torstai 9. heinäkuuta 2015

Maailman paras levy 1988

Useimmat musikaaliset suosikkini taitavat olla varsin pitkäikäisiä sellaisia - parhaimmillaan heidän uransa ovat alkaneet jo ennen omaa syntymääni, ja jatkuvat yhä, ja vaikka taso tietysti vaihtelee, mahtuu mukaan yleensä useampiakin huippukohtia. Toisaalta on sitten näitä toisenlaisia suosikkeja - sellaisia, jotka saivat aikaan yhden ainoan hitin, jos sitäkään. Vuoden 1988 tähdenlento minun kirjoissani oli Sam Brown, jonka häkellyttävä hitti "Stop" iski tajuntaan kuin - niin, pysähtymismerkki kesken moottoritien.

Se on liki täydellinen balladi - Brownin kaunis joskaan ei ainutlaatuinen ääni, joka on sortumaisillaan tulkinnan käydessä uskottavuuden rajalla, menemättä siitä yli; teksti, joka säkeistöissä on lähellä jonkinlaista purkausta, ja sävelmä joka tukee tulkintaa, sekä sovitus joka on sekä ajassa kiinni että ajaton, jousineen kaikkineen. Sen tenhon ovat kokeneet muutkin kuin minä; minulla taitaa olla ainakin kahden muunkin artistin tulkinnat levyhyllyssäni, ja kaiken lisäksi pari vuotta myöhemmin ilmestyi John McVien Gotta Band with Lola Thomasin ainoalla albumilla laulu nimeltä "Shot Down By Love", jonka sävellys on huomattavan paljon velkaa "Stop"ille - tekijänä mm. muuan S. Brown.

Ja vaikka Samin levytysura ei tuottannut muuta menestystä, hän on tehnyt lauluja monille muillekin, joten ehkä "yhden hitin ihme" on hänestä hieman liian väheksyvä määritelmä. Määräkään ei tietenkään korvaa laatua.

Myöskään Marti Jones ei ole tietääkseni 80-luvun jälkeen tehnyt kuin pari kolme albumia, mutta vuosina 1985-90 hän levytti tuottajamiehensä Don Dixonin avustamana neljä hienoa levyä, joista kolmas, "Used Guitars", on minulle kaikkein rakkain. Martilla on liki täydellinen popääni - herkkä, ilmeikäs, mutta ei vain hauras vaan tarvittaessa myös vahva. Levyllä on mukava sekoitus hyvien lauluntekijöiden biisejä - Janis Ian, John Hiatt ja Graham Parker muiden muassa - ja soitto ja sovitukset toimivat.

Homman nimi on pop, monilla mausteilla - "Wind In The Trees" rullaa folkahtavasti, "Ruby" on pianoballadi jonka lopussa on mukava torviarri, "Keep Me In The Dark" myös hitaampaa osastoa, "You Can´t Take Love For Granted" taas hurmaa pikku kuoro-osuuksillaan; välillä on myös 80-lukulaisempaa soundia, mutta kokonaisuus on ilmava ja vivahteikas.

Myös hänen kaksi tätä aikaisempaa albumiaan, "Unsophisticated Time" ja "Match Game", ovat samantyyppisiä laulukokoelmia - tulkintoja Elvis Costellosta Marshall Crenshawiin ja Freehen, mutta ne ovat ehkä soundeiltaan piirun verran enemmän ajassa kiinni - ja sama pätee myös Don Dixonin 80-luvun soololevyihin, joita tietääkseni on kolme. Kokonaisuutena pariskunnan tuotanto kestää vertailua kehen tahansa tämän ajan popnikkariin - pariskunnista puhumattakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti