Jossakin vaiheessa popmusiikki muuttui formatoiduksi tuotteeksi, jossa taiteellisen luovuuden ja ilmaisun ilon sijasta satsataan oikeanlaiseen paketointiin ja markkinointiin, ja joka tuotiin markkinoille erilaisten tempausten ja PR-suunnittelin pikemminkin kuin vuosikausien soittamisen kautta. Haluaisin ajatella, että tämä levy on toista maata, niinkuin tekijänsä, amerikkalainen naispuolinen poplaulaja Marti Jones.
Vaikkakin äänimaailma tietyllä tavalla on sidoksissa aikaansa eli 80-lukuun, on tämä levy niinkuin tekijänsä muutkin 80-luvun albumit silkkaa popin juhlaa; sovitukset ovat kekseliäitä ja dynaamisia ja kappalemateriaali monipuolista ja korkeatasoista. Omat ja aviomies/tuottaja Don Dixonin originaalit ovat vähemmistössä, hyviä covereita on sitäkin enemmän. Tämän levyn kohokohtia ovat esim. Graham Parkerin ”You Can´t Take Love For Granted”, ja ennen kaikkea pari Janis Ianin tekelettä, toteavan kaihoisa ”Keep Me In The Dark” ja balladihelmi ”Ruby” jossa yhdistyvät mieleenpainuva tarina ja todella nappiin osunut sovitus – viimeisten tahtien puhallinriffi on todellinen tyrmäys. Myös John Hiattilta löytyy pari kelpo esitystä, jotka tosin totutusta poiketen eivät ole levynkaikkein parhainta antia.
Ja tietenkin on mainittava itse Marti Jones ja hänen äänensä – joka siirtää vuoria ilmeikkyydellään enemmän kuin voimallaan, mutta joka ei silti ole pelkkää hentoa hönkäilyä. Itse asiassa hän taitaa niin folkpopin (joka onkin hänen lähtökohtansa) kuin soulikkaamman fraseerauksen – juuri nuo mainitsemani Ian-originaalit ovat juuri sitä itseään.
Neljän vuosina 1985-90 julkaistun albumin jälkeen Jonesin ympärillä on ollut hiljaisempaa – 1996 ilmestyi kaksi uutta lättyä, live-ja studiosellaiset, ja ilmeisesti vuonna 2002 vielä yksi, mutta sen jälkeen ei ole tietoa – mikä on harmin paikka ja valitettavasti taitaa kertoa juuri siitä, että tänään menestykseen tarvitaan toisenlaisia avuja.
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
maanantai 21. joulukuuta 2009
76. Queen: A Day At The Races (1976): Kaikki mausteet ja kuorrutus
Ensimmäinen suuri popidolini oli Beatles – kuuntelin vuosina 1978-79 varmaan päivittäin jonkun ko. yhtyeen LP:n – ja seuraavaksi hurahdinkin Queeniin. Ensin kuulin sinänsä klassisen ”A Night At The Opera”:n, sen jälkeen tulivat vuoroon ”News Of The World” ja ”Jazz”, mutta näin jälkikäteen ja 30 vuotta myöhemmin suosikkiplatani on sittenkin tämä, oopperalevyn vuotta nuorempi ”pikkusisko”.
Tätä levyä, niinkuin Queenin muitakin parhaimpia, kuvailee parhaiten se, ettei koskaan voi arvata mitä seuraavaksi saa kuulla – mutta silti kokonaisuutta sitoo yhteen esim. Brian Mayn kitaransoitto. Yhtyeen voimaa ja lahjakkuutta kuvaa sekin, että vaikka Freddie Mercury oli aikansa suurimpia rocklaulajia, myös May ja Roger Taylor lauloivat säännöllisesti omia biisejään. Tällä levyllä sellainen pikku mestariteos on Taylorin rockveto ”Drowse”, joka sinänsä on piilotettu ”B-puolen välispottiin”, kun taas Mayn ”Long Away” on kevyempää kamaa.
Levyn kohokohtia ovat minun korvissani avausraidat, levyn aloittava rockhymni ”Tie Your Mother Down” ja B-puolen gospelhenkinen mestariteos ”Somebody To Love”, jossa Queenin eräs tavaramerkki, Mercuryn laulu ja hulppeat kuorot, taas pääsevät valloilleen, toinen heviveto ”White Man”, jossa Queen opettaa kaiken maailman metallibändeille mitä on dynamiikka, music hallhömpötys ”Good Old-Fashioned Lover Boy” ja A-puoeln päätös, ihan vain normaali poplaulu ”Just You And I”. Hiukan ohitse menevät Mercuryn lauluforte ”Take My Breath Away” ja päätöshymni ”Teo Torriatte”. Itse asiassa ne kuvaavat myös tämän levyn tietynlaista heikkoa kohtaa; tämä on miltei laulu laululta – kansikuvaa ja nimeä myöten – jatko-osa edeltäjälleen, bändin maailmanmaineeseen singonneelle ”Opera”:lle, ja juuri näiden kahden laulun esikuvat ovat uusintoja parempia.
Toisaalta tämän levyn vahva puoli, joka minun korvissani hilaa sen edeltäjänsä edelle, on sen suurempi yhtenäisyys; vaikka mikään laulu ei sinänsä muistuta muita, on kokonaisilme piirua hallitumpi. Sehän ei välttämättä ole mikään positiivinen määritelmä, jos sitä tarkastelee nykyisin yhä formatoidumman musiikkimaailman taustaa vastaan, mutta tämäkin levy tarjoaa kyllä popmusiikin koko kirjoa kaikilla mausteilla.
Tätä levyä, niinkuin Queenin muitakin parhaimpia, kuvailee parhaiten se, ettei koskaan voi arvata mitä seuraavaksi saa kuulla – mutta silti kokonaisuutta sitoo yhteen esim. Brian Mayn kitaransoitto. Yhtyeen voimaa ja lahjakkuutta kuvaa sekin, että vaikka Freddie Mercury oli aikansa suurimpia rocklaulajia, myös May ja Roger Taylor lauloivat säännöllisesti omia biisejään. Tällä levyllä sellainen pikku mestariteos on Taylorin rockveto ”Drowse”, joka sinänsä on piilotettu ”B-puolen välispottiin”, kun taas Mayn ”Long Away” on kevyempää kamaa.
Levyn kohokohtia ovat minun korvissani avausraidat, levyn aloittava rockhymni ”Tie Your Mother Down” ja B-puolen gospelhenkinen mestariteos ”Somebody To Love”, jossa Queenin eräs tavaramerkki, Mercuryn laulu ja hulppeat kuorot, taas pääsevät valloilleen, toinen heviveto ”White Man”, jossa Queen opettaa kaiken maailman metallibändeille mitä on dynamiikka, music hallhömpötys ”Good Old-Fashioned Lover Boy” ja A-puoeln päätös, ihan vain normaali poplaulu ”Just You And I”. Hiukan ohitse menevät Mercuryn lauluforte ”Take My Breath Away” ja päätöshymni ”Teo Torriatte”. Itse asiassa ne kuvaavat myös tämän levyn tietynlaista heikkoa kohtaa; tämä on miltei laulu laululta – kansikuvaa ja nimeä myöten – jatko-osa edeltäjälleen, bändin maailmanmaineeseen singonneelle ”Opera”:lle, ja juuri näiden kahden laulun esikuvat ovat uusintoja parempia.
Toisaalta tämän levyn vahva puoli, joka minun korvissani hilaa sen edeltäjänsä edelle, on sen suurempi yhtenäisyys; vaikka mikään laulu ei sinänsä muistuta muita, on kokonaisilme piirua hallitumpi. Sehän ei välttämättä ole mikään positiivinen määritelmä, jos sitä tarkastelee nykyisin yhä formatoidumman musiikkimaailman taustaa vastaan, mutta tämäkin levy tarjoaa kyllä popmusiikin koko kirjoa kaikilla mausteilla.
tiistai 15. joulukuuta 2009
75. Jethro Tull: The Jethro Tull Christmas Album (2003): Joululevy ympärivuotiseen käyttöön
Vuodenajan kunniaksi haluan tehdä tunnustuksen: En oikeastaan välitä joululauluista. Suurimman osan vuotta se ei ole ongelma, mutta kun ensimmäiset soivat kauppojen kaiuttimista lokakuussa, se harmittaa, ja joulukuun puolivälissä olen jo saanut tarpeekseni. Tosin tähänkin sääntöön on poikkeuksia, ja niistä kaikkein poikkeavin on tämä levy, joka samalla on vanhan suosikkibändini toistaiseksi viimeisin studiolevy. Tätä voi tosin soittaa koska tahansa, koska se on vapauttavan ”kulkuseton”, eivätkä laulutkaan ole pelkkiä joululauluja.
Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.
Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...
Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.
Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.
Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...
Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
74. Robert Cray: Strong Persuader (1986): Blues palaa kartalle
Aina joskus radiosta kuulee laulun, joka on niin hyvä että sen aikana kypsyy levynostopäätös, ja yksi sellainen laulu oli aikanaan Robert Cray Bandin ”Smoking Gun”, jonka kuultuani marssin kaupungille ja hankin tämän levyn. Vaikka en sitä silloin tiennyt, tämä oli bluesin 80-luvulla tapahtuneen kaupallisen revivalin tärkein yksittäinen osa – mutta minusta tämä oli ja on yhä hyvä levy pelkästään musikaalisilla meriiteillä., lasketaans e sitten bluesiksi tai ei.
Tuo äsken mainitsemani hitti, joka myös aloittaa levyn, on aika hyvä käyntikortti Robert Crayn maailmaan; sielukasta laulua ja sinisäveliä, modernin teemoin ja vapaana kahdentoista tahdin kahleista. Toinen vielä parempi esimerkki on ”Right Next Door”, joka tavallaan on levyn nimikappale – mieleenpainuva tarina ja hyvä sävellys, ja sitten vielä nuo Crayn tavaramerkit. Muita hyviä esityksiä ovat mm. soulikkaat ”Foul Play” ja ”Fantasized”, kaunis ”I Wonder” ja tietyllä tavalla perinteisimmin kulkeva ”Still Around” – mutta levyn kymmenestä laulusta ei oikeastaan huonoja löydy ensimmäistäkään.
Oikeastaan Crayn uran varrelta voisi kehua minkä tahansa levyn, ja tämän lisäksi ainakin kaksi tai kolme muuta hänen albumeistaan ovat mestariteoksia, mutta kieltämättä tämän lätyn arvoa lisää juuri tuo löytämisen ilo. Ja vaikka soinnista tänään ehkä voikin arvata sen tehdyn arvon vuonna 1986, se on kuitenkin kohtuullisen ajaton äänimaailmaltaan, varsinkin kun tietää juuri mustan musiikin kärsineen aika lailla siitä, että levytysbudjetit eivät aina sallineet hirveän paljoa hiomista.
Tuo äsken mainitsemani hitti, joka myös aloittaa levyn, on aika hyvä käyntikortti Robert Crayn maailmaan; sielukasta laulua ja sinisäveliä, modernin teemoin ja vapaana kahdentoista tahdin kahleista. Toinen vielä parempi esimerkki on ”Right Next Door”, joka tavallaan on levyn nimikappale – mieleenpainuva tarina ja hyvä sävellys, ja sitten vielä nuo Crayn tavaramerkit. Muita hyviä esityksiä ovat mm. soulikkaat ”Foul Play” ja ”Fantasized”, kaunis ”I Wonder” ja tietyllä tavalla perinteisimmin kulkeva ”Still Around” – mutta levyn kymmenestä laulusta ei oikeastaan huonoja löydy ensimmäistäkään.
Oikeastaan Crayn uran varrelta voisi kehua minkä tahansa levyn, ja tämän lisäksi ainakin kaksi tai kolme muuta hänen albumeistaan ovat mestariteoksia, mutta kieltämättä tämän lätyn arvoa lisää juuri tuo löytämisen ilo. Ja vaikka soinnista tänään ehkä voikin arvata sen tehdyn arvon vuonna 1986, se on kuitenkin kohtuullisen ajaton äänimaailmaltaan, varsinkin kun tietää juuri mustan musiikin kärsineen aika lailla siitä, että levytysbudjetit eivät aina sallineet hirveän paljoa hiomista.
tiistai 1. joulukuuta 2009
73. Thin Lizzy: Johnny The Fox (1976): Romanttisen hevin merkkipaalu
Kaikkien aikojen hevibändi Thin Lizzy löi vuosina 1976-1979 tiskiin hämmentävän kovan kokonaisuuden; neljä peräkkäistä studioklassikkoa, joista kolme ensimmäistä puolentoista vuoden sisään, ja vielä ehkä kaikkien aikojen paras livetupla. Olen aikaisemmin kehunut pystyyn tämän sarjan kolmannen lätyn, vuoden 1977 ”Bad Reputation”in, mutta tämä sen edeltäjä on yhtä lailla klassinen levy – ainoa asia, jossa tämä ehkä jää jälkeen, on kokonaisuus sikäli, että tälle levylle eksyi pari puolivillaisempaa esitystä, mutta sarjassa ”levyn kuuden parhaan laulun keskiarvo” tämä saattaa olla paras koskaan tehty rocklevy.
Ensinnäkin Phil Lynott on yksi suosikkilaulajistani; hän pystyi olemaan samaan aikaan herkkä ja uhkaava, raaka ja romanttinen, keltti- ja soullaulaja, toiseksi hänen laulutekstinsä olivat parhaimmillaan niin lähellä runoutta kuin hevibändissä – tai missään muussakaan rockbändissä – voi päästä, kolmanneksi sävellyksetkin olivat usein hyvin, ja kaiken lisäksi bändi soitti kuin unelma.
Tämän levyn kohokohtia ovat aloitus ”Johnny” – siihen asti funkein tehty hevibiisi (mutta odottakaapas vain), levyn hitti ”Don´t Believe A Word”, jonka riffi on klassikko ja koko 2 minuuttia 20 sekuntia kappaletta on täyttä asiaa ilman mitään feidausloppua, B-puolen aloitus, nimibiisi ”Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed”, joka sitten on vielä aloitustakin funkympi, kitarakaahaus ”Massacre” sekä levyn lopettava taisteluhymni ”Boogie Woogie Dance”, jota on vaikea edes kuvailla. Väliin mahtuu muutama rauhallisempi hetki, kaikki hyviä biisejä mutta ehkä hieman ylisentimentaalisia – tosin ”Old Flame”n vaikerrus lähenee jo taidetta.
Ja levyn kymmenen laulun kokonaisuus kestää 36 minuuttia ja rapiat päälle – tämä on kaiken lisäksi oikea älppäri, jonka esityksiä ei venytetä yli sietokyvyn – vaikka muutamaa kappaletta kernaasti kuuntelisi kauemminkin.
Ensinnäkin Phil Lynott on yksi suosikkilaulajistani; hän pystyi olemaan samaan aikaan herkkä ja uhkaava, raaka ja romanttinen, keltti- ja soullaulaja, toiseksi hänen laulutekstinsä olivat parhaimmillaan niin lähellä runoutta kuin hevibändissä – tai missään muussakaan rockbändissä – voi päästä, kolmanneksi sävellyksetkin olivat usein hyvin, ja kaiken lisäksi bändi soitti kuin unelma.
Tämän levyn kohokohtia ovat aloitus ”Johnny” – siihen asti funkein tehty hevibiisi (mutta odottakaapas vain), levyn hitti ”Don´t Believe A Word”, jonka riffi on klassikko ja koko 2 minuuttia 20 sekuntia kappaletta on täyttä asiaa ilman mitään feidausloppua, B-puolen aloitus, nimibiisi ”Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed”, joka sitten on vielä aloitustakin funkympi, kitarakaahaus ”Massacre” sekä levyn lopettava taisteluhymni ”Boogie Woogie Dance”, jota on vaikea edes kuvailla. Väliin mahtuu muutama rauhallisempi hetki, kaikki hyviä biisejä mutta ehkä hieman ylisentimentaalisia – tosin ”Old Flame”n vaikerrus lähenee jo taidetta.
Ja levyn kymmenen laulun kokonaisuus kestää 36 minuuttia ja rapiat päälle – tämä on kaiken lisäksi oikea älppäri, jonka esityksiä ei venytetä yli sietokyvyn – vaikka muutamaa kappaletta kernaasti kuuntelisi kauemminkin.
torstai 26. marraskuuta 2009
72. Calexico: Carried To Dust (2008): Amerikkalaisuuden ytimessä
Jossakin vaiheessa musiikkifriikin elämääni minua rupesi ahdistamaan pelko, että olisin jo kuullut kaiken merkittävän uuden musiikin, mitä on tehty, eikä pian olisi mahdollista löytää mitään uusia suosikkeja joiden levyistä innostua. Onneksi olin totaalisen väärässä, enkä varmaan koskaan tule ehtimään kuulla kaikkea hauskaa mitä maailmalla tehdään. Yksi syy siihen, että pääsin pelostani, oli se, että löysin americanan – eli bluesin ja soulin harrastukseni johti siihen, että opin ymmärtämään paremmin folkia ja hyväksymään countryn – ja sen jälkeen näiden kaikkien hybridit ovat ilahduttaneet minua suuresti.
Calexico on hyvä esimerkki. Bändihän on vanha, mutta minä pääsin mukaan vasta viime vuonna, kuns atuin kuulemaan tätä lättyä edeltäneen ”Garden Ruin”-levyn, ja juuri kun olin seonnut siihen tuli tämä seuraaja ja räjäytti pankin. Tämä on täysin vastustamaton sekoitus countrya, rock´n´rollia, folkia, meksikolaista jota en osaa edes luokitella, ja jopa bluesiakin.
En oikeastaan edes osaa nostaa esiin yksittäisiä lauluja; leijuva ”Two Silver Trees”, melankolinen ”The News About William”, ”Man Made Lake”…etenkin levyn ensimmäiset puolisen tusinaa raitaa ovat kaikki erinomaisia – sisältäen kaikkien tyylilajien kirjon, mutta sikäli yhtenäisenä että kappaleita yhdistää ilmava poljento ja sellainen soiton lento ja riemu, jota on vaikea kuunnella virnistämättä. Laulusolisti ei ole ehkä maailman voimakkain, mutta ääni istuu kokonaisuuteen ja lievästi surumieliseen sävyyn oikein hyvin.
Calexico kävi jopa Ruisrockissakin kesällä, mutta en saanut raahattua itseäni paikalle vaikka se on suosikkifestarini. Omapa on syyni – jos livemusiikki iskee yhtä hyvin kuin yleensäkin, ja studioversio on näin riemastuttava, olisi konsertti varmaan ollut aika mukava kokemus.
Calexico on hyvä esimerkki. Bändihän on vanha, mutta minä pääsin mukaan vasta viime vuonna, kuns atuin kuulemaan tätä lättyä edeltäneen ”Garden Ruin”-levyn, ja juuri kun olin seonnut siihen tuli tämä seuraaja ja räjäytti pankin. Tämä on täysin vastustamaton sekoitus countrya, rock´n´rollia, folkia, meksikolaista jota en osaa edes luokitella, ja jopa bluesiakin.
En oikeastaan edes osaa nostaa esiin yksittäisiä lauluja; leijuva ”Two Silver Trees”, melankolinen ”The News About William”, ”Man Made Lake”…etenkin levyn ensimmäiset puolisen tusinaa raitaa ovat kaikki erinomaisia – sisältäen kaikkien tyylilajien kirjon, mutta sikäli yhtenäisenä että kappaleita yhdistää ilmava poljento ja sellainen soiton lento ja riemu, jota on vaikea kuunnella virnistämättä. Laulusolisti ei ole ehkä maailman voimakkain, mutta ääni istuu kokonaisuuteen ja lievästi surumieliseen sävyyn oikein hyvin.
Calexico kävi jopa Ruisrockissakin kesällä, mutta en saanut raahattua itseäni paikalle vaikka se on suosikkifestarini. Omapa on syyni – jos livemusiikki iskee yhtä hyvin kuin yleensäkin, ja studioversio on näin riemastuttava, olisi konsertti varmaan ollut aika mukava kokemus.
maanantai 23. marraskuuta 2009
71. Louise Hoffsten: Blues (1998): Suoraan selkäytimeen
Välillä minusta tuntuu, että parhaan koskaan kuulemani blueslevyn on tehnyt muuan Linköpingistä kotoisin oleva blondi, nimittäin tämä Louise Hoffsten. Hän on tehnyt uraa bluesahtavan rockin tulkitsijana jo 80-luvulta alkaen, ja myös tulkinnut kansanmusiikkia jazzin pohjalta, mutta tämä levy on sitä itseään, osittain akustinen ja osittain pienellä bändillä tehty suoraan selkäytimeen pureutuva kokonaisuus.
Sen ilmestyessä Louise oli juuri saanut MS-diagnoosin, samalla kun hänen lupaava kansainvälinen läpimurtonsa oli karahtanut paitsi sairasteluun myös kylmään ja luotaantyöntävään musiikkibusineksen ilmapiiriin. Nyt voi todeta, ettei hänestä luojan kiitos tullut mitään ”uutta Tina Turneriä”, vaan hän on tämän jälkeenkin jatkanut musiikin tekemistä kotona, pienimuotoisemmin ja juurevammin kuin ennen. En tiedä, vaikuttaako tieto kaikista vastoinkäymisistä siihen, miten minä tämän levyn koen – mutta minusta tämä on Bluesia suurella B:llä.
Levyn ohjelmisto koostuu enimmäkseen vanhoista tutuista blues- ja vastaavista numeroista, joskaan ei ensi kädessä niistä kaikkein kuluneimmista. No, Louisen tulkinta ”I Just Want To Make Love To You”:sta on minun korvissani ko. biisin Se Versio – ja kilpailijoita on m o n t a. Toinen vanha tuttu, ”I Pity The Fool”, kulkee sekin kuin juna. Levyn toinen kohokohta tuon Dixon-standardin ohella on ”God Don´t Ever Change” – jonka alkuperää en juuri nyt muista – jonka Louise laulaa pelkän kitaran säestyksellä niin, että tämäkin pakana vilkuilee vaivihkaa ylöspäin.
Voiko valkoinen mies (tai nainen) laulaa bluesia uskottavasti? Kyllä voi. Jos tämä ei mene jonkun puristin jakeluun, hänen pitää ehkä jatkossa kuunnella tietokirjoja. Minä taas laitan tämän kiekon soittimeen, kaadan itselleni viskipaukun ja koen taas puhdistumisen.
PS. Tämä albumi ei tällaisenaan tainnut ilmestyä kuin Louisen MS-taudistaan kirjoittaman samannimisen kirjan kylkiäisenä - mutta sen sijaan siitä julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin uudelleenmiksattu versio nimellä "Knäckebröd Blues". Miksauksesta en osaa sanoa mitään, mutta senkin levyn sisältö on varmasti sitä itseään...
Sen ilmestyessä Louise oli juuri saanut MS-diagnoosin, samalla kun hänen lupaava kansainvälinen läpimurtonsa oli karahtanut paitsi sairasteluun myös kylmään ja luotaantyöntävään musiikkibusineksen ilmapiiriin. Nyt voi todeta, ettei hänestä luojan kiitos tullut mitään ”uutta Tina Turneriä”, vaan hän on tämän jälkeenkin jatkanut musiikin tekemistä kotona, pienimuotoisemmin ja juurevammin kuin ennen. En tiedä, vaikuttaako tieto kaikista vastoinkäymisistä siihen, miten minä tämän levyn koen – mutta minusta tämä on Bluesia suurella B:llä.
Levyn ohjelmisto koostuu enimmäkseen vanhoista tutuista blues- ja vastaavista numeroista, joskaan ei ensi kädessä niistä kaikkein kuluneimmista. No, Louisen tulkinta ”I Just Want To Make Love To You”:sta on minun korvissani ko. biisin Se Versio – ja kilpailijoita on m o n t a. Toinen vanha tuttu, ”I Pity The Fool”, kulkee sekin kuin juna. Levyn toinen kohokohta tuon Dixon-standardin ohella on ”God Don´t Ever Change” – jonka alkuperää en juuri nyt muista – jonka Louise laulaa pelkän kitaran säestyksellä niin, että tämäkin pakana vilkuilee vaivihkaa ylöspäin.
Voiko valkoinen mies (tai nainen) laulaa bluesia uskottavasti? Kyllä voi. Jos tämä ei mene jonkun puristin jakeluun, hänen pitää ehkä jatkossa kuunnella tietokirjoja. Minä taas laitan tämän kiekon soittimeen, kaadan itselleni viskipaukun ja koen taas puhdistumisen.
PS. Tämä albumi ei tällaisenaan tainnut ilmestyä kuin Louisen MS-taudistaan kirjoittaman samannimisen kirjan kylkiäisenä - mutta sen sijaan siitä julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin uudelleenmiksattu versio nimellä "Knäckebröd Blues". Miksauksesta en osaa sanoa mitään, mutta senkin levyn sisältö on varmasti sitä itseään...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
