Olen usein tainnut todeta, että minulle ehkä kaikkein tärkein tekijä musiikissa on laulajan ääni - vaikka sekin joskus voi olla toissijainen asia, on todennäköisempää, että kuuntelen mieluummin hyvän laulajan versiota keskinkertaisesta biisistä kuin esim. jonkun Dylanin versioita omista helmistään... Kaikkein suurimpien suosikkieni joukosta löytyy ennen kaikkea vahvaäänisiä souldiivoja - Mavis Staples, Millie Jackson ja Irma Thomas tulevat ensimmäisinä mieleen - ja samaan joukkoon vaikka ei ehkä ihan kärkeen on tämän levyn perusteella yrittämässä myös Natalie Cole.
Vaikka hän on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran, en ole kuullut muuta kokonaista albumia hänen tekeleitään kuin tämän, ja fanina olen myöhäissyntyinen. Yksi syy voi olla, että olen liittänyt hänet lähinnä tunnetun isänsä laulukirjaan ja siten uskonut hänen liippaavan liikaa viihteen puolelle - mutta siinä asiassa olen lieventänyt kantaani viime vuosikymmeninä, sitä mukaa kun olen löytänyt myös viihteestä hyvää kuunneltavaa.
Tämä levy on kyllä sitä itseään - eli perinteitä kunnioittavaa, orgaanisesti ja maanläheisesti soivaa mutta silti tässä päivässä kiinni olevaa soulia. Aloitus, "Criminal", on rikollisen svengaava (anteeksi :-), ja kun Natalie biisin "siltaosassa" päästää äänensä irti, tunnen sen värinän selkäpiissäni joka yleensä on merkinnyt minulle pitkäaikaisen suosikkibiisin löytämistä. Samaa osastoa on "The More You Do It", joka on melkein retroa, ja Aretha Franklinin "Day Dreaming", joka minusta vetää vertoja alkuperäiselle.
Tämä on miltei coverlevy (yksi kappale on uusi originaali), ja juuri versiointi - muualta tulevien esitysten nivoaminen tuohon soulbändin soundiin - on yksi sen parhaista puolista. Stingin "If I Ever Lose My Faith In You" nousee uudelle tasolle kun se lauletaan kunnolla, ja jopa Kate Bushin "Tha Man With The Child In His Eyes", jonka luulisi olevan vaikeasti versioida uskottavasti, on tavallaan kuin uusi esitys - mutta tässä tapauksessa en halua tehdä vertailua. Omista suosikeistani Natalie tulkitsee Shelby Lynneä ("Leavin´") ja Bonnie Raittia ("Love Letter"), oikein hyvin mutta ei mainittavasti alkuperäisiä muuttaen.
Soulhan on yleensäkin genre jossa mieluusti tulkitaan vanhoja teoksia uudelleen ja löydetään niistä uusia ulottuvuuksia, ja tämä levy tekee sen mielestäni loistavasti. Seuraavaksi pitänee tutustua hänen vanhempiin levytyksiinsä.
lauantai 31. maaliskuuta 2012
maanantai 26. maaliskuuta 2012
156. Wings: London Town (1978): Popin piiloklassikko
Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan; niinkuin viimeksi totesin, Paulimme on saanut aikaan sekä enemmän että vähemmän loistavia levyjä soolourallaan, ja tämä kuuluu selvästi siihen ensimmäiseen kategoriaan. Itse asiassa tämä on paitsi hyvä poplevy myös esimerkki siitä, miten vielä 70-luvulla nimenomaan Beatlesien aikoinaan popmusiikkiin tuoma monipuolisuus oli voimissaan - ajatelkaapa vaikka Queenin parhaita levyjä, Kinksiä tai vaikkapa Billy Joelia. Mutta statementit sikseen, koska en usko Paulinkaan ajatelleen tätä muuksi kuin hyväksi musiikiksi. Tämä on myös ensimmäisiä poplevyjä, jota olen kuullut heti uutena kun musiikista innostuin; paras kaverini Mats osti sen ja minäkin kuuntelin antaumuksella, Beattlesfani kun olin.
Kehumisen voi aloittaa vaikkapa alusta; nimikappale on juuri sellainen melodinen ja ilmava poplaulu joita löytyy paljonkin juuri tekijän McCartney kohdalla - ja heti alusta alkaen hän on voimissaan paitsi säveltäjänä myös laulajana. "Cafe On The Left Bank" nostaa tempoa hieman mutta kuuluu samaan lajiin. "I´m Carrying" on sellainen lyhyt pikku balladi, jollaisia hänellä on tuhlattavaksi asti, ja "Girlfriend" saman teeman täysimittainen esimerkki. Kun mainitaan vielä kunnon rockveto "I´ve Had Enough", niin A-puoli on paketissa. Kakkospuolelta löytyy esim. rockabillysti svengaava "Name And Address", folksävyjä tavoitteleva "Don´t Let It Bring You Down" sekä jonkinlainen progepastissi "Morse Moose And The Grey Goose", jotka kaikki ovat hyviä.
Ja sitten minun kaikkien aikoijen suosikkipopkappaleisiini kuuluva "Deliver Your Children", jonka kaihoisa mutta vetävä sävel on aina yhtä loistava. Hauskaa kyllä, tämä on yksi levyn niistä biiseistä, joita Paulin lisäksi oli rustaamassa Wings-ikoni Denny Laine - jolla itselläänkin kyllä on melodisen popmusiikin meriittejä jo aikaisemmalla urallaan. En allekirjoita väitettä, jonka mukaan Paul McCartney tarvitsee rinnalleen jonkun toisen saadakseen aikaan kuolemattomia biisejä, koska hänellä on klassikoita ihan omissakin nimissään aivan tarpeeksi - eivätkä Beatlesinkaan laulut läheskään aina olleet yhteistyötä vaikka kreditit niin sanoivat - mutta tässä tapauksessa yhdistelmä on voittaja.
Mutta niin on koko tämä levy, koko neljäntoista kappaleen mitaltaan; ei taidetta, ei tiedettä, vaan kevyttä musiikkia parhaimmillaan, popin piiloklassikko.
Kehumisen voi aloittaa vaikkapa alusta; nimikappale on juuri sellainen melodinen ja ilmava poplaulu joita löytyy paljonkin juuri tekijän McCartney kohdalla - ja heti alusta alkaen hän on voimissaan paitsi säveltäjänä myös laulajana. "Cafe On The Left Bank" nostaa tempoa hieman mutta kuuluu samaan lajiin. "I´m Carrying" on sellainen lyhyt pikku balladi, jollaisia hänellä on tuhlattavaksi asti, ja "Girlfriend" saman teeman täysimittainen esimerkki. Kun mainitaan vielä kunnon rockveto "I´ve Had Enough", niin A-puoli on paketissa. Kakkospuolelta löytyy esim. rockabillysti svengaava "Name And Address", folksävyjä tavoitteleva "Don´t Let It Bring You Down" sekä jonkinlainen progepastissi "Morse Moose And The Grey Goose", jotka kaikki ovat hyviä.
Ja sitten minun kaikkien aikoijen suosikkipopkappaleisiini kuuluva "Deliver Your Children", jonka kaihoisa mutta vetävä sävel on aina yhtä loistava. Hauskaa kyllä, tämä on yksi levyn niistä biiseistä, joita Paulin lisäksi oli rustaamassa Wings-ikoni Denny Laine - jolla itselläänkin kyllä on melodisen popmusiikin meriittejä jo aikaisemmalla urallaan. En allekirjoita väitettä, jonka mukaan Paul McCartney tarvitsee rinnalleen jonkun toisen saadakseen aikaan kuolemattomia biisejä, koska hänellä on klassikoita ihan omissakin nimissään aivan tarpeeksi - eivätkä Beatlesinkaan laulut läheskään aina olleet yhteistyötä vaikka kreditit niin sanoivat - mutta tässä tapauksessa yhdistelmä on voittaja.
Mutta niin on koko tämä levy, koko neljäntoista kappaleen mitaltaan; ei taidetta, ei tiedettä, vaan kevyttä musiikkia parhaimmillaan, popin piiloklassikko.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
155. Paul & Linda McCartney: Ram (1971): Kun pop oli poppia
Olen tämän blogin puitteissa kehunut jo puolisentoistasataa levyä, ja nyt huomasin että minulle rakkaan ja levyhyllyssäni kohtuullisen suuren tilan vievän suosikkibeatleni Paul McCartneyn soolotuotanto on jäänyt aika vähälle huomiolle. Yksi syy voi tietysti olla se, että jotkut hänen soolo- tai omista bändilevyistään kieltämättä ovat aika puolivillaisia - mutta jokaiselta lätyltä ilman poikkeusta on aina löytynyt sitä, mikä tekee hänestä mestarin - melodista, pakottoman tuntuista mutta silti kiehtovaa ja koukuttavaa poppia, ja tältä hänen järjestyksessä toiselta "soololevyltään" Beatlesin hajottamisen jälkeen sitä löytyy paljon.
Klassisia esimerkkejä tällä levyllä ovat esim. ihastuttava "Dear Boy", joka on suoraa jatkumoa Beatlesin kauneimmille pop-paloille, stemmoineen kaikkineen, ja folkpala "Heart Of The Country" joka kuuluu sarjaan lauluja joita Pauli tekee vasemmalla kädellä, mutta joiden vuoksi monet muut artistit voisivat myydä mummonsa. "Long-Haired Lady" kuuluu hänen rakkauslaulujensa sarjaan, ja "Sitting In The Back Seat Of My Car" voisi olla vaikka kosto Phil Spectorille "Let It Ben" pilaamisesta. Popin ohessa tänne mahtuu myös rokin rynkytystä - ilmavaa sellaista, kuten "Smile Away" tai "Eat At Home".
Joskus hänen musiikkiaan voi luonnehtia englantilaisella "silly"-termillä; silliness onkin jonkinlainen perinne music hallista Monty Pythonin kautta pop musiikkiin, jota näin ei-natiivina on vaikea ymmärtää, mutta useimmiten se kuitenkin pysyy aisoissa. Esimerkiksi "Uncle Albert/Admiral Halsey" on joko sitä itseään, tai ehkä vinoilua vakavamieliselle progelle, tai molempia. Levytettynä se on hauska, kaunis tai tuskastuttava, vähän kuulijan mielialasta riippuen. Samaa sarjaa on "Monkberry Moon Delight", josta ei kyllä ota selvää.
Ja koko homma on tietenkin hienosti sovitettua, ilmavaa, kekseliästä - ja Paulhan on kaiken lisäksi oikein hyvä laulaja. Jossakin tätä levyä on kutsuttu "ensimmäiseksi indielevyksi" - siihen en ota kantaa, mutta ainakin tämä oli - ja on - kunnon poppia, kaikilla mausteilla.
Klassisia esimerkkejä tällä levyllä ovat esim. ihastuttava "Dear Boy", joka on suoraa jatkumoa Beatlesin kauneimmille pop-paloille, stemmoineen kaikkineen, ja folkpala "Heart Of The Country" joka kuuluu sarjaan lauluja joita Pauli tekee vasemmalla kädellä, mutta joiden vuoksi monet muut artistit voisivat myydä mummonsa. "Long-Haired Lady" kuuluu hänen rakkauslaulujensa sarjaan, ja "Sitting In The Back Seat Of My Car" voisi olla vaikka kosto Phil Spectorille "Let It Ben" pilaamisesta. Popin ohessa tänne mahtuu myös rokin rynkytystä - ilmavaa sellaista, kuten "Smile Away" tai "Eat At Home".
Joskus hänen musiikkiaan voi luonnehtia englantilaisella "silly"-termillä; silliness onkin jonkinlainen perinne music hallista Monty Pythonin kautta pop musiikkiin, jota näin ei-natiivina on vaikea ymmärtää, mutta useimmiten se kuitenkin pysyy aisoissa. Esimerkiksi "Uncle Albert/Admiral Halsey" on joko sitä itseään, tai ehkä vinoilua vakavamieliselle progelle, tai molempia. Levytettynä se on hauska, kaunis tai tuskastuttava, vähän kuulijan mielialasta riippuen. Samaa sarjaa on "Monkberry Moon Delight", josta ei kyllä ota selvää.
Ja koko homma on tietenkin hienosti sovitettua, ilmavaa, kekseliästä - ja Paulhan on kaiken lisäksi oikein hyvä laulaja. Jossakin tätä levyä on kutsuttu "ensimmäiseksi indielevyksi" - siihen en ota kantaa, mutta ainakin tämä oli - ja on - kunnon poppia, kaikilla mausteilla.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
153-154. Juha Tapio: Mitä silmät ei nää (2003) & Ohikiitävää (2005): Kaihon kuningas
Minulla on levyhyllyssäni musiikkia artisteilta, joita olen seurannut levytysuran alusta asti, ja tietysti myös sellaista musiikkia, jonka olen hoksannut vasta jälkikäteen - esim. 60- ja 70-luvuilla en vielä ollut kovinkaan aktiivinen musiikin seuraaja tai levynostaja - ja sitten on jonkun verran "jälkijättöisiä löytöjä", laulajia ja bändejä joiden kelkkaan olen hypännyt vasta matkan varrella. Juha Tapio kuuluu tähän viimeiseen kategoriaan - olin kyllä noteerannut mm. kirjaston levyhyllyssä, että tällainenkin tyyppi oli olemassa, mutta jotankin sivuuttanut hänet jeesusrokkarina (ja sellainen taustahan hänellä onkin), kunnes sitten eräänä päivänä poimin mukaani juuri nämä kaksi levyä kotikuunteluun; ehkäpä juuri sillä käyntikerralla ei löytynyt mitään innostavia uutuuksia - en muista.
Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.
Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.
En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".
Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?
Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.
Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.
En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".
Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
152. Sadetanssi: Voitolla (2006): Suuri ja mahtava suomalainen soundi
Nuoruudessani olin mielestäni aika hyvin kartalla sen suhteen, minkälaista uutta musiikkia maassamme ilmestyy, ja nyttemmin netin kaikki resurssit tekevät musiikin etsimisen helpoksi ainakin periaatteessa, mutta jossakin välillä - ehkä 90-luvun puolivälistä kymmenisen vuotta eteenpäin - olin taas ihan muissa maailmoissa ja kotimaan skene jäi vähemmälle huomiolle. Niinpä tämäkin bändi ilmestyi jostain tyhjästä eteeni kun etsin jotain aivan muuta - mutta sittemmin olen hankkinut kaikki löytämäni Sadetanssilevyt.
Niistä komein on tämä kolmas/viimeinen, joka on puhdaslinjaisen jylhä, kovaääninen, kaunis ja hyvin laulettu ja soitettu. Tässä on kitaravalleja, mutta en kutsuisi tätä metalliksi - ja tämä on jotenkin liian totista ja mahtipontista ollakseen paljon mitään muutakaan. Ja koska sävellykset ovat linjakkaita ja melodisia, eivätkä poukkoile sinne tänne kahdeksan minuuttia kerrallaan, tämä ei ole progea. Bändi itse totesi jossakin yhteydessä esikuvikseen Kentin, Musen ja Queenin - ja miksei, jokaisessa näissä kolmessa on piirteitä joita saattaa kuulla myös Sadetanssin musiikissa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hiilikopio.
Levyn kohokohta on aloituskaksikko. Ensin hitaampi "Vesi vie kengät", jossa yhdistyy mielenkiintoinen näkökulma rakkaustarinaan, hyvä sävellys ja sovitus ja sitten tuo laulu. Jonkun mielestä Teppo Martinsuo saattaa honottaa - mutta minusta hän hoitaa homman suvereenisti. Heti sen päälle vaikuttava "Kuka tätä rantaa keinuttaa", jonka vetävä kosketinriffi, hieno laulumelodia ja sovitus kelpaisivat vaikka minkä kasarihevibändin levylle, mutta joka tällaisena totisen vetävänä iskee vieläkin lujempaa. Nimikappale on ylevä balladi, jossa taas kerran on todella hieno sävellys, ja samaa osastoa edustaa mm. "Viileät varjot". Levyltä löytyy myös hieman yhdentekevämpiä esityksiä, mutta kokonaisuus on linjakas. Suurta ja mahtavaa suomalaista soundia.
Niistä komein on tämä kolmas/viimeinen, joka on puhdaslinjaisen jylhä, kovaääninen, kaunis ja hyvin laulettu ja soitettu. Tässä on kitaravalleja, mutta en kutsuisi tätä metalliksi - ja tämä on jotenkin liian totista ja mahtipontista ollakseen paljon mitään muutakaan. Ja koska sävellykset ovat linjakkaita ja melodisia, eivätkä poukkoile sinne tänne kahdeksan minuuttia kerrallaan, tämä ei ole progea. Bändi itse totesi jossakin yhteydessä esikuvikseen Kentin, Musen ja Queenin - ja miksei, jokaisessa näissä kolmessa on piirteitä joita saattaa kuulla myös Sadetanssin musiikissa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hiilikopio.
Levyn kohokohta on aloituskaksikko. Ensin hitaampi "Vesi vie kengät", jossa yhdistyy mielenkiintoinen näkökulma rakkaustarinaan, hyvä sävellys ja sovitus ja sitten tuo laulu. Jonkun mielestä Teppo Martinsuo saattaa honottaa - mutta minusta hän hoitaa homman suvereenisti. Heti sen päälle vaikuttava "Kuka tätä rantaa keinuttaa", jonka vetävä kosketinriffi, hieno laulumelodia ja sovitus kelpaisivat vaikka minkä kasarihevibändin levylle, mutta joka tällaisena totisen vetävänä iskee vieläkin lujempaa. Nimikappale on ylevä balladi, jossa taas kerran on todella hieno sävellys, ja samaa osastoa edustaa mm. "Viileät varjot". Levyltä löytyy myös hieman yhdentekevämpiä esityksiä, mutta kokonaisuus on linjakas. Suurta ja mahtavaa suomalaista soundia.
tiistai 17. tammikuuta 2012
151. Billy Joel: Greatest Hits, Vols. 1 & 2 (1973-1985): Pianomies panee parastaan
Nuoruudessa tuli hengailtua muusikonalkujen kanssa, ja muutaman kerran muistan istuneeni parhaan kaverini, basistin, kanssa kuuntelemassa biisejä joita tanssiorkesteri johon hän kuului oli ottamassa ohjelmistoonsa, ja kirjoittamassa niiden tekstejä muistiin. Eagles ja CCR tulivat tutuiksi, ja samaten Billy Joelin jotkut balladit, joiden tahdissa moni nuoripari tai wannabe-sellainen nojaili illan viimeisiä hitaita tansseissa kotikulmillani. Kaverillani oli pari Billy-pojan albumia, ja kun tämä siihenastisen uran summaava paketti ilmestyi vuonna 85, laitoin minäkin pennoseni likoon - ja tätä on tullut soitettua silloin tällöin aina siitä lähtien.
Se kaikkein suurin nojailuhitti, "Honesty", puuttuukin itse asiassa tältä levyltä, mutta muuten tämä on käsittääkseni aika kattava - ja samalla aika komeaa jälkeä. Miehen "nimibiisi", "Piano Man", on tietysti yksi kohokohta, samaten kuin 70-luvun loppupuolen hempeilyt "She´s Always A Woman" ja "Just The Way You are", mutta minuun menevät täydestä myös hieman rokimmatkin vedot kuten "You May Be Right" ja "It´s Still Rock´n´Roll To Me". Silloin ennen minuun vetosi myös dramaattinen "Goodnight Saigon" - vaikka sen loisto nyt onkin himmennyt - kun taas 50-lukuun viitaavat "Uptown Girl" ja etenkin a capellaesitys "The Longest Time" ovat yhtä tunteellisia nyt.
Ylipäätänsä minua viehättää Joelin (joskus kieltämättä hieman yli menevä) sentimentaalisuus - hän ei pelkää olla pateettinen ja viihdyttää suurin sävelin, mutta hän pystyy myäs pienieleisempään esitykseen. Siitä ei tosin ole tietoa päätösraidalla, miltei sinfonisella "While The Night Is Still Youngilla", jonka kuorot ja sovitus kyllä täyttävät korvien välin - mutta komeasti. Ja koska orkesterointi toimii, on tämän kokoelman (niinkuin Joelin yksittäisten albumienkin) yksi vahvuus seni monipuolisuus. Musiikkia joka lähtöön...
Olen myöhemminkin seurannut hänen uraansa, ja CD-levyjä on kertynyt aikamoinen pino. Yksikään ei ole huono, mutta hän ei ole minun korviini tuonut myös yhtäkään täysin kestävää kokonaisuutta - väliin on aina mahtunut jokunen yhdentekevämpikin esitys. Kokoelmatasolla tämä ei ole ongelma - ainakaan tässä tapauksessa; tämä tupla-LP kestää minusta kuuntelua alusta loppuun asti.
Se kaikkein suurin nojailuhitti, "Honesty", puuttuukin itse asiassa tältä levyltä, mutta muuten tämä on käsittääkseni aika kattava - ja samalla aika komeaa jälkeä. Miehen "nimibiisi", "Piano Man", on tietysti yksi kohokohta, samaten kuin 70-luvun loppupuolen hempeilyt "She´s Always A Woman" ja "Just The Way You are", mutta minuun menevät täydestä myös hieman rokimmatkin vedot kuten "You May Be Right" ja "It´s Still Rock´n´Roll To Me". Silloin ennen minuun vetosi myös dramaattinen "Goodnight Saigon" - vaikka sen loisto nyt onkin himmennyt - kun taas 50-lukuun viitaavat "Uptown Girl" ja etenkin a capellaesitys "The Longest Time" ovat yhtä tunteellisia nyt.
Ylipäätänsä minua viehättää Joelin (joskus kieltämättä hieman yli menevä) sentimentaalisuus - hän ei pelkää olla pateettinen ja viihdyttää suurin sävelin, mutta hän pystyy myäs pienieleisempään esitykseen. Siitä ei tosin ole tietoa päätösraidalla, miltei sinfonisella "While The Night Is Still Youngilla", jonka kuorot ja sovitus kyllä täyttävät korvien välin - mutta komeasti. Ja koska orkesterointi toimii, on tämän kokoelman (niinkuin Joelin yksittäisten albumienkin) yksi vahvuus seni monipuolisuus. Musiikkia joka lähtöön...
Olen myöhemminkin seurannut hänen uraansa, ja CD-levyjä on kertynyt aikamoinen pino. Yksikään ei ole huono, mutta hän ei ole minun korviini tuonut myös yhtäkään täysin kestävää kokonaisuutta - väliin on aina mahtunut jokunen yhdentekevämpikin esitys. Kokoelmatasolla tämä ei ole ongelma - ainakaan tässä tapauksessa; tämä tupla-LP kestää minusta kuuntelua alusta loppuun asti.
torstai 12. tammikuuta 2012
Vuoden 2011 parhaat
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi osa kaikesta kuuntelemastani musiikista on "vanhaa", ei siis juuri ilmestynyttä - mikä tietenkin on ymmärrettävää siltä osin, että olen ehtinyt kerätä jo aikamoisen kokoelman musiikkia, joka ei katoa mihinkään. Toisaalta myös yhä suurempi osa siitä minulle uudesta musiikista, jota vieläkin etsin käsiini ja korviini, on "vanhaa" sikäli, ettei se satu olemaan juuri viime vuonna julkaistua. Joitakin ihan oikeasti uusiakin levyjä olen silti sattunut kuulemaan myös vuonna 2011, ja jotkut niistä olivat jopa oikein hyviä...
Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.
Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.
Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.
Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...
Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.
Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.
Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.
Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.
Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.
Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.
Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...
Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.
Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.
Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
