232. Hanne Boel: Beware Of The Dog (2002): Juurikamaa juuttien malliin

Elämässäni oli vaihe, ennen sosiaalisen median ja nettimusiikkipalvelujen tuloa mutta sen jälkeen kun olin kyllästynyt rocklehdistöön, jolloin kirjasto oli tärkein uusien musiikillisten impulssien lähteeni. Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tämän tästä tapana lainata kotiin nippu tuntemattomia mutta mielenkiintoisen näköisiä levyjä tarkistaakseni, josko joku uusi artistituttavuus onnistuisi yllättämään minut. Aika moni jätti minut kylmäksi, mutta joukosta löytyi myös jopa kestosuosikeiksi päässeitä nimiä.

Yksi näistä oli Hanne Boel, tanskalainen jo 80-luvulla uransa aloittanut varsin sielukasääninen laulaja, joka on tehnyt niin soulpitoista rockia kuin myös elektronisemman sävyistä kamaa varsin hyvin lopputuloksin. Tämän levyn kohdalla avainsana on soul - biiseistä löytyy jokunen vanha klassikko omien originaalien seassa, ja soundi on parhaimmillaan aika lähellä jotakin 70-luvun Stax- tai Hi-kamaa, olematta silti mikään hiilikopio - ei ehkä järin omaperäistä, mutta hyvinkin toimivaa.

Parhaimmistoa ovat esimerkiksi nopeahko nimikappale sekä keskitempoienn "Come To Mama", jotka ovat nimenomaan sitä perinteistä soulia, kun taas balladipuolen helmi, "Sometimes My Love" tosin on hieman tutunkuuloinen mutta hyvinkin onnistunut, hillitty ja hallittu slow burner. Samaten "End Of The Line" on toimiva slovari jousineen ja kaikkineen. Hanne käyttää ääntään taiten - sekä fiilistelyyn että revittelyyn, dynamiikan halliten ja liikaa kikkailua välttäen. Hän on ansainnut kannuksia monenkin tyylilajin parissa, mutta tämä iskee minuun kovimmin koska se on alunperinkin lähellä sydäntäni.

Vuoden 2013 parhaat

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.
 

231. Diana Krall: Christmas Songs (2005): Rekiretki ensimmäisessä luokassa

Olen tähänastisen elämäni aikana ehtinyt tuntea inhoa aika monta joululaulua ja niiden esittäjää kohtaan, koska joulumusiikkia tiettynä aikana vuodesta tulvii joka tuutista, toinen toistaan räikeämpinä versioina, mutta varsinkin viime vuosina olen oppinut tuntemaan jopa tiettyä ymmärrystä tätäkin genreä kohtaan - joskin valikoivasti, ja usein muista kuin "joulullisista" syistä. Yksi hyvä esimerkki on ympärivuotinen suosikkialbumini The Jethro Tull Christmas Album, ja toinen on tämä enemmän joulun ajassa kiinni oleva mutta musiikillisesti yhtä korkeatasoinen laulukokoelma.

Yksi syy on varmaan Dianan ääni - vaikka hän on ensi kädessä pianisti, hän kuuluu minun kirjoissani tämän genren parhaisiin vokalisteihin, etenkin koska hän hallitsee nyanssit ja hiljaisuuden vaikean taidon - ja toinen on orkesterin sointi; häntä komppaava iso bändi, The Clayton-Hamilton Orchestra, soi vivahteikkaasti ja syvästi, täyteläisesti muttei räikeästi, ja vaikka kulkuset helkkäävät niin maku säilyy kokonaisuutena hyvänä.

Lauluvalikoima on siitä standardeimmasta päästä - en voi väittää minkään näistä kuuluvan varsinaisiin suosikkeihini, mutta esitykset ovat kautta linjan paremmasta päästä, ja vaikka tyylilajina on jazz, tulkinnat ovat hillittyjä, eli tahtilajit pysyvät hanskassa ja laulun sävelen tunnistaa tulkinnasta. Tämä on varmaan vanhoillisen viihteellistä - mutta toisaalta joulukin on vanha perinne, ja yksi sen pointeista, ainakin minulle, on hyvä olo ja viihtyminen. Kuvittele talvinen ilta, lumi joka sataa hiljalleen, takkatuli, kuusi ja paketit sen alla, nojatuoli, hyvä kirja, peitto jalkojen päällä ja lämmin toti tai lasi hyvää punaviiniä - siinä tilanteessa tämä on loistava ääniraita, oikea ensimmäisen luokan rekiretki.

Mieleen tulee myös, etten ole vielä käsitellyt Diana Krallin "normilevytyksiä", joista ainakin paria voisin täällä kehua - mutta ehkä ne voi säästää ensi vuoteen; nyt on joululaulusesonki.

230. Paul Carrack: Groovin (2001): Reissulaulajan retrohelmi

Paul Carrack on hieno laulaja - hänellä on hellän voimakas, ilmeikäs ja soinnukas ääni joka sopii vaikkapa popsoulin laulamiseen kuin nenä päähän. Hän on käyttänyt sitä monissa yhteyksissä - minun levyhyllyssäni löytyy ainakin Squeezen ja Mike & The Mechanicsin levytyksiä, joilla hän on mikin ääressä, ja sen lisäksi hän on tehnyt jonkinlaisen kasan lättyjä ihan omissakin nimissään. Ne eivät kaikki ole olleet mestariteoksia, mutta ainakin tämä levy on kyllä oikein hyvä. 

Homman nimi on tässä soololevytys - ellen muista väärin, hän soittaa kaikki instrumentit ja on vielä itse tuottanutkin tämän kotona tehdyn lätyn. Se kuulostaakin intiimiltä, vaivattomalta ja läheiseltä, ja sovitukset ovat maanläheisiä ja kevyen svengaavia, antaen hyvin tilaa mm hänen omalle pääsoittimelleen, keyboardille. Laulu on siis hallinnassa, ja kun vielä ohjelmisto on suoraan popin ja soulin huipulta, lopputulos on hyvä ja hetkittäin loistava.

Levyn kohokohdat ovat kaksi minulle originaaleinakin tuttua ja rakasta biisiä, Van Morrisonin iki-ihana "Crazy Love" sekä Bill Withersin "Ain't No Sunshine When She's Gone", joista Carrack tekee omansa näköiset mutta alkuperäisiä kunnioittavat versiot, jotka eivät ollenkaan häpeä tai kalpene niiden rinnalla. Muita hienoja esityksiä ovat esimerkiksi "Sunny", joka tosiaankin kuulostaa hänen käsittelyssään aurinkoiselta, olematta silti imelä tai ylihilpeä, sekä minulle Percy Sledgen tulkintoina tutut ja rakkaat "Any Day Now" ja "Cover Me", mutta koko levy kestää kuuntelua.

Kuulin taannoin radiosta jonkun hänen uuden levytyksensä, joka kuulosti aika lailla samalta kuin tämä jo toistakymmentä vuotta vanha levy - soundi oli miellyttävä, laulu loistavaa, mutta kappale jokseenkin yhdentekevä. Se onkin ollut minun korvissani hänen tuotantonsa suurin ongelma, yleisesti ottaen; hän ei ole mikään suuri lauluntekijä, eivätkä aina hänen soittokaverinsakaan (Squeezeä lukuunottamatta) - mutta tällaisella hyvällä maulla tehdyllä coverlätyllä hän on kyllä elementissään.

229. Maija Vilkkumaa: Ei (2003): Uuden ajan airut

Nykyisin valtaosa mielenkiintoisista uusista poplevyistä on naisten tekemiä, mutta vielä kymmenen vuotta sitten asia oli toisin ainakin valtavirran osalta; hieman kauemmin mukana olleiden Maaritin ja Kaija Kärkisen lisäksi minusta hyvää musiikkia tekivät vain Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa. Viimeksimainitun musiikissa minua viehätti - sen lisäksi että pidin hänen äänestään - hänen kykynsä yhdistää hyvät iskusävelmät kulkevaan komppiin, ja sen lisäksi kirjoittaa jollakin tavalla nyrjähtäneen henkilökohtaisilta tuntuvia sanoituksia.

Tuosta tarinankertomistaidosta parhaat esimerkit ovat mielikuvitusta kutittava nimibiisi sekä kunnon Zeppelinveto "Ei saa surettaa", kun taas parhaimpia sävellyksiä ovat tekstinäkin kiehtova "Mun elämä" ja varsinkin sen nerokas kertosäe, sekä "Häviän", joka jotenkin onnistuu kuulostamaan sydänveren viime pisaroilla lauletulta olematta silti pateettinen tai ylitulkittu.

Toisaalta tämä on levy, jota on helpompi ruotia kokonaisuutena kuin yksittäisten kappaleiden kautta - ja ehkä sen heikoin puoli onkin tietty samankuuloisuus, koska kitaravetoinen rocksoundi on aika pitkälle samankuuloista kappaleesta sointiin - mutta samalla yksi koko levyä yhteen nivova ominaisuus on sellainen sävellysten ja sovitusten yllätyksellisyys, joka tämän tästä vie biisejä ihan muualle kuin popkorvani olisi odottanut, ja joka saa kokonaisuuden pysymään tuoreena kuuntelusta toiseen.

Bändistä ja sovituksista pitää vielä sanoa, että tämä on onnistuneella tavalla sekä heviä että kevyttä - toisella tuotannollisella otteella tämä olisi voinut olla melkeinpä metallia, mutta silloin tietyt pikku omalaatuisuudet ja nyanssit, kuten esim. korvia hivelevä stemmalaulu, olisi saattanut jäädä huomaamatta. Ja vaikka tämän päivän kotimaisen musiikin taivaalla tuikkii monta muutakin naispuolista rocktähteä, Maija Vilkkumaan tuotanto, tämä levy mutta oikeastaan kaikki muutkin, on tietyllä tavalla vieläkin omaa luokkaansa.

228. Runrig: The Cutter And The Clan (1987): Ylämaan kaikuja

Taannoin kehumani Big Country oli ehkä 80-luvulla kelttiläisen rockin äänekkäin ja menestynein ilmentymä, mutta jos katsoo pidemmällä aikavälillä ja mittaa tunteen palon lämpöhuiput, taitaa kyllä Runrig viedä pisteet kotiin. Ja jos oikein olen ymmärtänyt, bändin keikat Skotlannissa ja varsinkin omilla kotikonnuillaan Skyellä ja ylipäätänsä Ylämaissa ovat ns. hurmoksellisia tilaisuuksia. Itse olen seurannut heitä sitten tämän levyn ilmestymisen, ja vieläkin jotkut biisit saavat ihokarvat pystyyn. En muista miksi tämän ammoin hankin - mutta olin siihen aikaan kovasti irkku- ja kelttihenkinen, ja varmaankin tämä kehuttiin jossain alan julkaisussa niin, että siihen oli pakko tarttua.

Ensimmäinen vaikutelma on tunnekuohu - joka varmaan joillakin menee jopa yli, mutta ainakin minun sentimentaaliseen luonteeseeni se ainakin ensi kuulemalla jätti jäljen. Esimerkiksi "Hearts Of Olden Glory" on näkökulmasta riippuen joko komea hymni tai sietämätön vuodatus - komea sävelmä ja vokalisti Donnie Munron tulkinta ovat huomiotaherättäviä - ja "Worker For The Wind" jo pateettisen rajamailla tasapainotteleva balladi, jota säestää pelkkä kitara- ja syntikkakuvio. Toisaalta marssirytminen, levyn kansanmusiikkimaisin esitys "Pride Of The Summer" on komea millä tahansa skaalalla - ja säkkipillikin kuuluu suosikkeihini.

Suurin osa levyä on silti selvää kasaria kompressoituine soundeineen - kitarat möyryävät tai kujertavat, mutta kiiltävät kosketinsoundit ja rummunläiskähdykset vievät suurimman huomion aika pitkälle folkpohjaisten sävellysten esityksistä. Aloitus "Alba" on siitä oiva esimerkki, vieläpä skotiksi laulettu jolloin lauluäänestäkin tavallaan tulee instrumentti kun ei osaa kieltä. "Our Earth Was Once Green" on levyn rokeimpia esityksiä, kruununa komea kertosäe, ja "The Only Rose" kunnon sytkäriballadi jonka kertosäe on kun tehty hoilattavaksi kaulakkain kaljahuuruissa. Ylipäätänsä sävelkynä on bändin jäsenillä terävä.

Tässä kohtaa huomaan esittäneeni oikeastaan aika monta varausta ja/tai vähemmän mairittelevaa määritelmää musiikista tai pikemminkin sen esitystavasta - mutta totuus on, että kaiken kuorrutuksen alla tästä saa jotenkin ylevän olon. Omalla kohdallani se saattaa johtua osittain historianinnostuksestani ja etenkin kelttiläisen maailman vastoinkäymisten herättämästä sympatiasta - ja toisaalta laulajien englanninkielen hurmaavasta aksentista välillä sorahtelevine r-kirjaimineen - mutta oli syy mikä tahansa, Runrig kuuluu niihin bändeihin jotka haluaisin kuulla livenä, ja nimenomaan kotikentällä.

227. Egotrippi: Matkustaja (2003): Oman tien kulkijat

Egotripiltä ilmestyi juuri uusi levy, ja siihen tutustuessani muistuivat mieleen bändin aikaisemmatkin teokset - joista yksi itse asiassa on aika lähellä mestarisellaista, nimittäin tämä kymmenen vuotta sitten ilmestynyt lätty. Egotrippiä käsiteltäessä mainitaan aina välillä sellaisia termejä kuten brittipop tai jopa Beatles, ja tietyllä tapaa määritelmän voi ymmärtää - mutta tässä yhtyeessä on myös ihan omia piirteitä, jotka tulevat huomattavan hyvin esiin "Matkustajalla".

Beatlesista muistuttaa tietenkin lähinnä riemastuttava monipuolisuus ja eräänlainen puhdas popsointi, mukaanlukien hieno stemmalaulu - mutta toisaalta Egotripin musiikissa on myös esim. hyvinkin persoonallisia sävelkulkuja ja velmuja (tai raivostuttavia) sanoitusten painotuksia - ja välillä hyvinkin raivoisaa rokkausta. Jos vaikka aloitetaan A-puolesta, niin "Mustat varjot" on tyylipuhdas balladi hienoine puhallinsooloineen, "Älä koskaan ikinä" huomattavan iskevä renkutus jonka kertosäekoukku kuuluu maamme pophistorian parhaimmistoon - ja jonka laulusovitus on ainutlaatuinen, "Teitäni sinuun" nopea suora veto särökitaroineen, "Sininen" taas loistava bluesiskelmä jonka ilmava soundi 0n lumoava - ja taas kerran kertosäkeen melodia ja stemmat hivelevät korvia.

Sama tahti jatkuu myös kiekon loppupuolella - jopa pastissimainen "Polkupyörälaulu" menee täydestä - ja sovitusten pikku kikat ja mausteet tekevät keitoksesta vielä maukkaamman, kantaen niitäkin biisejä jotka eivät sävellyksinä tai sanoituksina ole kuolemattomia. Ennen kaikkea taidan ihailla heidän taitoaan jättää kokonaisuuteen ilmaa - tämä on todella leijuvaa musiikkia, vaikka se on myös kiinni maassa ja rytmissä ja pääosin sähköistä. Tosi akustisvoittoiset vedot kuten "Varovasti nyt" toimivat siinä kuin äänekkäämmätkin teokset.