Pohdiskeluni siitä, mitä on Hevi, alkoi joskus 1980-luvulla kun kaveripiirissä mietittiin rajanvetoa hard rockin ja heavyn - tai heavy metalin - välillä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Tämän vuosituhannen puolella havahduin sitten tosiasiaan, että metallimusiikissa oli tuhat alalajia, jotka yleensä luokiteltiin vähintään kaksiosaisilla termeillä - "X Y Metal" ja niin edelleen. Koska suuri osa niistä on minulle täysin mielenkiinnottomia - vaikkapa siksi, että en vain kestä n s örinälaulua - asia ei sinänsä ole mikään suuri ongelma, mutta aina välillä se palailee mieleen kun vaikkapa somessa keskustellaan josakin bändistä, ja mietitään onko se heviä vai ei?
Yksi niistä yhtyeistä, joiden tiimoilta tätä keskustelua on käyty, on kanadalainen April Wine. 1970-luvun alkupuolelta alkaen vaikuttanut bändi on tehnyt pitkän rivin albumeja, jotka hyvässä ja pahassa kuvaavat hevimmän rockin haasteita; kannet vaihtelevat typeristä tekorajuihin, samoin sanoitukset, ja vaikka kitarat välillä möyryävät vakuuttavasti, on laulusolisti sen verran puhditon ettei varsinaisesti räjäytä pankkia - ja stemmalaulu on vielä lällympää vaikka sitä ahkerasti käytetäänkin.
Tai ainakin ajattelin näin, kunnes taannoin jäin kuuntelemaan tätä albumia kaikessa rauhassa ja vähän lujempaa, ja -yllätys, yllätys - löysin hyllyssä kauan rauhassa viruneesta lätyskästä ihan uusia puolia. Esimerkiksi "Sign Of The Gypsy Queen" on miltei Thin Lizzymäinen menobiisi kitaravalleineen, "Caught In The Crossfire" ja "Big City Girls" rokkaavat nekin reippaasti, kun taas esim. "Tellin' Me Lies" on ilmavampine riffeineen hyvä esitys, ja "Just Between You And Me" on kuin heviballadiohjekirjan ensimmäisestä luvusta. Eikä kukaan, joka levyttää rypistyksen kuten "Wanna Rock" (soittoaika 2:06), voi olla läpeensä paha.
Kokonaisuus kuulostaa kaiken lisäksi, näin vuosikymmeniä myöhemmin, positiivisella tavalla tyypilliseltä aikakautensa edustajalta - vaikka rokataan, niin komppi on välillä ilmavaa, eikä soundikikkailua harrasteta, mitä nyt parissa kohtaa pieniä syntikkaefektejä. Tällä tietoa lähden tsekkaamaan divareiden uumenista lisää huhtikuun viiniä - itse asiassa tätä levyä seurannut "Power Play" on sekin kerännyt pölyä hyllyssäni vuosikausia.
sunnuntai 26. elokuuta 2018
tiistai 21. elokuuta 2018
370. Richard Thompson: Electric (2013): Melankolian mestari
Rockmusiikki ei ole vuosikausiin ollut mikään nuorten etuoikeus, mutta viime vuosina olemme päässeet siihen tilanteeseen, jossa eivät vain muusikot vaan myös heidän huippu-uransa täyttävät puoli vuosisataa. Jotkut konkareista ovat hyvästäkin syystä väsähtäneitä, mutta sitten on Näitä tyyppejä joiden tahti vain paranee.
Richard Thompson ei ole minusta tehnyt ensimmäistäkään huonoa levyä - matkaan mahtuu sentään yksittäisiä tuotannollisesti pahoinpideltyjä lättyjä, ja jonkun verran kokeellisempaa kamaa joka ei kaltaiselleni popnörtille uppoa, vaikka sinänsä hyvin tehtyä onkin - mutta hänen 2010-luvun tuotantonsa tähän asti on ehkä hänen uransa hienoin kokonaisuus. Toistaiseksi uusimman levyn, "Still", kehuin jo aikaisemmin - mutta tällä kertaa kolahti sen edeltäjä.
Homman nimi on sähköinen, pienellä bändillä soitettu rytmimusiikki. Thompsonin kitarointi on tietysti esillä - hänellä on ihmeen kevyt ote ja puhutteleva soundi, johon en tahdo kyllästyä vaikka se ei ole suosikkisoittimeni. Hän on hyvä laulaja, ja ikä on vain parantanut otetta - nuorempana hän joskus heittäytyi tuskan vietäväksi, mutta uudemmilla levytyksillään hän on todellinen melankolian mestari. Surumielisyyttä ilman rypemistä; iskee tähän suomalaiseen sieluun kuin 220 voltin kakkosnelonen. Komppi toimii kuin ihmisen mieli - ei mitään ylimääräistä, mutta mitään ei puutukaan.
Ja homman kruunaavat hienot biisit. Ne voisi luetella kaikki, mutta aloituskolmikko lyö jo jalat alta; "Stony Ground" on todella vetävä, "Salford Sunday" hienovaraisen melankolinen ja "Sally B" taas folkrockia sanan todellisessa merkityksessä - eikä jatko paljoa häviä. Nopeammat vedot kuten "Good Things Happen To Bad People" ovat viettelevän svengaavia, kun taas hitaammat tuovat melkein tipan silmään, kuten arvokkuuden rippeitä keräävä "Another Small Thing In Her Favour" - tai akustisempi "Snow Goose", joka liittyy saumattomasti miehen hiljaisten helmien nauhaan.
Hienoa musiikkia, kerta kaikkiaan - ja jos ennakkomaistiaiset ovat edustavia, ensi kuussa tuleva uusi lätty jatkaa tämän ja "Stillin" linjaa.
Richard Thompson ei ole minusta tehnyt ensimmäistäkään huonoa levyä - matkaan mahtuu sentään yksittäisiä tuotannollisesti pahoinpideltyjä lättyjä, ja jonkun verran kokeellisempaa kamaa joka ei kaltaiselleni popnörtille uppoa, vaikka sinänsä hyvin tehtyä onkin - mutta hänen 2010-luvun tuotantonsa tähän asti on ehkä hänen uransa hienoin kokonaisuus. Toistaiseksi uusimman levyn, "Still", kehuin jo aikaisemmin - mutta tällä kertaa kolahti sen edeltäjä.
Homman nimi on sähköinen, pienellä bändillä soitettu rytmimusiikki. Thompsonin kitarointi on tietysti esillä - hänellä on ihmeen kevyt ote ja puhutteleva soundi, johon en tahdo kyllästyä vaikka se ei ole suosikkisoittimeni. Hän on hyvä laulaja, ja ikä on vain parantanut otetta - nuorempana hän joskus heittäytyi tuskan vietäväksi, mutta uudemmilla levytyksillään hän on todellinen melankolian mestari. Surumielisyyttä ilman rypemistä; iskee tähän suomalaiseen sieluun kuin 220 voltin kakkosnelonen. Komppi toimii kuin ihmisen mieli - ei mitään ylimääräistä, mutta mitään ei puutukaan.
Ja homman kruunaavat hienot biisit. Ne voisi luetella kaikki, mutta aloituskolmikko lyö jo jalat alta; "Stony Ground" on todella vetävä, "Salford Sunday" hienovaraisen melankolinen ja "Sally B" taas folkrockia sanan todellisessa merkityksessä - eikä jatko paljoa häviä. Nopeammat vedot kuten "Good Things Happen To Bad People" ovat viettelevän svengaavia, kun taas hitaammat tuovat melkein tipan silmään, kuten arvokkuuden rippeitä keräävä "Another Small Thing In Her Favour" - tai akustisempi "Snow Goose", joka liittyy saumattomasti miehen hiljaisten helmien nauhaan.
Hienoa musiikkia, kerta kaikkiaan - ja jos ennakkomaistiaiset ovat edustavia, ensi kuussa tuleva uusi lätty jatkaa tämän ja "Stillin" linjaa.
torstai 16. elokuuta 2018
369. Martin Ilmoni: Kultalankaa (1994): Helmi kirpparilaatikon uumenista
Vaikka olen matkani varrella kerännyt kasaan yhteensä kolmisentuhatta CD- ja LP-levyä, ja C-kasetit ja kotipoltot mukaanlukien varmaan tuhat albumillista lisää musiikkia, aika paljon puuttuu vielä. Matkan aika olen monesti tullut sormeilleeksi levä, joka on herättänyt mielenkiintoni mutta jostakin syystä (luultavimmin rahanpuutteesta) jäänyt hankkimatta. "Kultalankaa" on sellainen levy. Muistan nähneeni sen 1994, tutkineeni sitä mutta jättäneeni sen hankkimatta - ja niin jäi tämäkin kokonaisuus kuulematta yli kahdenkymmenen vuoden ajaksi.
Nyt olen sitä kuunnellut, ja saattanut todeta sen olevan ihan kelpo levytys. Tämä on popmusiikkia - aika mukavia sävellyksiä, jotka esitetään monipuolisin sovituksin ja ihan mukiinmenevällä lauluäänellä. Tämä ei ehkä ole maailman omaperäisin levy, mutta popmusiikkihan onkin nimenomaan soveltavaa luonteeltaan. Hyviä kielikuvia ja kertosäkeitä onelinereineen - "Beibi mä korjaan", tunnelmallisia esityksiä kuten "Kipinää" ja "Viides lause", ja nokkelaa popmusiikkia kuten avaus "Paperikuu", joka voisi olla vaikka Nick Lowen biisi. Äänikuva on tämän päivän korvissa mukavan ysärimäinen sekoitus oikeita instrumentteja ja kosketintaustoja - mitähän se olisi kuulostanut tuoreeltaan?
Minulta saa aina lisäpisteitä Van Morrisonin tulkitsemisesta, mutta Ilmonin "Moondance"-versio "Kuutamotanssi" jää vähän puolittaiseksi hölmöhkön tekstikäännöksen ja hieman väkinäisen sovituksen takia - tosin tuo kertosäe ei tahdo onnistua Van the Maniltakaan.
Ilmoni on muistaakseni toiminut soittajana ja tuottajana ainakin jonkun verran, mutta muita levytyksiä häneltä ei taida löytyä. Se on sikäli harmi, että kun tämäkin levy on tänään lähinnä kirpparien helmi, niin hänen tuotantonsa jää monelta löytämättä - mutta toisaalta hänen tuotantonsa on helppo kerätä kokonaisuudessaan ja keskimäärin korkealaatuista.
Ja itselleni tämä oli hyvä muistutus siitä, että seuraavankin kerran otan talteen sen joskus vähän kiinnostaneen mutta hankkimatta jääneen albumin, kun sen jostakin halvalla löydän.
Nyt olen sitä kuunnellut, ja saattanut todeta sen olevan ihan kelpo levytys. Tämä on popmusiikkia - aika mukavia sävellyksiä, jotka esitetään monipuolisin sovituksin ja ihan mukiinmenevällä lauluäänellä. Tämä ei ehkä ole maailman omaperäisin levy, mutta popmusiikkihan onkin nimenomaan soveltavaa luonteeltaan. Hyviä kielikuvia ja kertosäkeitä onelinereineen - "Beibi mä korjaan", tunnelmallisia esityksiä kuten "Kipinää" ja "Viides lause", ja nokkelaa popmusiikkia kuten avaus "Paperikuu", joka voisi olla vaikka Nick Lowen biisi. Äänikuva on tämän päivän korvissa mukavan ysärimäinen sekoitus oikeita instrumentteja ja kosketintaustoja - mitähän se olisi kuulostanut tuoreeltaan?
Minulta saa aina lisäpisteitä Van Morrisonin tulkitsemisesta, mutta Ilmonin "Moondance"-versio "Kuutamotanssi" jää vähän puolittaiseksi hölmöhkön tekstikäännöksen ja hieman väkinäisen sovituksen takia - tosin tuo kertosäe ei tahdo onnistua Van the Maniltakaan.
Ilmoni on muistaakseni toiminut soittajana ja tuottajana ainakin jonkun verran, mutta muita levytyksiä häneltä ei taida löytyä. Se on sikäli harmi, että kun tämäkin levy on tänään lähinnä kirpparien helmi, niin hänen tuotantonsa jää monelta löytämättä - mutta toisaalta hänen tuotantonsa on helppo kerätä kokonaisuudessaan ja keskimäärin korkealaatuista.
Ja itselleni tämä oli hyvä muistutus siitä, että seuraavankin kerran otan talteen sen joskus vähän kiinnostaneen mutta hankkimatta jääneen albumin, kun sen jostakin halvalla löydän.
maanantai 30. heinäkuuta 2018
368. Z Z Hill: Sama (1981): Hyvä resepti ja ensiluokkaiset raaka-aineet
Z Z Hillin levytysura kesti hyvinkin parikymmentä vuotta, ja hän teki hyvää soulia sekä 60- että 70-luvuilla, räjäyttämätta kuitenkaan pankkia. 1980 hän meni Malacolle, ja ehti tämän loistavan levymerkkidebyyttinsä lisäksi tehdä vielä kolme lättyä lisää ennenkuin meni pois ennenaikaisesti 1984. Nämä hänen levytyksensä aloittivat kuitenkin jonkinlaisen soulbluesbuumin, jonka mukana mm. Little Milton, Bobby Blue Bland ja Johnnie Taylor tekivät pitkän rivin levytyksiä juuri tälle merkille.
Jälkikäteen - 80-luvun loppupuolella - hänen musiikkiinsa tutustuneena en sinänsä tullut pohtineeksi näiden levyjen mahdollista laajempaa merkitystä. Totesinpahan vain niiden olevan oikein vanhaa kunnon mustaa musiikkia - hyviä lauluja juurevasti soitettuina ja sielukkaasti laulettuina - toisin kuin monien muiden vanhojen tekijöiden samanaikaiset levytykset. Oikeat soittimet tukevat Z Z:n hienoa ääntä, jossa on syvyyttä ja tunnetta samalla kun myös dynamiikka ja ajoitus pelaavat.
Levyltä löytyy klassikkotulkintoja - "Bring It On Home To Me" toimii ihan täysillä, samaten vielä sinisempi "Blue Monday" - sekä Malacon omien lauluntekijöiden biisejä, skaalalla soulista syvään siniseen. Kaksi edellämainittua kuuluvat levyn parhaimmistoon, mutta kaikkein suurin kohokohta on minusta "Bump And Grind", joka tekee tilit selviksi modernin tanssimusiikin kanssa, sellaisen jonka tahtiin ei saa pitää tytöstä kiinni. Laulutulkinnasta käy ilmi, etteivät solistin ajatukset törmäilystä ja mylläämisestä välttämättä rajoitu tanssimiseen.
Jokainen sävellys ei ole klassikko, mutta soitto toimii kautta linjan kuin unelma, ja tuotanto kunnioittaa genren perusasioita joskin siitä ehkä kuultaa levytysbudjetin suhteellinen rajallisuus. Mutta ihan kuin monet muutkin maukkaat seokset, hyvä resepti ja huolellinen kypsytys korvaavat yllä sen, ettei kokilla ollut pohjattomia taskuja.
Jälkikäteen - 80-luvun loppupuolella - hänen musiikkiinsa tutustuneena en sinänsä tullut pohtineeksi näiden levyjen mahdollista laajempaa merkitystä. Totesinpahan vain niiden olevan oikein vanhaa kunnon mustaa musiikkia - hyviä lauluja juurevasti soitettuina ja sielukkaasti laulettuina - toisin kuin monien muiden vanhojen tekijöiden samanaikaiset levytykset. Oikeat soittimet tukevat Z Z:n hienoa ääntä, jossa on syvyyttä ja tunnetta samalla kun myös dynamiikka ja ajoitus pelaavat.
Levyltä löytyy klassikkotulkintoja - "Bring It On Home To Me" toimii ihan täysillä, samaten vielä sinisempi "Blue Monday" - sekä Malacon omien lauluntekijöiden biisejä, skaalalla soulista syvään siniseen. Kaksi edellämainittua kuuluvat levyn parhaimmistoon, mutta kaikkein suurin kohokohta on minusta "Bump And Grind", joka tekee tilit selviksi modernin tanssimusiikin kanssa, sellaisen jonka tahtiin ei saa pitää tytöstä kiinni. Laulutulkinnasta käy ilmi, etteivät solistin ajatukset törmäilystä ja mylläämisestä välttämättä rajoitu tanssimiseen.
Jokainen sävellys ei ole klassikko, mutta soitto toimii kautta linjan kuin unelma, ja tuotanto kunnioittaa genren perusasioita joskin siitä ehkä kuultaa levytysbudjetin suhteellinen rajallisuus. Mutta ihan kuin monet muutkin maukkaat seokset, hyvä resepti ja huolellinen kypsytys korvaavat yllä sen, ettei kokilla ollut pohjattomia taskuja.
torstai 26. heinäkuuta 2018
367. John Hiatt: Mystic Pinball (2012): Vanhenee kuin hyvä viini
John Hiattin musiikki on kulkenut mukanani jo kolmannesvuosisadan, ja vaikka kaikki hänen myöhemmät levynsä eivät ole olleet "Bring The Familyn" tai "Slow Turningin" kaltaisia täystyrmäyksiä, hän on ilokseni 2010-luvulla tehnyt rivin oikein kovia levytyksiä, joista tämä mystinen flipperialbumi on ehkä kaikkein paras.
Hiattin ansiot ovat jo entuudestaan tuttuja - minusta hän on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, hänen äänensä on hyvä, persoonallinen ja ikääntyy arvokkaasti, ja hänen levyillään soittaa yleensä hyvä bändi, pienehkö mutta tiukka - lähtökohtana kitararock mutta sovituksellisesti monimuotoinen sellainen. Tällä levyllä minua miellyttää myös hiemaa lihaksikkaampi soundi, johon osasyyllinen taitaa olla tuottaja Kevin Shirley - yksi tämän päivän parhaista bluespohjaisen rockmusiikin ymmärtäjistä.
Ja ne biisit. Aloitusraita, leveästi svengaava "We're Alright Now", raivokas "Bite Marks" ja pomppivasti rokkaava "My Business" - tunnelmat vaihtelevat, mutta jälki on tunnistettava. Ehkä kaikkein suurin kohokohta on "Wood Chipper", jonka tarina on kerrassaan vangitseva - yksi Hiattin pitkän uran parhaista - ja puettu sellaiseen solahtavaan keskitempoon joka iskee kuin aurinkoinen valtatie juuri autonvaihdon jälkeen.
Ylipäätänsä muikea soitto vie mukaansa niin, ettei tekstejä aina tule kuunneltua - mutta silloin kannattaa soittaa levy uudelleen ja maistella John Hiattin huomioita elämästä, joista huokuu eletyn elämän antama arvovalta, kielen hallinta jopa pikku sanaleikkejä myöten ja "ymmärtävä hymy" - kaunista "No Wicked Griniä" lainatakseni, "I've got this smile, I've had it for a while, it ain't exactly brand new. It's no wicked grin, it's good and worn in, and I'd like to give it to you". Klassista kamaa, kuin vuosikertaviiniä.
Hiattin ansiot ovat jo entuudestaan tuttuja - minusta hän on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, hänen äänensä on hyvä, persoonallinen ja ikääntyy arvokkaasti, ja hänen levyillään soittaa yleensä hyvä bändi, pienehkö mutta tiukka - lähtökohtana kitararock mutta sovituksellisesti monimuotoinen sellainen. Tällä levyllä minua miellyttää myös hiemaa lihaksikkaampi soundi, johon osasyyllinen taitaa olla tuottaja Kevin Shirley - yksi tämän päivän parhaista bluespohjaisen rockmusiikin ymmärtäjistä.
Ja ne biisit. Aloitusraita, leveästi svengaava "We're Alright Now", raivokas "Bite Marks" ja pomppivasti rokkaava "My Business" - tunnelmat vaihtelevat, mutta jälki on tunnistettava. Ehkä kaikkein suurin kohokohta on "Wood Chipper", jonka tarina on kerrassaan vangitseva - yksi Hiattin pitkän uran parhaista - ja puettu sellaiseen solahtavaan keskitempoon joka iskee kuin aurinkoinen valtatie juuri autonvaihdon jälkeen.
Ylipäätänsä muikea soitto vie mukaansa niin, ettei tekstejä aina tule kuunneltua - mutta silloin kannattaa soittaa levy uudelleen ja maistella John Hiattin huomioita elämästä, joista huokuu eletyn elämän antama arvovalta, kielen hallinta jopa pikku sanaleikkejä myöten ja "ymmärtävä hymy" - kaunista "No Wicked Griniä" lainatakseni, "I've got this smile, I've had it for a while, it ain't exactly brand new. It's no wicked grin, it's good and worn in, and I'd like to give it to you". Klassista kamaa, kuin vuosikertaviiniä.
lauantai 30. kesäkuuta 2018
366. The Black Sorrows: Harley And Rose (1990): Australian Van Morrison?
Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että joskus hyvätkin artistit saattavat jäädä katveeseen jopa vuosikymmeniksi jopa ihan sattumalta. Joskus 80-luvun lopulla kotikuntani toinen Van Morrison-friikki (itseni lisäksi) kehui tällaista uutta aussibändiä jolla oli hyvin Vanmainen meininki, jonka levyn hän oli hankkinut, ja minun piti lainata se koska hän yleensä hankki vain hyviä levyjä - mutta se jäi sitten syystä tai toisesta toteutumatta.
Pikakelaus jonnekin 2010-luvun alkuun, ja jollain kirpparilla tuli vastaan tämä levy. Koska mieleen palasi myös tuo vanha juttu, hoidin sen kotiin - ja saatoin todeta meiningin tosiaan olevan hyvää. En halua korostaa tuota yhteyttä Van the Maniin sen enempää; totta on, että biisit ja toteutus muistuttavat hänen soulimpia albumejaan, ja Black Sorrowsin nokkamiehellä Joe Camillerillä on ääni joka jollakin tavalla muistuttaa Morrisonia - mutta kyllä tämä bändi on ensi kädessä oma itsensä.
Homman nimi on soulahtava keskitien rytmimusiikki, oikeilla soittimilla esitettynä ja hyvillä äänillä laulettuna - Camillerin lisäksi mikin varressa ovat myös naissolistit Linda ja Vika Bull, jotka välillä myös heittävät peliin hienoja kuoro-osuuksia. Sovitukset hivelevät korvia - orkesterin oman viulun ja saksofonin lisäksi kuullaan välillä torvia, pedal steeliä ja tinapilliä. Jos heikompaa lenkkiä kokonaisuudessa haluaa etsiä, niin ehkä sävellykset jäävät soundin ja tunteen palon varjoon, mutta esim. "Never Let Me Go" on maukas pala.
Itse asiassa biisien nimetkin kertovat ehkä jotakin soundista, otteesta - ja kelttiläisen bardimme vaikutuksesta; "Angel Street", "Soul On Fire", "Carried By The Light", "House Of Light"... ja aivan kuin Vaninkin levyt usein ovat, tämäkin on enemmän jonkinlainen immersiivinen kokonaisuus kuin kokoelma, jolta napataan pätkiä soittolistalle.
Black Sorrowskin taisi tulla pohjoiseen tietoisuuteen Australian 200-vuotisjuhlien aikaan 1988, kun täällä markkinoitiin aussimusiikkia laajemminkin, Midnight Oilista lähtien - mutta samoin kuin monet muutkin nimet, Camilleri joukkoineen jatkaa musiikin tekemistä vieläkin. Niitä levyjä ei vain eksy tänne kuin tietoisesti etsimällä - eli juuri tuo katveeseen joutumisen vaara on aina nurkan takana. Pitäisikin skarpata vähän, koska se vähä mitä miehen 2000-luvun tuotannosta olen kuullut on vähintään yhtä hyvää kuin tämä vanhempikin kama.
Pikakelaus jonnekin 2010-luvun alkuun, ja jollain kirpparilla tuli vastaan tämä levy. Koska mieleen palasi myös tuo vanha juttu, hoidin sen kotiin - ja saatoin todeta meiningin tosiaan olevan hyvää. En halua korostaa tuota yhteyttä Van the Maniin sen enempää; totta on, että biisit ja toteutus muistuttavat hänen soulimpia albumejaan, ja Black Sorrowsin nokkamiehellä Joe Camillerillä on ääni joka jollakin tavalla muistuttaa Morrisonia - mutta kyllä tämä bändi on ensi kädessä oma itsensä.
Homman nimi on soulahtava keskitien rytmimusiikki, oikeilla soittimilla esitettynä ja hyvillä äänillä laulettuna - Camillerin lisäksi mikin varressa ovat myös naissolistit Linda ja Vika Bull, jotka välillä myös heittävät peliin hienoja kuoro-osuuksia. Sovitukset hivelevät korvia - orkesterin oman viulun ja saksofonin lisäksi kuullaan välillä torvia, pedal steeliä ja tinapilliä. Jos heikompaa lenkkiä kokonaisuudessa haluaa etsiä, niin ehkä sävellykset jäävät soundin ja tunteen palon varjoon, mutta esim. "Never Let Me Go" on maukas pala.
Itse asiassa biisien nimetkin kertovat ehkä jotakin soundista, otteesta - ja kelttiläisen bardimme vaikutuksesta; "Angel Street", "Soul On Fire", "Carried By The Light", "House Of Light"... ja aivan kuin Vaninkin levyt usein ovat, tämäkin on enemmän jonkinlainen immersiivinen kokonaisuus kuin kokoelma, jolta napataan pätkiä soittolistalle.
Black Sorrowskin taisi tulla pohjoiseen tietoisuuteen Australian 200-vuotisjuhlien aikaan 1988, kun täällä markkinoitiin aussimusiikkia laajemminkin, Midnight Oilista lähtien - mutta samoin kuin monet muutkin nimet, Camilleri joukkoineen jatkaa musiikin tekemistä vieläkin. Niitä levyjä ei vain eksy tänne kuin tietoisesti etsimällä - eli juuri tuo katveeseen joutumisen vaara on aina nurkan takana. Pitäisikin skarpata vähän, koska se vähä mitä miehen 2000-luvun tuotannosta olen kuullut on vähintään yhtä hyvää kuin tämä vanhempikin kama.
perjantai 29. kesäkuuta 2018
365. Amanda Marshall: Tuesday's Child (1999): Kyllä maailmaan vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu
En muista miksi muutamia vuosia sitten lisäsin tämän levyn verkkodivaritilaukseen, mutta nyt kun sitä taas pyörittelen voin arvailla joitakin syitä. Sen on tuottanut Don Was, paitsi pari raitaa, joilla puikoissa on Eric Bazilian. Hootersmiehen lisäksi laulunteossa ovat auttaneet mm. Carole King, Desmond Child ja Marti Frederiksen - mutta päävastuun lauluista kantaa artisti itse. Joillekin nuo nimet saattavat olla jopa varoituksia, mutta minä pidän kunnon jenkkimeiningistä.
Ja pääroolissa on tietenkin Amanda Marshall itse, laulaja-lauluntekijä joka kaiken lisäksi osoittautuu kanadalaiseksi - lisäsuositus sekin. Hän tekee hyviä biisejä - sellaista keskitien popmusiikkia (yllätys, yllätys) - ja hänellä on ihan hyvä ääni; aavistuksen verran käheä, ja sopivasti persoonallinen, jota hän osaa käyttää sekä intiimisti että voimakkaammin. Pidän myös sovitusmaailmasta - välillä meininki on aika leveää, ja vuosiluvun kuulee soundista, mutta esim "Wishful Thinking" etenee ihan pianoballadina.
Levun selkärankana ovat kuitenkin keskitempoiset pophymnit kuten aloitus "Believe In You" tai "Shades Of Grey", jotka sopivat vaikka autostereoihin kuin nenä päähän. Bazilianin kautta tulee tietysti assosiaatioita kuten Hooters tai varhainen Joan Osborne, ja esim tuo viimeksimainittu biisi tuo soundiltaan mieleen toisen Wasin masinoiman levytyksen, Rolling Stonesien "Anybody Seen My baby":n. Toisaalta tämä mielleyhtymien määrä kertoo enemmänkin valtavirtapopin muodosta kuin Amanda Marshallista - hän ei silti ole mitenkään persoonaton.
Hän on allmusic.comin tietojen mukaan tehnyt kolme albumia vuosina 1996-2002 - eikä hänestä ainakaan ole tullut 2000-luvun megatähteä - mutta tämän levyn perusteella voisin ainakin yrittää löytää ne kaksi muuta; kyllä maailmaan ja minun levyhyllyyni vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu, varsinkin hyvä sellainen.
Ja pääroolissa on tietenkin Amanda Marshall itse, laulaja-lauluntekijä joka kaiken lisäksi osoittautuu kanadalaiseksi - lisäsuositus sekin. Hän tekee hyviä biisejä - sellaista keskitien popmusiikkia (yllätys, yllätys) - ja hänellä on ihan hyvä ääni; aavistuksen verran käheä, ja sopivasti persoonallinen, jota hän osaa käyttää sekä intiimisti että voimakkaammin. Pidän myös sovitusmaailmasta - välillä meininki on aika leveää, ja vuosiluvun kuulee soundista, mutta esim "Wishful Thinking" etenee ihan pianoballadina.
Levun selkärankana ovat kuitenkin keskitempoiset pophymnit kuten aloitus "Believe In You" tai "Shades Of Grey", jotka sopivat vaikka autostereoihin kuin nenä päähän. Bazilianin kautta tulee tietysti assosiaatioita kuten Hooters tai varhainen Joan Osborne, ja esim tuo viimeksimainittu biisi tuo soundiltaan mieleen toisen Wasin masinoiman levytyksen, Rolling Stonesien "Anybody Seen My baby":n. Toisaalta tämä mielleyhtymien määrä kertoo enemmänkin valtavirtapopin muodosta kuin Amanda Marshallista - hän ei silti ole mitenkään persoonaton.
Hän on allmusic.comin tietojen mukaan tehnyt kolme albumia vuosina 1996-2002 - eikä hänestä ainakaan ole tullut 2000-luvun megatähteä - mutta tämän levyn perusteella voisin ainakin yrittää löytää ne kaksi muuta; kyllä maailmaan ja minun levyhyllyyni vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu, varsinkin hyvä sellainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
