torstai 2. heinäkuuta 2015

Maailman paras levy 1987

On artisteja, joiden ura on alati uusien näkökulmien etsimistä, eri soundien kokeilemista ja muunlaista muuttumista ja vaihtelua - ja sitten on artisteja, jotka periaatteessa aina kuulostavat samalta. Vaikka ensinmainitut ovat yleensä mielenkiintoisempia tapauksia - sanotaan nyt vaikkapa Van Morrison, Paul Simon tai kotimaisista Dave Lindholm, on myös toisessa ryhmässä sellaisia, joiden linja pitää koska taso on vuosikymmenestä toiseen korkea. Yksi tällainen tyyppi on John (Cougar) Mellencamp, joka on 80-luvun alusta lähtien tehnyt periaatteessa samankuuloista musiikkia - maanläheistä jenkkirockia, jonka teemat pyörivät tavallisten amerikkalaisten elämien ympärillä.

Yksi hänen parhaista levyistään on vuonna 1987 julkaistu "The Lonesome Jubilee", joka kulkee kuin juna, kaikkein kirkkaimpana helmenään ohjelmajulistus "We Are The People", joka majesteetillisen sävellyksen ja ilmavan sovituksen turvin lupaa tukea niille, joiden usko horjuu amerikkalaista unelmaa tavoitellessa. Joku voisi haukkua tekstiä pateettiseksi, mutta minusta se on nostattava - ja apuna on tietenkin Mellencampin miellyttävän käheä ääni ja kohtuullisen lakoninen esitystapa.

Jos taas Mary Coughlania yrittäisi lokeroida, hän sopisi paremmin etsijöiden joukkoon, koska hänen levytysuransa on sisältänyt kaikenlaista, folkista jazziin ja kabareemusiikista bluesiin, yhdistävänä tekijänä hänen ihana, "elämänmakuinen" äänensä. Hänen kakkosalbuminsa "Under The Influence" on oikeastaan läpileikkaus kaikista näistä tyylilajeista, ajattomasti mutta ajassa kiinni sovitettuna ja tuotettuna. Kohokohtia on levy täynnään - raukea "Ice Cream Man", herkkä jousitaustainen "Fifteen Only", popballadi "AWOL", säkkipillivetoinen nopea versio "Ride On"-biisistä, joka on täysin toisenlainen kuin Christy Mooren ehkä tunnetumpi versio, mutta yhtä hyvä.

Tunnelmat vaihtelevat siis, mutta Maryn savuinen ääni ja ihana iirikorostus sitovat esitykset yhteen. Käsittääkseni hänen elämäänsä ainakin ajoittain on kuulunut päihteitä ja muitakin ongelmia yli oman tarpeen - vaikka sitä ei tietenkään voi kenellekään toivoa, tai laskea hienojen tulkintojen edellytykseksi, hänen tapauksessaan ne kuuluvat jonkinlaisena uskottavuutena. Olen kuullut myös joitakin hänen myöhäisempiä levytyksiään, mutta jostakin syystä ne eivät ole korvissano nousseet tämän ja tätä edeltäneen esikoislevyn "Tired & Emotionalin" tasolle - vaikka ne ehkä ovat olleet jopa linjakkaampia kokonaisuuksia.

Kaiken lisäksi hankin tämän albumin aikoinaan yhdestä 80-luvun suosikkilevykaupastani, Turun Yliopistonkadulla sijainneesta Levymyynnistä, josta saattoi löytää melkein minkä tahansa lätyn - klassisesta punkkiin, kaikkien populaarimusiikin alalajien kautta. Yläkerran rockpuolen hyllyt olivat ainakin tämän popharrastajan mielestä yksi kaikkein parhaista selailukokemuksista - joskin voi olla, että itsekin turhan usein kannoin roposeni Anttilan alelaareihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti