Moneien vuosien ajan John Hiattin uudet levyt kuuluivat sarjaan "pakollisia hankintoja", ja niinpä minulla on niitä hyllyssä kohtuullisen pitkä rivi, mutta muutama vuosi sitten huomasin, ettei hänen silloin viimeisin lättynsä enää innostanut, eikä niitä vanhempia tullut soitettua samaan tahtiin kuin aikaisemmin; 25 yhteisen vuoden jälkeen meillä oli musikaalinen kriisi. Onneksi John ryhdistäytyi (minusta nyt puhumattakaan), ja on nyt kolmena perättäisenä vuonna pukannut pihalle komean kokoelman uutta musiikkia - joista tämä keskimmäinen on kaikkein paras (joskin sitä seurannut "Mystic Pinball" myös vaikuttaa yhä paremmalta; mahdollisesti pitää palata aiheeseen ensi vuonna...).
Musiikillisesti tämä on ns. taattua kamaa - muistaakseni yksi suosikkikriitikkoni, Jussi Niemi, luonnehti aikanaan Soundissa Hiattin erästä aikaisempaa levyä sanoilla "tuotanto on kunnon ruisleipää", eli hyviä aineksia perinteisin keinoin leivottuna. Sävellykset toimivat, pienehkö combo soittaa jämerästi mutta sävykkäästi - ehkäpä yksi ero pariin edeltävään levyyn on tuotanto; viime vuosina hyvää tulosta bluesrockin saralla, mm. Joe Bonamassan levyillä, ja sitä ennen vaikkapa Aerosmithin kanssa aikaansaanut Kevin Shirley on luonut ilmavan mutta lihaksikkaan soundin, joka hengittää ja jyrisee keski-ikäisiä, hieman liikaa desibeleistä kärsiviä korvia hellien.
Kaikki tämä olisi toisarvoista, elleivät Hiattin vahvuudet olisi ennallaan - se mikä hänen ilmeikkään äänensä ylärekisterissä ehkä on menetetty, korvautuu monin verroin sillä, että hänen elämää nähneet ja ymmärtäneet tekstinsä ovat parempia kuin milloinkaan - tuokiokuvia elämästä, usein (mutta ei aina) hieman syrjäpoluilla. Avausraita "Damn This Town" on oiva lisä hänen kolhittujen henkilökuviensa listaan,"Detroit Made" taas yksi pala Amerikan historiaa, "All The Way Under" velmu rallatus - ja "Hold On For Your Love" ja "Don´t Wanna Leave You Now" sellaisia suolaisen makuisia rakkaushymnejä, joita harvat osaavat tehdä kuin Hiatt. Ehkä kaikkein komein yksittäinen biisi on menetettyä maailmaa - kultaisten vuosien keskilänttä - muisteleva "Down Around My Place", jonka hyvin voisi kuvitella vaikkapa southern rock-bändien hymniksi, ellei tunnelma olisi surumielinen oikemmin kuin uhokas.
Hiatt on nyt kuusikymppinen, mutta tahti ei vaikuttaisi olevan ainakaan laantumassa. Tämä levy ei ehkä koskaan tule olemaan uusien sukupolvien johtotähti, mutta meille vanhoille kääköille tämä on oiva esimerkki siitä, miten rock ei enää vuosikausiin ole ollut mikään nuorten etuoikeus, vaan yhä enemmän relevantti ilmaisun ja kannanottojen muoto yli koko ikä- ja muitten jakaumien. Ja sen lisäksi se jytisee...
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti