Taiteen maailmassa on käsitepareja, joiden yhteyteen pitäisi liittää varoitusteksti ja –valo niin, että pahaa aavistamaton yleisö osaisi varoa niitä – ja yksi tällainen käsitepari on ”laulava näyttelijä”; levytetyn musiikin historia on täynnä toistaan karmeampia esimerkkejä siitä, miten ihminen joka sinänsä osaa esiintyä yleisesti ottaen jostakin syystä on saanut päähänsä osaavansa myöskin laulaa. Luoja meitä varjelkoon esimerkiksi erään Saijonmaan tekeleiltä... Onneksi on myös esimerkkejä täysin päinvastaisesta, ja tämä laulava näyttelijä ja hänen levynsä kuuluvat niiden parhaimmistoon.
Laura Malmivaaran ääni on ihan OK ja hän käyttää sitä rajoituksistaan tietoisena, laulut – suureksi osaksi hänen itsensä tekemiä - ovat hyviä, ja levyn äänimaailma on miellyttävä. Levyllä on sopiva ”vanhan ajan LP-mitta” – kymmenen laulua, 36 minuuttia – mikä takaa sen, ettei siihen myöskään ehdi kyllästyä. Parhaimmistoa minun korvissani ovat levyn lopettava kaksikko, ensin kansanlaulumainen ”Aallotar”, jonka sävel on kauniimpia viime vuosina levytettyjä, ja sitten levyn nimikappale, joka taas äänimaailmansa puolesta on levyn ainoa selvästi rockiin kallellaan oleva esitys.
Luin jostakin, että taiteilijamme ei ole suunnittelemassa jatkoa tälle levylle, että tämä oli kertaluontoinen projekti joka piti ”tehdä pois kuljeksimasta”. Sellaista integriteettiä on pako arvostaa tällaisena jatko-osien kulta-aikana (Loirin trilogia...), ja samalla on hauska todeta, että minun suosikkilevylistalleni saattaa päästä myös jonkun ainoa hengentuote, vaikka suurin osa suosikeistani onkin pitkän linjan artistien tekeleitä. Jos Laura Malmivaaran levytysura jää tähän, se tulee minun kirjoissani kuulumaan kaikkein korkeatasoisimpien joukkoon ainakin keskimääräisen tason osalta.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti