Tämän miehen kynästä on yli neljänkymmenen vuoden ajan syntynyt popklassikoita sekä omaan että muiden käyttöön, minkä lisäksi hän on tuottajana häärinyt varsinkin brittiläisten uuden aallon muusoikoiden karriäärien kimpussa siinä määrin, etä häntä voidaan pitää eräänä modernin popmusiikin kummisedistä. Kun tähän vielä lisätään hänen hyvä lauluäänensä ja ilmiselvä sovittamisen tajunsa, on pieni ihme ettei hän ole sen rikkaampi tai kuuluisampi kuin mitä on.
Ja toisaalta se antaa meille musiikkifriikeille mahdollisuuden tuntea tiettyä ylemmyyttä, kun voimme hyväksyvästi nyökkäillä toisillemme kun tavallinen popula on ihan banaaneina musiikin vuoksi. Eikä se musiikki juuri tästä parane – tämä platta on aika lähellä täydellisen poplevyn määritelmää. Hyviä menopaloja, jokunen tunteisiin vetoava balladi, hölmöä sanahelinää ja aina välillä teräviä huomioita esim. naisen kanssa olemisen vaikeudesta... ehkä tämä soi paremmin juhlissa kuin keskiyön jälkeen elämää summatessa, mutta jopa viimemainitunkin taustalle se käy.
Minun suosikkikappaleeni on ”Shting-Shtang”, joka... niin no, miettikää sen nimeä ja arvatkaa, onko se esim. raivostuttavan svengaava menopala, ja muita sen tyylisiä ovat esim. ”Refrigerator White” tai sinänsä vakavasta aiheesta kertova ”Who Was That Man?” , mutta toisaalta hengen salpaa myöskin ”What´s Shakin´ On The Hill”, joka kertoo piirien ulkopuolelle joutumisesta.
Kokonaisuus on hyvä, soittimet ja soittajat ovat oikeita, sovitukset ilmavan svengaavia... nytkään, tätä kirjoittaessa ihmettelen, miksi en itse asiassa kuuntele Nick Lowea. Ja niinkuin kunnon popmestariteokset yleensä, tämäkin on siinä klassisessa LP:n mittaisessa muodossa; sen jaksaa kuunnella läpi ilman ähkyä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti