Chicagosta ollaan monta mieltä. Alussa se oli progressiivista taidetta, välillä "vain" viihdettä ja ennen unhoon vaipumistaan vielä vihatun stadionmössön airut. Itse pystyn sujuvasti kuuntelemaan jopa 80-luvun syntikoin siloiteltuja levytyksiä - joskin valikoiden - ja pidän myös bändin hieman kunnianhimoisemmista alkupään levytyksistä, mutta suurimmat suosikkini Chicagon tuotannossa mahtuvat intervalliin 8-14 eli noin vuosiin 1975-1980.
Tämä numero 13 ilmestyi saumaan, jossa bändin suosio oli vähenemään päin, kriitikot olivat kääntäneet selkänsä jo ajat sitten, ja rivit olivat vielä sekaisin yhden perustajajäsenen, kitaristi Terry Kathin tapaturmaisen kuoleman jäljiltä. Se on silti monipuolinen paketti iskusävelmiä, joissa torvisektio on vielä tärkeässä osassa, ja useammalle bändin jäsenistä jakautuva sävellys- ja sanoitusvastuu toimii kohtuullisen hyvin. Myös useamman laulusolistin käyttö värittää kokonaisuutta.
Aloitus, yhdeksänminuuttinen (!) diskokomppinen (!!) "Street Player" toimii hyvin noista ominaisuuksistaan huolimatta, mausteenaan jazztrumpetisti Maynard Fergusonin panos. "Mama Take" ja "Loser With A Broken Heart" ovat Peter Ceteran voimannäytteitä, mutta vielä ilman hänen kasarihittiensä siirappisuutta. "Aloha Mama" svengaa mukavasti, "Reruns" rakentuu korvamatoriffin ympärille, ja "Run Away" on mieltänostattava loppukaahaus. Ja kuten jo totesin, vielä tässä kohtaa nuo torvet ovat tärkeä osa bändin identiteettiä ja sointia.
Chicagon 80-luku, tarkalleen ottaen noin albumit 16-20, olivatkin sitten jonkinasteista hakotietä, mutta sen jälkeen huomattavan harvakseen julkaistut uudet studioäänitteet ovat olleet jonkinasteista paluuta siihen, mikä teki tästä yhtyeestä suositun. Se on kuitenkin toinen tarina.
maanantai 29. toukokuuta 2017
tiistai 23. toukokuuta 2017
314. Thin Lizzy: Renegade (1981): Johnny jättää jäähyväisiä
Tämän levyn tekemisen aikaan Thin Lizzyn johtohahmo Phil Lynott ei ehkä enää ollut ihan teräkunnossa - itse asiassa hänen "alter egonsa" Johnny The Fox oli kai lähtenyt lätkimään jo pari albumia aikaisemmin - ja minun korvissani bändin edellinen albumi "Chinatown" ja Lynottin samanaikaisesti tehty sooloalbumi "Solo In Soho" olivat puolivillaisia esityksiä. Tätä taustaa vastaan "Renegade" on bändin viimeinen voimannäyte, ja minusta yksi heidän parhaista levyistään.
Itse asiassa aloituskappale "Angel Of Death" on yksi bändin komeimmista esityksistä ylipäätänsä; komea sävellys, jossa Lynottin synkkää kertomusta vie eteenpäin satulakomppi ja maukkaat kosketintaustat. Nimibiisi on jonkinlainen tunnelmapala joka jää hieman etäiseksi, mutta "Leave This Town" on taas laukkaava rokettirolli, jonka komppi kulkee kuin pikajuna. Phil kuulostaa aivan siltä, kuin kokemukset olisivat omakohtaisia, kun hän toteaa kohdanneensa ensin sheriffin tyttären - "she was a real fine fox", eli olihan se kettu vielä mukana - ja sen jälkeen tämän isän, jonka mielestä sankarimme tulisi pikimmiten jättää kaupunki taakseen.
Muita kohokohtia ovat esim. jatsahtava (!) "Fats", kohtalokas "Mexican Blood", perusrockaava "Hollywood" ja päätöshymni "It´s Getting Dangerous", joka on sellainen loppua kohti kasvava teos joka periaatteessa kuuluu jokaisen hevibändin pakollisiin kuvioihin. Thin Lizzyn ominainen tuplakitarointi soi vielä kerran kauniiseen kliimaksiin.
Levyn varjopuoliin kuuluu kalseahko tuotanto; jostain syystä se välillä kuulostaa kuin tyhjällä stadionilla soitetulta - bändin parhaiden levytysten läsnäolo ja atakki on poissa. Osittain siihen vaikuttaa tuo äsken kehumani kosketinsoundi, joka välillä ehkä pääsee liikaa etualalle. Ja vaikka tuo jäähyväisteema ehkä on jonkinasteinen jälkikonstruktio, ei voi kieltää etteikö laulusolistimme äänen paras terä olisi poissa. Ei niin, että lopputulos olisi huono - mutta selvästi väsyneempi kuin vaikkapa vielä kaksi vuotta aikaisemmalla "Black Rose-albumilla.
Tämä on kuitenkin minun korvissani viimeinen onnistunut kokonaisuus Philip Lynottilta. Hänen toinen sooloalbuminsa "The Philip Lynott Album", seuraavalta vuodelta, ei ole minusta mistään kotoisin, Lizzyn viimeinen studioalbumi "Thunder & Lightning" on kolholta kuulostava kokoelma puolivillaisia sävellyksiä, joissa on liikaa tilulilukitaraa, ja "Life"-jäähyväislivealbumi on yksinkertaisesti huono.
Itse asiassa aloituskappale "Angel Of Death" on yksi bändin komeimmista esityksistä ylipäätänsä; komea sävellys, jossa Lynottin synkkää kertomusta vie eteenpäin satulakomppi ja maukkaat kosketintaustat. Nimibiisi on jonkinlainen tunnelmapala joka jää hieman etäiseksi, mutta "Leave This Town" on taas laukkaava rokettirolli, jonka komppi kulkee kuin pikajuna. Phil kuulostaa aivan siltä, kuin kokemukset olisivat omakohtaisia, kun hän toteaa kohdanneensa ensin sheriffin tyttären - "she was a real fine fox", eli olihan se kettu vielä mukana - ja sen jälkeen tämän isän, jonka mielestä sankarimme tulisi pikimmiten jättää kaupunki taakseen.
Muita kohokohtia ovat esim. jatsahtava (!) "Fats", kohtalokas "Mexican Blood", perusrockaava "Hollywood" ja päätöshymni "It´s Getting Dangerous", joka on sellainen loppua kohti kasvava teos joka periaatteessa kuuluu jokaisen hevibändin pakollisiin kuvioihin. Thin Lizzyn ominainen tuplakitarointi soi vielä kerran kauniiseen kliimaksiin.
Levyn varjopuoliin kuuluu kalseahko tuotanto; jostain syystä se välillä kuulostaa kuin tyhjällä stadionilla soitetulta - bändin parhaiden levytysten läsnäolo ja atakki on poissa. Osittain siihen vaikuttaa tuo äsken kehumani kosketinsoundi, joka välillä ehkä pääsee liikaa etualalle. Ja vaikka tuo jäähyväisteema ehkä on jonkinasteinen jälkikonstruktio, ei voi kieltää etteikö laulusolistimme äänen paras terä olisi poissa. Ei niin, että lopputulos olisi huono - mutta selvästi väsyneempi kuin vaikkapa vielä kaksi vuotta aikaisemmalla "Black Rose-albumilla.
Tämä on kuitenkin minun korvissani viimeinen onnistunut kokonaisuus Philip Lynottilta. Hänen toinen sooloalbuminsa "The Philip Lynott Album", seuraavalta vuodelta, ei ole minusta mistään kotoisin, Lizzyn viimeinen studioalbumi "Thunder & Lightning" on kolholta kuulostava kokoelma puolivillaisia sävellyksiä, joissa on liikaa tilulilukitaraa, ja "Life"-jäähyväislivealbumi on yksinkertaisesti huono.
sunnuntai 21. toukokuuta 2017
313. Rainbow: Straight Between The Eyes (1982): Popmetallin perusteos
Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.
Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.
Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.
Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.
Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin.
Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.
Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.
Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.
Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin.
lauantai 6. toukokuuta 2017
312. J. Karjalainen ja Mustat Lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982): Blueskaava ja sen kaverit
Minulle Jii ja bändinsä kolahtivat kesällä 1985, "Doris"-albumin myötä, ja kun myös seuraavat julkaisut olivat mieluisia piti tietenkin mennä katalogissa myös taaksepäin - ja vuosien mittaan nimenomaan tästä albumista muodostui varhainen karjalaissuosikkini.
Miksi se on hyvä? Ensinnäkin Jii on mahtava tarinaniskijä - hän osaa sekä tehdä hyvän tekstin melkien mistä vaan, että esimerkiksi istuttaa sen bluesin traditioon. Aloitus, "Blueskaava", on juuri sitä itseään, hyvin toteutettuna. "Ankkurinappi" on mystinen rakkauslaulu jonka tapahtumia voi pohdiskella moneltakin kantila, ja humanismin sanoma resonoi muissa yhteyksissä puhki tulkitussa "Sankarit"-laulussa, joka tässä oikeassa versiossaan on jotain muuta kuin kaljanhuuruinen voitonlaulu. "Rock´n´Roll tänään" on toinen hyvä esimerkki siitä, miten uskottavan tekstin voi tehdä melkeinpä mistä vaan.
Ja samoja biisejä voi käyttää esimerkkinä hänen sävellystaidoistaan - monet näistä melodioista menevät suoraan päähän ja jäävät sinne. "Oot niin hyvä mulle" ja "Löysin ystävän" ovat sellaisia kauniita kokonaisuuksia, joista monet vain haaveilevat mutta joita J Karjalainen ilmeisesti vetää vaikka hihastansa tarvittaessa. Myös bändi on hyvä - ja vaikka Mustien Lasien myöhemmät levyt olivat kaiken lisäksi täyteläisesti tuotettuja, tämän albumin vähän riisutumpi äänimaailma ikäänkuin tuo orkesterin olohuoneeseen. Laulusolistin äänestä voidaan olla monta mieltä, mutta hän on omien ralliensa paras tulkki - "Hypnoosia kello 21:30" on tämän levyn paras esimerkki.
Hieno kokonaisuus, ei sen enempää eikä vähempää - ja tavallaan se sisältää kaiken sen, mitä J Karjalaisen ura on sen jälkeen ollut; monipuolista bluespohjaista rytmimusiikkia oivaltavasti, perinteitä kunnioittaen mutta tuoreesti esitettynä. Minä en ainakaan osaa kaivata musiikilta paljoa sen enempää.
Miksi se on hyvä? Ensinnäkin Jii on mahtava tarinaniskijä - hän osaa sekä tehdä hyvän tekstin melkien mistä vaan, että esimerkiksi istuttaa sen bluesin traditioon. Aloitus, "Blueskaava", on juuri sitä itseään, hyvin toteutettuna. "Ankkurinappi" on mystinen rakkauslaulu jonka tapahtumia voi pohdiskella moneltakin kantila, ja humanismin sanoma resonoi muissa yhteyksissä puhki tulkitussa "Sankarit"-laulussa, joka tässä oikeassa versiossaan on jotain muuta kuin kaljanhuuruinen voitonlaulu. "Rock´n´Roll tänään" on toinen hyvä esimerkki siitä, miten uskottavan tekstin voi tehdä melkeinpä mistä vaan.
Ja samoja biisejä voi käyttää esimerkkinä hänen sävellystaidoistaan - monet näistä melodioista menevät suoraan päähän ja jäävät sinne. "Oot niin hyvä mulle" ja "Löysin ystävän" ovat sellaisia kauniita kokonaisuuksia, joista monet vain haaveilevat mutta joita J Karjalainen ilmeisesti vetää vaikka hihastansa tarvittaessa. Myös bändi on hyvä - ja vaikka Mustien Lasien myöhemmät levyt olivat kaiken lisäksi täyteläisesti tuotettuja, tämän albumin vähän riisutumpi äänimaailma ikäänkuin tuo orkesterin olohuoneeseen. Laulusolistin äänestä voidaan olla monta mieltä, mutta hän on omien ralliensa paras tulkki - "Hypnoosia kello 21:30" on tämän levyn paras esimerkki.
Hieno kokonaisuus, ei sen enempää eikä vähempää - ja tavallaan se sisältää kaiken sen, mitä J Karjalaisen ura on sen jälkeen ollut; monipuolista bluespohjaista rytmimusiikkia oivaltavasti, perinteitä kunnioittaen mutta tuoreesti esitettynä. Minä en ainakaan osaa kaivata musiikilta paljoa sen enempää.
perjantai 14. huhtikuuta 2017
311. Pugh Rogefeldt: Bolla och rulla (1974): Näin käy rock´n´roll
Olen jo aikaisemmin tiivistänyt Pugh Rogefeldtin merkityksen rockmusiikille yleensä ja ruotsinkieliselle sellaiselle erityisesti (täällä), joten totean vain lyhyen kaavan mukaan hänen 1970-luvulla tehneen levykaupalla sellaista parhaasta päästä, ja hänen senaikaisen tuotantonsa kruunu on tämä levy, "Bolla och rulla" (vapaasti käännettynä "Palloile ja rullaa", mikä itse asiassa kuvaa soundia hyvin).
Homman nimi on rock - tiivis, mutta irtonainen, jäntevä, mutta ilmava. Soundi rakennetaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, ja itse asiassa Pugh laulaa nimibiisissä siitä, miten jotkut tykkäävät musiikista joka kuulostaa keitetyltä kalalta - "men det gäller inte mina (låtar); dom ska bolla och rulla fram", hänen musiikkinsa pitää palloilla ja rullata. Pughin hieman nasaali mutta rockmusiikkiin hyvin taipuva ääni ja hänen omalaatuiset tekstinsä ja nasevat ilmaisunsa ovat sitten keitoksen paras mauste.
Pugh on ehkä omimmillaan nopeissa biiseissä - nykivä "Hog Farm", vetävä "Dinga Linga Lena", palloileva ja rullaava nimibiisi - mutta levyn varsinainen mestariteos on hymniksi kasvava "Grävmaskinen", joka todellakin on rakkaudentunnustus kaivinkoneelle. Pugh on tietääkseni aina ollut ylpeä (käsi)työläistaustastaan, joskin hänen kättensä työ lähinnä on ollut sitä rock´n´rollin tekemistä - mutta nuorempana hän teki myös maalarin hommia isänsä jalanjäljissä. No, onneksi musiikki vei miehen mennessään.
Tämä on myös sikälikin kiinnostava teos, että se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki ja myi suuria määriä. Niinkin paljon, että tuohon aikaan vallalla olleen poliittisen musiikkiliikkeen piirissä väitettiin Pughin myyneen itsensä ja pettäneen musiikilliset juurensa. Tässä tapauksessa kuitenkin sekä kriitikot että yleisö taisivat olla oikeassa - näin käy rock´n´roll.
Homman nimi on rock - tiivis, mutta irtonainen, jäntevä, mutta ilmava. Soundi rakennetaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, ja itse asiassa Pugh laulaa nimibiisissä siitä, miten jotkut tykkäävät musiikista joka kuulostaa keitetyltä kalalta - "men det gäller inte mina (låtar); dom ska bolla och rulla fram", hänen musiikkinsa pitää palloilla ja rullata. Pughin hieman nasaali mutta rockmusiikkiin hyvin taipuva ääni ja hänen omalaatuiset tekstinsä ja nasevat ilmaisunsa ovat sitten keitoksen paras mauste.
Pugh on ehkä omimmillaan nopeissa biiseissä - nykivä "Hog Farm", vetävä "Dinga Linga Lena", palloileva ja rullaava nimibiisi - mutta levyn varsinainen mestariteos on hymniksi kasvava "Grävmaskinen", joka todellakin on rakkaudentunnustus kaivinkoneelle. Pugh on tietääkseni aina ollut ylpeä (käsi)työläistaustastaan, joskin hänen kättensä työ lähinnä on ollut sitä rock´n´rollin tekemistä - mutta nuorempana hän teki myös maalarin hommia isänsä jalanjäljissä. No, onneksi musiikki vei miehen mennessään.
Tämä on myös sikälikin kiinnostava teos, että se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki ja myi suuria määriä. Niinkin paljon, että tuohon aikaan vallalla olleen poliittisen musiikkiliikkeen piirissä väitettiin Pughin myyneen itsensä ja pettäneen musiikilliset juurensa. Tässä tapauksessa kuitenkin sekä kriitikot että yleisö taisivat olla oikeassa - näin käy rock´n´roll.
perjantai 31. maaliskuuta 2017
310. Queen: News Of The World (1977): Because We Can
Queen teki 1970-luvun loppupuolella häkellyttävän kovan albumisarjan, minun korvissani kakkosalbumista "Jazz":iin kaikki ovat vähintään ysin teoksia. "News Of The World" saattaa olla jopa ketjun heikoin lenkki, varsinkin jos karsii alkupäätä ja tarkastelee ainoastaan "Opera/Races/News/Jazz"-sarjaa - mutta silti se on todella hyvä levy, ja yksi niistä albumeista jotka ovat palanneet levylautaselleni säännöllisin ajoin aina hankkimisesta asti.
Queenin kulta-aika oli monimuotoisuuden juhlaa - hevistä music halliin, heleästä popista yökerhojatsin kautta kuorolaulun juhlaan ja takaisin, eikä "NOTW" ole mikään poikkeus. Toisaalta tämä levy on sarjasta ehkä se, joka silti pysyy parhaiten rockin rajoissa, mutta sekin on minun korvissani lähinnä vahvuus, vaikka ihan kaikki sen ulottuvuudet eivät minua miellytäkään. Jos aloitetaan heikommasta päästä, niin "We Will Rock You" on ehkä oiva keikka-aloitus - mutta kotikuuntelussa ei oikein kestä toistoa. "Get Down, Make Love" ei taas koskaan ole avautunut minulle - ja "We Are The Champions" on hoilattu puhki urheilutapahtumissa.
Mutta toisaalta se on hieno biisi. Ei tosin niin hieno kuin "All Dead, All Dead", joka on ehkä hienoin Queenin balladeista - ja Brian Mayn laulutaidoista. "Spread Your Wings" ja ennen kaikkea "It´s Late" taas näyttävät mallia siitä, miten rockhymni tehdään. "Fight From The Inside" on Roger Taylorin tähtihetkiä - siitä en välittänyt teininä, mutta nykyisin se on noussut toiseen arvoon. "Sleeping On The Sidewalk" on sävykkään perusrockin juhlaa. Ja vaikka ensikuulemalta suorastaan inhosin "Sheer Heart Attack"-biisiä, on pakko sanoa senkin kulkevan kuin juna. Tyylilajit vaihtelevat, mutta olen kuulevinani tässä jonkinlaisen punaisen langan, joka on selvempi kuin esim. sinänsä loisteliaalla "Night At The Operalla".
En tiedä missä vaiheessa Queen pääsi tilanteeseen, jossa he saattoivat tehdä omankuuloisiaan levyjä yksinkertaisesti koska voivat/saivat/osasivat - mutta tämänkaltainen kokonaisuus vaatii paitsi taitoja ja näkemystä myös kykyä pitää langat omissa käsissä. Kaiken lisäksi sen kansi kuuluu äänilevyhistorian komeimpiin.
Queenin kulta-aika oli monimuotoisuuden juhlaa - hevistä music halliin, heleästä popista yökerhojatsin kautta kuorolaulun juhlaan ja takaisin, eikä "NOTW" ole mikään poikkeus. Toisaalta tämä levy on sarjasta ehkä se, joka silti pysyy parhaiten rockin rajoissa, mutta sekin on minun korvissani lähinnä vahvuus, vaikka ihan kaikki sen ulottuvuudet eivät minua miellytäkään. Jos aloitetaan heikommasta päästä, niin "We Will Rock You" on ehkä oiva keikka-aloitus - mutta kotikuuntelussa ei oikein kestä toistoa. "Get Down, Make Love" ei taas koskaan ole avautunut minulle - ja "We Are The Champions" on hoilattu puhki urheilutapahtumissa.
Mutta toisaalta se on hieno biisi. Ei tosin niin hieno kuin "All Dead, All Dead", joka on ehkä hienoin Queenin balladeista - ja Brian Mayn laulutaidoista. "Spread Your Wings" ja ennen kaikkea "It´s Late" taas näyttävät mallia siitä, miten rockhymni tehdään. "Fight From The Inside" on Roger Taylorin tähtihetkiä - siitä en välittänyt teininä, mutta nykyisin se on noussut toiseen arvoon. "Sleeping On The Sidewalk" on sävykkään perusrockin juhlaa. Ja vaikka ensikuulemalta suorastaan inhosin "Sheer Heart Attack"-biisiä, on pakko sanoa senkin kulkevan kuin juna. Tyylilajit vaihtelevat, mutta olen kuulevinani tässä jonkinlaisen punaisen langan, joka on selvempi kuin esim. sinänsä loisteliaalla "Night At The Operalla".
En tiedä missä vaiheessa Queen pääsi tilanteeseen, jossa he saattoivat tehdä omankuuloisiaan levyjä yksinkertaisesti koska voivat/saivat/osasivat - mutta tämänkaltainen kokonaisuus vaatii paitsi taitoja ja näkemystä myös kykyä pitää langat omissa käsissä. Kaiken lisäksi sen kansi kuuluu äänilevyhistorian komeimpiin.
lauantai 18. maaliskuuta 2017
309. Christy Moore: Voyage (1989): Irlannin Ääni popvaatteissa
Ensikosketukseni Christy Mooren musiikkiin tapahtui tämän levyn ilmestymisvuonna, kun kävin Dublinissa ja toin sieltä kotiin mm. kaksi Moving Hearts-levyä, joilla hän toimi pääsolistina. Hänen nimensä oli tuttu eri yhteyksistä, joiden kuvittelin olevan pelkästään traditionaalisia, joten Heartsien "popmainen" soundi hämäsi minua hieman. Myöhemmin samana vuonna ostin sitten tämän levyn, joka on vielä popmaisempi äänimaisemaltaan - ja vieläpä paikoitellen kasarinomaisesti syntikalla höystetty.
Se ei silti himmennä albumin hyviä puolia. Ensinnäkin Christy Moorella on komea ääni; jylhä, mutta herkkä, ja hänen korostuksensa on juuri sitä lajia, joka tekee "irkkuenglannista" musiikillisen suosikkikieleni. Hänen dynamiikkansa kestää koko kaaren kuiskauksista julistuksiin, ja nuotti on koko ajan kohdallaan. Hän valitsee myös tulkittavikseen hyviä lauluja - esim. tällä levyllä mm. Jim McCarthylta ja Elvis Costellolta, tradien lisäksi; "The Mad Lady And Me", "The Night Visit", "The Deportees Club", "Middle Of The Island" - asiaa ja tunnelmaa.
Toiseksi tältä levyltä löytyy yksi minun "aution saaren lauluistani"; Englantiin muuttaneista irlantilaisista kertova "Missing You", joka on sellainen ihokarvoja nostattava tulkinta joita ei vain voi kuulla liikaa. Sävellys on kaunis ja tarina liikuttava - jos tämän olisi joku tehnyt suomeksi, se kuuluisi samaan klassikkosarjaan kuin esim "Lumi teki enkelin eteiseen" ja "Syksyn sävel".
Christy Moorella on oikeastaan muitakin yhtymäkohtia Hectoriin ja Juiceen; ainakin jossakin vaiheessa hän oli suorastaan kansallissankarin asemassa, ja vuosikymmeniä vähintään mestarit-areenallatasoa. Musiikillisesti hän on kiitettävän laaja-alainen - perinnekamasta akustisen ilmaisun ja päivän popin kautta jopa syntikkakokeiluihin; tämän levyn kohdalla "ajankohtainen" äänimaailma on siis ihan pieni miinus, mutta Irlannin Ääni soi silti kirkkaana ja voimakkaana.
Se ei silti himmennä albumin hyviä puolia. Ensinnäkin Christy Moorella on komea ääni; jylhä, mutta herkkä, ja hänen korostuksensa on juuri sitä lajia, joka tekee "irkkuenglannista" musiikillisen suosikkikieleni. Hänen dynamiikkansa kestää koko kaaren kuiskauksista julistuksiin, ja nuotti on koko ajan kohdallaan. Hän valitsee myös tulkittavikseen hyviä lauluja - esim. tällä levyllä mm. Jim McCarthylta ja Elvis Costellolta, tradien lisäksi; "The Mad Lady And Me", "The Night Visit", "The Deportees Club", "Middle Of The Island" - asiaa ja tunnelmaa.
Toiseksi tältä levyltä löytyy yksi minun "aution saaren lauluistani"; Englantiin muuttaneista irlantilaisista kertova "Missing You", joka on sellainen ihokarvoja nostattava tulkinta joita ei vain voi kuulla liikaa. Sävellys on kaunis ja tarina liikuttava - jos tämän olisi joku tehnyt suomeksi, se kuuluisi samaan klassikkosarjaan kuin esim "Lumi teki enkelin eteiseen" ja "Syksyn sävel".
Christy Moorella on oikeastaan muitakin yhtymäkohtia Hectoriin ja Juiceen; ainakin jossakin vaiheessa hän oli suorastaan kansallissankarin asemassa, ja vuosikymmeniä vähintään mestarit-areenallatasoa. Musiikillisesti hän on kiitettävän laaja-alainen - perinnekamasta akustisen ilmaisun ja päivän popin kautta jopa syntikkakokeiluihin; tämän levyn kohdalla "ajankohtainen" äänimaailma on siis ihan pieni miinus, mutta Irlannin Ääni soi silti kirkkaana ja voimakkaana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
