläkin sävykäs ääni, hyvät enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet, jotka soitetaan huolella, taidolla ja tunteella hienoin sovituksin – joissa on paljon koskettimia, mutta ei mitään Bach- tai muita varkauksia, ja Keith Reidin taitavat sanoitukset, jotka yksitellen ovat älykkäämpiä kuin esim. monien hevibändien koko albumit.
Esimerkiksi levyn aloituskolmikko; ”An Old English Dream” on surumielinen kosketinten vetämä puoliballadi, ”Shadow Boxed” taas melkein hardrockia, uhkaavan kuuloinen sävellys jossa Brookerin painokas laulu todella tehoaa, ja ”A Robe Of Silk” monisävyinen perinteinen Procolpala, jossa saadaan aika monitahoinen sovitus kuulostamaan helpolta. Kaikki kolme ovat säveleltään mieleenpainuvia, mutta ei niin, että ne jäisivät heti päähän ja kuluisivat puhki, vaan siten, että ne jo toisella kuuntelukerralla ovat tutun mutta silti jännittävän kuuloisia. Jatkossakin löytyy helmiä; ”The VIP Room” tarjoa maukasta slideä, ”The Question” on taas lähellä modernia soulballadia... ja levy on vasta puolivälissä.
Tarina ei ole vieläkään loppu; tietääkseni tämän levyn jälkeen ei ole ilmestynyt ainakaan uutta studiomateriaalia, mutta haastan kaikki kynnelle kykenevät Äänekoskelle 22.7, kun Procol Harum on Keitelejazzin rockosion pääesiintyjä. Vanhassa voi olla parempi vara, jopa tällaisessa jo ennen dinosaurusten aikaa syntyneessä pumpussa.
Procol Harum pani pillit pussiin 70-luvun lopulla, teki sitten puolivillaisen comebackin ja huonon levyn ”The Prodigal Stranger” vuonna 1991, ja sen jälkeen olisikin voinut olettaa tarinan olevan lopussa, mutta kaikkea kanssa. Vuonna 2003 ilmestyi tämä levy, joka varmaankin on jäänyt aika vähälle huomiolle muiden kuin varsinaisten fanien keskuudessa, mutta joka minun korvissani on mestariteos. Sen aineksia ovat Gary Brookerin vieläkin sävykäs ääni, hyvät enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet, jotka soitetaan huolella, taidolla ja tunteella hienoin sovituksin – joissa on paljon koskettimia, mutta ei mitään Bach- tai muita varkauksia, ja Keith Reidin taitavat sanoitukset, jotka yksitellen ovat älykkäämpiä kuin esim. monien hevibändien koko albumit.
Esimerkiksi levyn aloituskolmikko; ”An Old English Dream” on surumielinen kosketinten vetämä puoliballadi, ”Shadow Boxed” taas melkein hardrockia, uhkaavan kuuloinen sävellys jossa Brookerin painokas laulu todella tehoaa, ja ”A Robe Of Silk” monisävyinen perinteinen Procolpala, jossa saadaan aika monitahoinen sovitus kuulostamaan helpolta. Kaikki kolme ovat säveleltään mieleenpainuvia, mutta ei niin, että ne jäisivät heti päähän ja kuluisivat puhki, vaan siten, että ne jo toisella kuuntelukerralla ovat tutun mutta silti jännittävän kuuloisia. Jatkossakin löytyy helmiä; ”The VIP Room” tarjoa maukasta slideä, ”The Question” on taas lähellä modernia soulballadia... ja levy on vasta puolivälissä.
Tarina ei ole vieläkään loppu; tietääkseni tämän levyn jälkeen ei ole ilmestynyt ainakaan uutta studiomateriaalia, mutta haastan kaikki kynnelle kykenevät Äänekoskelle 22.7, kun Procol Harum on Keitelejazzin rockosion pääesiintyjä. Vanhassa voi olla parempi vara, jopa tällaisessa jo ennen dinosaurusten aikaa syntyneessä pumpussa.
perjantai 2. huhtikuuta 2010
91. Jonna Tervomaa: Halo (2004): Taiten tehtyä tunnelmaa
Vaikka Jonna Tervomaa koko uransa ajan onkin kuulunut ns. uudemman polven rocktähtiemme omaleimaisimpaan osaan, on tämä levy kuitenkin hänenkin tuotannossaan hämmästyttävä taidonnäyte. Siina yhdistyvät akustisen makuiset soitantokuviot hyvinkin rankkoihin teemoihin ja toteutuksiin, ja ennen kaikkea se luo omanlaisensa tunnelman, tietyllä tavalla tutun mutta samalla jopa uhkaavan, sekä sovituksellisesti että sanoitusten kautta.
Tästä ovat hyviä esimerkkejä hauras ”Vielä kun kaikki on paikallaan”, pophitinomainen ”Et tahdo tietää” ja jonnekin AP Sarjannon ja suomalaisen uusmetallin väliin pysäköivä, folkahtava ”Viimeinen erinomainen mies”, kaikki keskenään erilaisia mutta selvästi samaan kokonaisuuteen kuuluvia esityksiä, joissa soitto erinomaisesti tukee Jonnan jotenkin haurasta, mutta määrätietoista laulua. Enkä hauraalla tarkoita voimatonta tai esim. nuottia hapuilevaa – mutta hän osaa tuoda asiansa esille uskottavasti ja korvaa miellytävällä tavalla, tarvitsematta äänenvoimakkuutta.
Minun suosikkilauluni on silti ”Toisen kanssa”, joka on klassinen esimerkki sellaisesta surumielisestä rakkauslaulusta, joka uppoaa minuun kuin häkä; hieno sävellys, kasvava sovitus, ja teksti joka ilman suurta draamaa maalaa kuvan menetyksestä, jonka kuulija oivaltaa matkan aikana.Monet muutkin esitykset ovat kehun arvoisia, eikä mikään levyn lauluista huono; tämä on ammattinsa taitavan käsityöläisen tekele, joka tuntuu tutulta ja hyvältä heti käyttöön otettaessa mutta antaa löytää itsestään uusia tunnelmia, sävyjä ja ulottuvuuksia käyttökertojen lisääntyessä.
Tästä ovat hyviä esimerkkejä hauras ”Vielä kun kaikki on paikallaan”, pophitinomainen ”Et tahdo tietää” ja jonnekin AP Sarjannon ja suomalaisen uusmetallin väliin pysäköivä, folkahtava ”Viimeinen erinomainen mies”, kaikki keskenään erilaisia mutta selvästi samaan kokonaisuuteen kuuluvia esityksiä, joissa soitto erinomaisesti tukee Jonnan jotenkin haurasta, mutta määrätietoista laulua. Enkä hauraalla tarkoita voimatonta tai esim. nuottia hapuilevaa – mutta hän osaa tuoda asiansa esille uskottavasti ja korvaa miellytävällä tavalla, tarvitsematta äänenvoimakkuutta.
Minun suosikkilauluni on silti ”Toisen kanssa”, joka on klassinen esimerkki sellaisesta surumielisestä rakkauslaulusta, joka uppoaa minuun kuin häkä; hieno sävellys, kasvava sovitus, ja teksti joka ilman suurta draamaa maalaa kuvan menetyksestä, jonka kuulija oivaltaa matkan aikana.Monet muutkin esitykset ovat kehun arvoisia, eikä mikään levyn lauluista huono; tämä on ammattinsa taitavan käsityöläisen tekele, joka tuntuu tutulta ja hyvältä heti käyttöön otettaessa mutta antaa löytää itsestään uusia tunnelmia, sävyjä ja ulottuvuuksia käyttökertojen lisääntyessä.
torstai 25. maaliskuuta 2010
90. Anna Eriksson: Ihode (2007): Iskelmälaulajan uran kulminaatiopiste
Nuorena miehenä minulla oli asenneongelma ns. kevyemmän musiikin suhteen – eihän vakavamielinen rockfriikki voinut pitää iskelmästä – ja myöhemminkin olen monta kertaa todennut, että musiikissa pitää olla jonkinlaista särmää, jotta se oikein iskisi minuun, mikä on pitänyt aika suuren osan esim. kotimaisesta kevyestä musiikista mielenkiintoni marginaalissa, varsinkin kun se usein on myös huomattavan halvankuuloisesti tuotettua, eli kuulostaa kuunneltuna aika hirveältä. Sittemmin linjani on vähän pehmentynyt, sitä mukaa kuin esim eri tyylilajien väliset rajatkin ovat hälventyneet, ja niinpä uskon, että myös ehdottomampi nuori Kimmo voisi tykätä Anna Erikssonin musiikista – ja keski-ikäinen versio on myyty mies.
Toisaalta tämän levyn äänimaailma ei ole pelkästään pop, vaan ajoittain jopa rock. Annan ääni on kuin tehty tällaiseen hieman rankempaan ympäristöön, ja tuotantopuoli pelaa mallikkaasti – kitarat soivat, jousia käytetään epäröimättä, ja koko kompista huokuu sellainen läsnäolon tunne, joka ei aina ole itsestään selvää popissa. Yksi syy voi olla sanoitusten tematiikka – tämä on käsittääkseni ainakin jossakin määrin ns. ”erolevy”.
Kaikkein parhaiten tämä kuuluu kahdesta parhaasta kappaleesta, joista ”Toisesta huoneesta” on erinomainen, mutta ”Kuka saa sut nyt” sellainen klassikko, jonka pitäisi soida jokaisessa tulevaisuuden toivekonsertissa, jossa muistellaan vuosituhannen alkupuolen iskusävelmiä. Samaa teemaa edustavat myös ”Huojuva talo” ja ”Anno domini”; varsinkin jälkimmäisen tarina on hyvinkin filmaattinen kaikessa arvoituksellisuudessaan. Levyllä on kevyempiäkin hetkiä; diskofiilistä tavoitteleva ”Pamela” ja eteerinen ”Ne kutsuvat sua” soivat ilmavammin, mutta niidenkin kertomukset ovat tummansävyisiä. Parissa kappaleessa tavoitellaan jopa akustisia sävyjä, mutta jostakin syystä ne eivät istu yleisilmeeseen samalla tavalla kuin täyteläisemmin sovitetut laulut.
En tunne Annan koko tuotantoa, mutta kuulemani pari tätä edeltävää levyä muodostavat yhdessä tämän albumin kanssa minun korvissani loogisen jatkumon, jonka seuraava osa olisi ollut täysiverinen rocklätty. Tätä kirjoittaessa hänen uusi levynsä on juuri ilmestynyt, mutta en ole vielä kuullut sitä. Se on englanninkielinen, mikä on suomalaiselta ”iskelmäartistilta” aika ennenkuulumaton veto; ehkä sekin osaltaan kertoo siitä, että ”Ihode” on jonkinlainen kulminaatiopiste.
Toisaalta tämän levyn äänimaailma ei ole pelkästään pop, vaan ajoittain jopa rock. Annan ääni on kuin tehty tällaiseen hieman rankempaan ympäristöön, ja tuotantopuoli pelaa mallikkaasti – kitarat soivat, jousia käytetään epäröimättä, ja koko kompista huokuu sellainen läsnäolon tunne, joka ei aina ole itsestään selvää popissa. Yksi syy voi olla sanoitusten tematiikka – tämä on käsittääkseni ainakin jossakin määrin ns. ”erolevy”.
Kaikkein parhaiten tämä kuuluu kahdesta parhaasta kappaleesta, joista ”Toisesta huoneesta” on erinomainen, mutta ”Kuka saa sut nyt” sellainen klassikko, jonka pitäisi soida jokaisessa tulevaisuuden toivekonsertissa, jossa muistellaan vuosituhannen alkupuolen iskusävelmiä. Samaa teemaa edustavat myös ”Huojuva talo” ja ”Anno domini”; varsinkin jälkimmäisen tarina on hyvinkin filmaattinen kaikessa arvoituksellisuudessaan. Levyllä on kevyempiäkin hetkiä; diskofiilistä tavoitteleva ”Pamela” ja eteerinen ”Ne kutsuvat sua” soivat ilmavammin, mutta niidenkin kertomukset ovat tummansävyisiä. Parissa kappaleessa tavoitellaan jopa akustisia sävyjä, mutta jostakin syystä ne eivät istu yleisilmeeseen samalla tavalla kuin täyteläisemmin sovitetut laulut.
En tunne Annan koko tuotantoa, mutta kuulemani pari tätä edeltävää levyä muodostavat yhdessä tämän albumin kanssa minun korvissani loogisen jatkumon, jonka seuraava osa olisi ollut täysiverinen rocklätty. Tätä kirjoittaessa hänen uusi levynsä on juuri ilmestynyt, mutta en ole vielä kuullut sitä. Se on englanninkielinen, mikä on suomalaiselta ”iskelmäartistilta” aika ennenkuulumaton veto; ehkä sekin osaltaan kertoo siitä, että ”Ihode” on jonkinlainen kulminaatiopiste.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
89. Van Morrison: Down The Road (2002): Tie vain jatkuu jatkumistaan
Joku voisi sanoa, että Van Morrison ei periaatteessa ole uudistunut pätkääkään sitten 90-luvun alun, joku toinen taas, että hänen omia laulujaan sisältävät julkaisunsa muodostavat hämmentävän pitkäjaksoisen ja korkealaatuisen ketjun – ja minusta molemmissä mielipteissä on vinha perä. Miehemme on keskimäärin joka toinen vuosi pukannut pihalle äänitteen, joka sisältää hyvin soitettua ja sovitettua, ainutlaatuisella tavalla laulettua mustaan rytmimusiikkiin pohjautuvaa ilmaisua, ylensä parilla coverilla höystettyä mutta enimmäkseen itse sävellettyä ja sanoitettua.
Ja niin on tämäkin levy; Van the Man pohdiskelee vanhentumista, menneitä idoleja, musiikkibisneksen mädännäisyyttä ja hengen hakemiseta, torvet soivat ja komppi kulkee. Tämä vain jotenkin pakettina on piirua muita parempi. Laulujen pituudet pysyvät hanskassa, sävellysmaailma on ehkä hieman monipuolisempi kuin joillain muilla levyllä (joskin se tarkoittaa mm. sitä, että joutuu kuuntelemaan kantria) ja äänikuva on jotenkin miellyttävä.
Esityksistä jäävät heti mieleen mm. jatsahtava ”Whatever Happened To P J Proby”, bluesimpi ”Man Has To Struggle” ja viiskytlukulaisesti doowoppaileva ”Choppin´ Wood”, mutta myös kelttiläinen svengi ja mietiskelevämpi profeettakama ovat edustettuina. Itse asiassa ei vain sävellysmaailma, vaan koko levy ylipäätänsä on astetta muita Vanin lättyjä monipuolisempi, sortumatta linjattomuuteen. Linjan pysymisen takaa tietysti jo miehemme ääni, jota ei kyllä voi muihin sekoittaa.
Tie vain jatkuu jatkumistaan – tämän levyn jälkeen on tullut kolme lähes samankuuloista pitkäsoittoa. Kaikki oikein hyviä, mutta tämä on astetta parempi; jos haluaa omistaa vain yhden levyn Van the Manin viimeisipien 20 vuoden tuotannosta, minun ehdotukseni on tämä.
Ja niin on tämäkin levy; Van the Man pohdiskelee vanhentumista, menneitä idoleja, musiikkibisneksen mädännäisyyttä ja hengen hakemiseta, torvet soivat ja komppi kulkee. Tämä vain jotenkin pakettina on piirua muita parempi. Laulujen pituudet pysyvät hanskassa, sävellysmaailma on ehkä hieman monipuolisempi kuin joillain muilla levyllä (joskin se tarkoittaa mm. sitä, että joutuu kuuntelemaan kantria) ja äänikuva on jotenkin miellyttävä.
Esityksistä jäävät heti mieleen mm. jatsahtava ”Whatever Happened To P J Proby”, bluesimpi ”Man Has To Struggle” ja viiskytlukulaisesti doowoppaileva ”Choppin´ Wood”, mutta myös kelttiläinen svengi ja mietiskelevämpi profeettakama ovat edustettuina. Itse asiassa ei vain sävellysmaailma, vaan koko levy ylipäätänsä on astetta muita Vanin lättyjä monipuolisempi, sortumatta linjattomuuteen. Linjan pysymisen takaa tietysti jo miehemme ääni, jota ei kyllä voi muihin sekoittaa.
Tie vain jatkuu jatkumistaan – tämän levyn jälkeen on tullut kolme lähes samankuuloista pitkäsoittoa. Kaikki oikein hyviä, mutta tämä on astetta parempi; jos haluaa omistaa vain yhden levyn Van the Manin viimeisipien 20 vuoden tuotannosta, minun ehdotukseni on tämä.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
88. Juice Leskinen Slam: Ajan henki (1981): Sanan säilää ja soiton riemua
Juice Leskinen on yksi niistä nimistä, joita ei voi sivuuttaa jos haluaa luodata kevyttä musiikkia esim. sadan erinomaisen levyn muodossa – joskin hänkin kuuluu niihin, jotka iloisesti sotkivat levyilleen kaikenlaista monipuolisuuden ja huumorin kukkiessa, ja niin hänen studioalbuminsa ovat usein kohtuullisen sekavia kokonaisuuksia, parin poikkeuksin.Nämä poikkeukset ovat minun mielestäni vuoden 1980 ”Tauko III” ja sitten sen seuraaja, tämä Slam-yhtyeen jäähyväislevy, joka kolahti minuun heti ilmestyessään ja on kolissut sen jälkeen.
Tämän levyn hyvät puolet ovat mm. Juicen laulu eli tässä jo kypsynyt, mutta ei vielä ryypätty ääni, soiton ja sovitusten sekä tuotannon toimivuus – mikä ei ole ollut mikään itsestäänselvyys hänen koko tuotantoaan kuunnellessa ja ruotiessa – ja ennen kaikkea ensiluokkaiset laulut. Tällä levyllä sekä rock että rallit, sekä vakavat että hauskat esitykset toimivat ja sanan säilä sivaltaa.
Ehkä kovin osasto ovat rockit; A-puolen ”Taivaan tuuliin”, ”Manserock” ja ”Myrkytyksen oireet” ja B-puolen ”Kone” ja ”Svengaa kuin hirviö” saattavat olla kovin koskaan yhdelle ja samalle suomalaiselle rocklevylle levytetty kvintetti, jossa on potkua ja särmää mutta samalla tunnetta. Toisaalta avausbiisi ”Mussolini perusdiini” on yksi Juicen korkeatasoisimmista tekstisuorituksista, ja kestää huumoriesitykseksi harvinaisen hyvin kulutusta, ja B-puolen ”Ekumeeninen jenkka” varmaan paras suomeksi ikinä levytetty jenkka, jonka riimit ovat täysin vastustamattomia.
Nimikappaleen tarina kuoliaaksinuijinnasta käänteisenä lottoarvontana on yksi huimimmista visioista Juicen katalogissa – joskin teatraalinen esitys on hieman ontuva – mutta levyn päättävä hymni ”Kuumaa tuhkaa” taas Juicen vakavanpuoleisemman tuotannon unohdettu helmi, kuusiminuuttinen balladi joka kasvaa varsin vakuuttaviin mittoihin. Itse asiassa tämän levyn kaikkein vaikuttavin osa ovat tekstit, jotka osuvat kohteisiinsa tyylilajista huolimatta; aina ei edes Juice siihen pystynyt.
Tämän levyn hyvät puolet ovat mm. Juicen laulu eli tässä jo kypsynyt, mutta ei vielä ryypätty ääni, soiton ja sovitusten sekä tuotannon toimivuus – mikä ei ole ollut mikään itsestäänselvyys hänen koko tuotantoaan kuunnellessa ja ruotiessa – ja ennen kaikkea ensiluokkaiset laulut. Tällä levyllä sekä rock että rallit, sekä vakavat että hauskat esitykset toimivat ja sanan säilä sivaltaa.
Ehkä kovin osasto ovat rockit; A-puolen ”Taivaan tuuliin”, ”Manserock” ja ”Myrkytyksen oireet” ja B-puolen ”Kone” ja ”Svengaa kuin hirviö” saattavat olla kovin koskaan yhdelle ja samalle suomalaiselle rocklevylle levytetty kvintetti, jossa on potkua ja särmää mutta samalla tunnetta. Toisaalta avausbiisi ”Mussolini perusdiini” on yksi Juicen korkeatasoisimmista tekstisuorituksista, ja kestää huumoriesitykseksi harvinaisen hyvin kulutusta, ja B-puolen ”Ekumeeninen jenkka” varmaan paras suomeksi ikinä levytetty jenkka, jonka riimit ovat täysin vastustamattomia.
Nimikappaleen tarina kuoliaaksinuijinnasta käänteisenä lottoarvontana on yksi huimimmista visioista Juicen katalogissa – joskin teatraalinen esitys on hieman ontuva – mutta levyn päättävä hymni ”Kuumaa tuhkaa” taas Juicen vakavanpuoleisemman tuotannon unohdettu helmi, kuusiminuuttinen balladi joka kasvaa varsin vakuuttaviin mittoihin. Itse asiassa tämän levyn kaikkein vaikuttavin osa ovat tekstit, jotka osuvat kohteisiinsa tyylilajista huolimatta; aina ei edes Juice siihen pystynyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
