Kyllähän minä tiesin "Dream Onin" ja joitakin muita biisejä jo aikaisemminkin, eikä tätä bändiä voinut välttyä kuulemasta iloisella 80-luvulla, mutta Aerormith kolahti allekirjoittaneelle toden teolla vasta aivan viime vuosituhannen lopulla, kun "Nine Lives" ilmestyi ja Anttila samaan aikaan myi bändin vanhoja klassikoita muistaakseni 29,90/kpl. Minä innostuin, hankin hyllyyni bändin koko 70-luvun tuotannon (ja samalla Aerosmithista tuli ensimmäinen klassinen hardrockbändi, joka löytyi CD- eikä LP-rivistöstäni), ja tässä sitä ollaan.
"Toys In The Attic", joka taisi olla heidän kolmas kokopitkänsä, on minusta koko rvin paras - vaikka marginaali ei ole suuren suuri. Tältä levyltä löytyy nimikappaleen suora kaahaus, "Walk This Wayn" takki-auki-funk, "Sweet Emotionin" psykedelissävyinen paahto, "Adam´s Applen" perusrunttaus, hieman kevennystä - ja ennen kaikkea Steven Tylerin rähjäisen elävät tulkinnat yhdistettynä roheaan ja rullaavaan soittoon (ilmeisesti nämä velikullat eivät vielä tässä ollet ihan niin huuruissaan kuin myöhempinä vuosina).
Ja sitä paitsi tämän yhtyeen erottaa monesta muusta hevipoppoosta herra Tylerin lyriikoiden taso. Vaikka hän on juuri niin hävytön kuin kuka tahansa Coverdale, hänellä on oikeasti pilke silmäkulmassa - itse asiassa hän taitaa olla yksi aikamme suuria bluestulkkeja nimenomaan tuon sanomisen tason osalta. Ja koska kyseessä on 70-luku, osattiin raskaassakin rokissa välillä keventää vähän; vanhan kansan jump bluesille nyökkäävä "Big Ten Inch Record" on kokonaisvaltainen esimerkki, mutta myös raskaammat numeot kevenevät välillä ja hengittävät. Tällaista on klassinen hard rock!
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti