Aina välillä olen lainaillut kirjastosta minule entuudestaan tuntemattomien tekijöiden levyjä ihan vain siksi, että ne ovat vaikuttaneet jollakin tavalla mielenkiintoisilta - ja useimmiten olen saanut todeta, että ne ovat yhdentekeviä. Ja joskus taas käy niin, että löytyykin uusi suosikki jonka musiikki osaltaan rikastuttaa elämääni.
Tämä on juuri sellainen levy; en ollut kuullut Ida Kristinistä mitään, kun tämän joskus vuonna 2002 kotiin lainasin, mutta ensireaktioni silloin oli, että minun pitää hankkia hänen muutkin levytyksensä. Ida Kristinin ääni muistuttaa jossakin määrin Emmylou Harrisia - mutta toisaalta hänen musiikkiaan ei voi luokitella yhden viitteen perusteella. Tämä on mietiskelevää, ilmavaa, enimmäkseen hidastempoista - mutta nopeitakin kappaleita on, kosketinvoittoista - vaikka kitaraosuuksiakin löytyy, mutta ennen kaikkea tämä on oman itsensä kuuloinen kokonaisuus.
Suosikeistani "Under Purple Skies" on avara balladi, jonka teema muistuttaa Ebba Forsbergin tekeleitä, tai laajemmassa mittakaavassa ehkä Bic Rungan tai Chris Isaakin musiikkia, ja "Easy Living" hieman nyrjähtäneine pianoteemoineen taas nuoren, heleä-äänisen naispuolisen Tom Waitsin soundia (ja kyseessä ei ole mikään Uriah Heep-cover :-). Myös esim. nimikappale ja "Addicted To Me" ovat tietyllä tavalla samantyyppisiä esityksiä, jotenkin ilmavia ja leijailevia mutta silti maanläheisiä. Taas kerran minua miellyttävät lauluäänen lisäksi hyvät sävelet ja sävykkäät sovitukset - mm. puhaltimia käytetään välillä mausteina, mutta perusilme on aina pelkistetty, laulua ja lauluääntä palveleva.
Niinkuin alussa totesin, artisti oli minulle tuntematon, enkä sittemminkään ole löytänyt mitään hänen levytyksiään, vaikka hän ilmeisesti on tehnyt ainakin yhden albumin tämän jälkeenkin. Ja ainakaan minun tietääkseni hän ei kuulu naapurimaamme tunntuimpiin nimiin, eikä ilmeisesti komeile levylistojen kärjessä. Se on huutava vääryys - jos joskus löydätte jostakin tämän levyn, ostakaa se heti pois kuljeksimasta. Se on kulttuuriteko, ja kaupan päälle saatte 35 minuuttia ajatonta popmusiikkia.
lauantai 18. joulukuuta 2010
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
114. Anna Puu: Anna Puu (2009): Klassinen pop elää
Kehuessani taannoin Jani Wickholmia taisin ilmaista mielipiteen, jonka mukaan myös esim. Idolsin tapaisen kilpailun kautta pinnalle noussut artisti voi olla ihan hyvä - ja minusta toinen hyvä esimerkki tästä Wickholmin lisäksi on Anna Puu(stjärvi), jonka viimevuotinen debyyttilevy on monella tapaa riemastuttava tapaus. Kakkoslättyä en ole kuullut, mutta vaikka se olisikin aivan kauhea ja Annan ura ohi, niin tämä kokonaisuus sinänsä on aivan tarpeeksi hyvä syy todeta, että myös idoli- ja muilla kisailijoilla voi olla rahkeita.
Anna kujertava ääni ei ehkä ole niitä suurimpia, mutta tähän ympäistöön se istuu kuin nakutettu. Levyä on tehnyt joukko suomipopin kärkinimiä, ja se kuuluu sävellyksissä, soitossa ja sovituksissa. Kymmenen kappaleen jatkumo on miltein beatlesmainen sikäli, että kappaleet eroavat selvästi toisistaan äänikuviltaan ja tunnelmiltaan, mutta muodostavat silti yhtenäisen kokonaisuuden. Minun suosikkejani ovat jatsahtava "C´est la vie", dramaattinen "Vieraiden valoon" ja "Palava tuuli", mutta melkein jokainen kappale on sinänsä oma pieni taideteos.
Yhdistävä tekijä on mielestäni oivaltava sovitustyö - popmusiikin raameihin on hyviä sävellyksiä hyödyntäen rakennettu äänitaideteoksia, joiden sovitusratkaisut ovat ilmavia mutta samalla täyteläisiä, oivaltavia mutta eivät liian kikkailevia, useimmiten niin kevyesti leijailevia että ilo ja suru sekoittuvat maistuvaksi kokonaisuudeksi joka jättää hyvän mielen. Ja vaikka soitto liitää kevyesti, musiikki ei ole imelää tai kevyttä höttöä - siinä on elämää siinä kuin säröisessä yön bluesissakin, vaikka tämä kokonaisuus kuuluu pikemminkin päivään ja aurinkoon.
Tämä ei siis ehkä ole se juhlien vaudikkaan kohokohdan tunnarilevy, mutta kun laittaa sen soimaan kotona ja asettuu sohvalle silmät kiinni, on kuin olisi joutunut elokuvaan joka tarjoillaan tuokiokuvina olohuoneen nurkassa musisoivan kombon toimesta. Tällaista on kevyt musiikki parhaimmillaan - ei tyhjää höttöä vaan tiivistettyä mielihyvää. Klassinen pop elää!
Anna kujertava ääni ei ehkä ole niitä suurimpia, mutta tähän ympäistöön se istuu kuin nakutettu. Levyä on tehnyt joukko suomipopin kärkinimiä, ja se kuuluu sävellyksissä, soitossa ja sovituksissa. Kymmenen kappaleen jatkumo on miltein beatlesmainen sikäli, että kappaleet eroavat selvästi toisistaan äänikuviltaan ja tunnelmiltaan, mutta muodostavat silti yhtenäisen kokonaisuuden. Minun suosikkejani ovat jatsahtava "C´est la vie", dramaattinen "Vieraiden valoon" ja "Palava tuuli", mutta melkein jokainen kappale on sinänsä oma pieni taideteos.
Yhdistävä tekijä on mielestäni oivaltava sovitustyö - popmusiikin raameihin on hyviä sävellyksiä hyödyntäen rakennettu äänitaideteoksia, joiden sovitusratkaisut ovat ilmavia mutta samalla täyteläisiä, oivaltavia mutta eivät liian kikkailevia, useimmiten niin kevyesti leijailevia että ilo ja suru sekoittuvat maistuvaksi kokonaisuudeksi joka jättää hyvän mielen. Ja vaikka soitto liitää kevyesti, musiikki ei ole imelää tai kevyttä höttöä - siinä on elämää siinä kuin säröisessä yön bluesissakin, vaikka tämä kokonaisuus kuuluu pikemminkin päivään ja aurinkoon.
Tämä ei siis ehkä ole se juhlien vaudikkaan kohokohdan tunnarilevy, mutta kun laittaa sen soimaan kotona ja asettuu sohvalle silmät kiinni, on kuin olisi joutunut elokuvaan joka tarjoillaan tuokiokuvina olohuoneen nurkassa musisoivan kombon toimesta. Tällaista on kevyt musiikki parhaimmillaan - ei tyhjää höttöä vaan tiivistettyä mielihyvää. Klassinen pop elää!
maanantai 6. joulukuuta 2010
113. Värttinä: Oi dai (1991): Syvällä selkäpiissä
Musiikki on kokemista ja kokemuksia, ja minun kartassani musiikkikokemuksisra syvimmät ovat niitä, jotka itkettävät, naurattavat ja nostattavat ihokarvat pystyyn. Niitä ei usein koe, mutta aina joskus eteen tulee jotakin niin ravisuttavaa, että on ihan pakko pysähtyä koska syvällä selkäpiissä tuntuu siltä, kuin maailmaa ja olemista rukattaisiin uuteen uskoon. Yksi tällainen kokemus sattui minun tielleni kesällä 1991, kun Down By The Laituri-kaupunkifestareilla Turussa kuulin ensi kertaa Värttinää. Yhtyettä oli kyllä jo kehuttu minulle aiemmin, mutta kun en pahemmin esim. radiota kuunnellut, niin minulla ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia.
Tajunnan räjäyttäneen keikan jälkeen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia tämä levy, joka sekin oli hyvä - joskaan ei niin erinomainen kuin keikka. Vielä tässä vaiheessa Värttinän uraa levyt olivat aika varovasti tuotettuja, eikä äänimaailma siten kunnolla tavoittanut "popilla pilattuja ja rokilla runnottuja" korviani - tosin kamalan 80-luvun jälkeen tällainen luonnollinen äänimaailma sinänsä oli vapauttavaa kuultavaa.
Levyn esitykset olivat läpeensä vakuuttavia - ja tietenkin lauluesitykset etunenässä; olisiko peräti niin, että Värttinä on "osasyyllinen" siihen, että nyt 20 vuotta myöhemmin suomalaisen kevyen musiikin kentässä naiset ovat ajaneet miesten ohi monellakin tavalla? Vielä tuolloin hyvät, voimakkaat naisäänet olivat harvassa. Lauluista minulle kaikkein rakkain on nimikappale, balladi joka jotenkin tiivistää suomalais-ugrilaisen kaihon paremmin kuin mikään muu kuulemani esitys; vieläkin sen kuullessani joudun pysähtymään ja hetkeksi antamaan musiikin viedä. Muitakin hyviä biisejä on, "Marilaulu", "Miinan laulu" ja muut nopeammat esitykset etunenässä, ja koko levy kestää kuulemista.
Värttinä teki myöhemmin muitakin hyviä levyjä, ja syvensi suhtautumistaan suomensukuisten kansojen lauluaarteisiin, tehden myös äänimaailmaltaan paremmin minun viitekehykseeni sopivia levytyksiä. Minulla oli myös mahdollisuus kuulla heitä useampiakin kertoja - Nurmeksessa Bomban pihalla 1992, toisen kerran DBTL:ssä Vanhalla Suurtorilla joitakin vuosia myöhemmin, sitten Kaustisella ja viimeksi Haapaveden folkfestareilla 2001, mutta valitettavasti tuo uudistunut äänimaailma ainakin ulkoilmakeikoilla lähti lapasista niin, että laulun ja soiton sävyt hukkuivat räimeeseen kerta kerralta pahemmin. Se ei kuitenkaan vähennä tämän levyn loistokkuutta tippaakaan.
Tajunnan räjäyttäneen keikan jälkeen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia tämä levy, joka sekin oli hyvä - joskaan ei niin erinomainen kuin keikka. Vielä tässä vaiheessa Värttinän uraa levyt olivat aika varovasti tuotettuja, eikä äänimaailma siten kunnolla tavoittanut "popilla pilattuja ja rokilla runnottuja" korviani - tosin kamalan 80-luvun jälkeen tällainen luonnollinen äänimaailma sinänsä oli vapauttavaa kuultavaa.
Levyn esitykset olivat läpeensä vakuuttavia - ja tietenkin lauluesitykset etunenässä; olisiko peräti niin, että Värttinä on "osasyyllinen" siihen, että nyt 20 vuotta myöhemmin suomalaisen kevyen musiikin kentässä naiset ovat ajaneet miesten ohi monellakin tavalla? Vielä tuolloin hyvät, voimakkaat naisäänet olivat harvassa. Lauluista minulle kaikkein rakkain on nimikappale, balladi joka jotenkin tiivistää suomalais-ugrilaisen kaihon paremmin kuin mikään muu kuulemani esitys; vieläkin sen kuullessani joudun pysähtymään ja hetkeksi antamaan musiikin viedä. Muitakin hyviä biisejä on, "Marilaulu", "Miinan laulu" ja muut nopeammat esitykset etunenässä, ja koko levy kestää kuulemista.
Värttinä teki myöhemmin muitakin hyviä levyjä, ja syvensi suhtautumistaan suomensukuisten kansojen lauluaarteisiin, tehden myös äänimaailmaltaan paremmin minun viitekehykseeni sopivia levytyksiä. Minulla oli myös mahdollisuus kuulla heitä useampiakin kertoja - Nurmeksessa Bomban pihalla 1992, toisen kerran DBTL:ssä Vanhalla Suurtorilla joitakin vuosia myöhemmin, sitten Kaustisella ja viimeksi Haapaveden folkfestareilla 2001, mutta valitettavasti tuo uudistunut äänimaailma ainakin ulkoilmakeikoilla lähti lapasista niin, että laulun ja soiton sävyt hukkuivat räimeeseen kerta kerralta pahemmin. Se ei kuitenkaan vähennä tämän levyn loistokkuutta tippaakaan.
tiistai 30. marraskuuta 2010
112. Rodney Crowell: Sex And Gasoline (2008): Elämän makua
Popmusiikki on kliseistä tehtyä, ja itse musiikkia ympäröivät vielä kriitikkojen, mainosmiesten ja vieläpä kuuntelijoidenkin käyttämät usein vielä karmeammat kliseet - joita analysoimalla voi joskus tehdä hyvinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä itse musiikista. Yksi tällainen kulunut fraasi on "elämän maku", jonka minä yleensä luen varoituksena; elämän makuinen tulkinta tarkoittaa yleensä sitä, että tulkitsija (useimmiten kokenut sellainen) on joko juonut äänensä tai sitten ei ole osannut laulaa alun alkaenkaan. Varsinkin viime vuosina elämänmakuiset tulkinnat sitä paitsi yhä useammin ovat kohdanneet esittäjää huomattavasti nuorempien artistien lauluja - eli kyseessä on arvatenkin ollut yritys rahastaa vanhalla maineella ja löytää uutta kuulijakuntaa. Näitä esimerkkejä on Suomessakin monta - ja jopa levymyynnin ja keikkatilastojen kärkipäässä - ja maailmalla vielä enemmän; jotkut tyypit ovat niin karismaattisia, että tulkinnan huteruuden kestää, kun taas toisille pitäisi antaa lähestymiskielto levytysstudioihin.
Tämä pitkähkö purkaus ei taas koske Rodney Crowellia sikäli, että hän minusta osaa laulaa ihan kohtuullisesti - hän ei ehkä ole mikään pavarotti, mutta lajissaan kelvollinen ja tietää mistä nuotti löytyy - mutta elämän maku on hänen tapauksessaan sitä, että laulut (itse tehdyt) käsittelevät monipuolisesti (ja vinosti hymyillen) elämän eri alueita ja ilmiöitä, rakkaudentunnustuksista seksiin ja uskontohörhöistä maantiepölyyn. Ja bändi komppaa häntä asiallisesti, rennosti mutta tiukasti, etelään viittaavalla poljennolla.
Laulut ovat järjestään hyviä, huippuina hekumallinen "Funky And The Farm Boy", vetoava "I Want You #35" ja asiapitoiset "The Rise And Fall Of Intelligent Design" ja "Who Do You Trust". Tempot ja sovitukset pyörivät ensi kuulemalta aika suppealla skaalalla, mutta kun tutustuu tähän levyyn tarkemmin, siltä löytyy kaikenlaisia pikku vivahteita jotka rikastavat kuuntelukokemusta ja elämää.
Tämä taitaa olla americanaa - juurimusiikkia ilman sen kummempaa etikettiä - joka liikkuu soulin, countryn ja rock´n´rollin välimaastossa, nyökäten välillä folkin tai bluesin suuntaan, ja joka ennen kaikkea kuulostaa elävältä, dynaamiselta ja liikkuvalta ilman että se silti hyppii silmille. Elämän makuista kamaa, sanoisin...
Tämä pitkähkö purkaus ei taas koske Rodney Crowellia sikäli, että hän minusta osaa laulaa ihan kohtuullisesti - hän ei ehkä ole mikään pavarotti, mutta lajissaan kelvollinen ja tietää mistä nuotti löytyy - mutta elämän maku on hänen tapauksessaan sitä, että laulut (itse tehdyt) käsittelevät monipuolisesti (ja vinosti hymyillen) elämän eri alueita ja ilmiöitä, rakkaudentunnustuksista seksiin ja uskontohörhöistä maantiepölyyn. Ja bändi komppaa häntä asiallisesti, rennosti mutta tiukasti, etelään viittaavalla poljennolla.
Laulut ovat järjestään hyviä, huippuina hekumallinen "Funky And The Farm Boy", vetoava "I Want You #35" ja asiapitoiset "The Rise And Fall Of Intelligent Design" ja "Who Do You Trust". Tempot ja sovitukset pyörivät ensi kuulemalta aika suppealla skaalalla, mutta kun tutustuu tähän levyyn tarkemmin, siltä löytyy kaikenlaisia pikku vivahteita jotka rikastavat kuuntelukokemusta ja elämää.
Tämä taitaa olla americanaa - juurimusiikkia ilman sen kummempaa etikettiä - joka liikkuu soulin, countryn ja rock´n´rollin välimaastossa, nyökäten välillä folkin tai bluesin suuntaan, ja joka ennen kaikkea kuulostaa elävältä, dynaamiselta ja liikkuvalta ilman että se silti hyppii silmille. Elämän makuista kamaa, sanoisin...
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
111. Kolmas Nainen: Onnen oikotiellä (1994): Suomirockin jalokivi
Tämän levyn ilmestyessä Kolmas Nainen oli muuttunut pohjalaisesta räimepoppoosta koko Suomen Kansan perimmäisten tuntojen tulkiksi, ja samalla myös minun sydämessäni vallannut Eppu Normaalin paikan ykkösvalintana kotimaisten bändien kategoriassa. Tämä jäi myös pitkäksi aikaa bändin viimeiseksi tekeleeksi – mutta se ei haitannut minua, koska Perunateatteri osaltaan osoitti aika äkkiä, että Se Juttu tässä yhteydessä oli Pauli Hanhiniemi, hänen tekstinsä ja lauluäänensä, eikä niinkään se kuka häntä komppasi.
Bändin historia on sinänsä sivuasia – nyt on kyseessä levy ja sen sisältö. Minusta Paulin tulkinta ja tekstit puhkeavat lopullisesti kukkaan tällä albumilla. Jo ”Hyvää ja kaunista” neljä vuotta aiemmin olisi sinänsä hyvä ehdokas tälle listalle, mutta tämä on vielä vähän parempi. Kappalelista on komea – hitti ”Oi Suomen Nuoria” kulkee kuin juna, aloituksen ”Ooh, Sammyn” tarina on kiehtova ja näkökulma epätavallinen, ”Timpurit” ja ”Jerusalemin suutari” ovat mietiskeleviä, ”Maken kanssa” edustaa sitä perinteisempää Kolmatta Naista ja on siinä sivussa menevä juuripala, kun taas ”Kai mä tästäkin toivun” on sekä teemaltaan että soinniltaan Suomirockin kulmakivi.
Muutkin kappaleet ovat vähintään kelvollisia, soitto sujuu rutiinilla ja äänimaailma on miellyttävä – juureva olematta liian rupinen. Sovituspuolella huomaa sen, kuinka hitsaantunut ryhmä Kolmas Nainen loppuaikoinaan oli – ja juuri tällä saralla vei aikansa, ennenkuin Perunateatteri pystyi samaan, vaikka päähenkilö Paulin sanat ja sävelet koko ajan olivat parasta A-ryhmää.
Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että allekirjoittanut arvostaa herra Hanhiniemen hyvinkin korkealle maamme lauluntekijöiden joukossa, ja hänen ansiokkaalla urallaan tämä levy on yksi kirkkain jalokivi. Ja itse asiassa historia toisti sittemmin itseään, koska Perunateatterin ura huipentui siihen ainoaan albumiin, joka päihittää tämänkin, eli ”Kaikeen rakkaudesta”. Nyt odotamme jännityksellä jatkoa...
Bändin historia on sinänsä sivuasia – nyt on kyseessä levy ja sen sisältö. Minusta Paulin tulkinta ja tekstit puhkeavat lopullisesti kukkaan tällä albumilla. Jo ”Hyvää ja kaunista” neljä vuotta aiemmin olisi sinänsä hyvä ehdokas tälle listalle, mutta tämä on vielä vähän parempi. Kappalelista on komea – hitti ”Oi Suomen Nuoria” kulkee kuin juna, aloituksen ”Ooh, Sammyn” tarina on kiehtova ja näkökulma epätavallinen, ”Timpurit” ja ”Jerusalemin suutari” ovat mietiskeleviä, ”Maken kanssa” edustaa sitä perinteisempää Kolmatta Naista ja on siinä sivussa menevä juuripala, kun taas ”Kai mä tästäkin toivun” on sekä teemaltaan että soinniltaan Suomirockin kulmakivi.
Muutkin kappaleet ovat vähintään kelvollisia, soitto sujuu rutiinilla ja äänimaailma on miellyttävä – juureva olematta liian rupinen. Sovituspuolella huomaa sen, kuinka hitsaantunut ryhmä Kolmas Nainen loppuaikoinaan oli – ja juuri tällä saralla vei aikansa, ennenkuin Perunateatteri pystyi samaan, vaikka päähenkilö Paulin sanat ja sävelet koko ajan olivat parasta A-ryhmää.
Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että allekirjoittanut arvostaa herra Hanhiniemen hyvinkin korkealle maamme lauluntekijöiden joukossa, ja hänen ansiokkaalla urallaan tämä levy on yksi kirkkain jalokivi. Ja itse asiassa historia toisti sittemmin itseään, koska Perunateatterin ura huipentui siihen ainoaan albumiin, joka päihittää tämänkin, eli ”Kaikeen rakkaudesta”. Nyt odotamme jännityksellä jatkoa...
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
110. Bruce Springsteen: Darkness On The Edge Of Town (1978): Ameriikan sankari
Minulle Bruce Springsteen ei koskaan ole ollut mikään jumalasta seuraava (niinkuin ei sen puolen Dylan, Clapton tai Neil Youngkaan), ja vuoden 1984 ja "Born In The USA":n jälkeen kiinnostukseni hänen tuotantoonsa hiipui pariksi vuosikymmeneksi, mutta parhaimmillaan äijä on tehnyt todella komeaa musiikkia, joka ymmärtääkseni on peilannut erään kansakunnan tunnelmia ja soittanut sen sielun kieliä - ja uran kruunu on mielestäni tämä hänen neljäs albuminsa.
Tämä on vain rockia - mutta levyn kymmeneen kappaleeseen mahtuu elämän koko kirjo, ja soitto ja sovitukset ovat ns. perusrocklevylle todella monipuolisia. Levyltä löytyy päteviä perusvetoja, kuten aloitus "Badlands" - mutta heti seuraava esitys, dramaattinen "Adam Raised A Cain" räjäyttää minun pankkini kitaravallillaan, kertosäkeen vuorohoilauksella ja pelkän laulusuorituksen intensiteetillä. Huh huh. Muita herkkuja ovat esim. "Candy´s Room", sekin persoonallisine sovituksineen, öisten valtateiden hymni "Racing In The Street", tiheätunnelmainen nimikappale ja toinen sydän- ja äänihuuliraastaja "Streets Of Fire", levyn toinen perinteisempi rokkari "Promised Land" - mutta muutkin laulut täyttävät paikkansa.
Soitto on siis sujuvaa, komppi liitää ja kitarat soivat komeasti, koskettimet ja foni täydentävät - ja Pomon ääni on kunnossa. Jylhä äänimaailma vie tämän levyn suoraan öisille, sateesta märille kaduille, tavalla johon ei enää päässyt edes sinänsä pätevä seuraava lätty "The River" eikä varsinkaan mikään sen jälkeen ilmestyneistä tekeleistä.
Tämä levy on ajankohtainen juuri nyt, koska siitä on ilmestynyt juhlaversio jolta löytyy myös parin albumillisen verran Springsteenin vuosina 1976-78 - eli edeltäjän, riman korkealle asettaneen "Born To Runin" ja "Darknessin" välillä- levyttämiä ja hyllyttämiä äänityksiä. Koska oma kopioni tästä lätystä on vanha ja kulunut, taidan joutua laittamaan pennosiani likoon, koska vaikka tämä levy ehkä onkin hänen mielestään sen teon aikana levytettyjen ymmärtääkseni n. 40 laulun kerma, voisin kuvitella että raakattujenkin biisien joukossa on tämän "Ameriikan sankarin" helmiä.
Tämä on vain rockia - mutta levyn kymmeneen kappaleeseen mahtuu elämän koko kirjo, ja soitto ja sovitukset ovat ns. perusrocklevylle todella monipuolisia. Levyltä löytyy päteviä perusvetoja, kuten aloitus "Badlands" - mutta heti seuraava esitys, dramaattinen "Adam Raised A Cain" räjäyttää minun pankkini kitaravallillaan, kertosäkeen vuorohoilauksella ja pelkän laulusuorituksen intensiteetillä. Huh huh. Muita herkkuja ovat esim. "Candy´s Room", sekin persoonallisine sovituksineen, öisten valtateiden hymni "Racing In The Street", tiheätunnelmainen nimikappale ja toinen sydän- ja äänihuuliraastaja "Streets Of Fire", levyn toinen perinteisempi rokkari "Promised Land" - mutta muutkin laulut täyttävät paikkansa.
Soitto on siis sujuvaa, komppi liitää ja kitarat soivat komeasti, koskettimet ja foni täydentävät - ja Pomon ääni on kunnossa. Jylhä äänimaailma vie tämän levyn suoraan öisille, sateesta märille kaduille, tavalla johon ei enää päässyt edes sinänsä pätevä seuraava lätty "The River" eikä varsinkaan mikään sen jälkeen ilmestyneistä tekeleistä.
Tämä levy on ajankohtainen juuri nyt, koska siitä on ilmestynyt juhlaversio jolta löytyy myös parin albumillisen verran Springsteenin vuosina 1976-78 - eli edeltäjän, riman korkealle asettaneen "Born To Runin" ja "Darknessin" välillä- levyttämiä ja hyllyttämiä äänityksiä. Koska oma kopioni tästä lätystä on vanha ja kulunut, taidan joutua laittamaan pennosiani likoon, koska vaikka tämä levy ehkä onkin hänen mielestään sen teon aikana levytettyjen ymmärtääkseni n. 40 laulun kerma, voisin kuvitella että raakattujenkin biisien joukossa on tämän "Ameriikan sankarin" helmiä.
tiistai 2. marraskuuta 2010
109. Weeping Willows: Presence (2004): Alakulo palaa...
Weeping Willows on jännittävä bändi. Magnus Carlson ystävineen on tähän mennessä levyttänyt viisi albumillista monenlaista musiikkia - suuria balladeja jousimattoineen, menevää syntikkapoppia, puoliakustisia ralleja, jonkinlaista Ultra Bra-räimettä - jota melkein järjestään yhdistää alakuloisuus. Jos rakkaus ei ole mennyttä, se on menossa pieleen - tai sitten sitä ei koskaan ollutkaan, ainakaan molemminpuolista. Ja silti kokonaisuus ei tunnu pelkältä surussa rypemiseltä.
Tämä, bändin neljäs levy, on synteesi WW:n siihenastisesta musiikista. Debyytin suuresta viihteestä, kakkoslevyn räminävaihteesta ja kolmosen syntikkapopista syntyy soppa, joka on elektroninen olematta synteettinen, sovitettu olematta liian täyteen ahdettu, ja monipuolinen mutta yhtenäinen. Jotkut esitykset nousevat esiin; "Lost Love" on juuri sitä mitä nimi sanoo, "Skin On Skin" hidas, vetoava esitys rakkauden kaipuusta, aloitus "Stairs" kuin oppikirja sovittamisen saloista, mutta kokonaisuutenakin tämä on vaikuttava.
Minä pidän sitä paitsi laulaja-Magnusin äänestä, hänen ääntämisensäkin on OK, ja hän osaa loihtia tarinoita ja tuokiokuvia jotka elävät vaikka tematiikka onkin ehkä yksipuolista. Minulla oli vielä onni sattua bändin keikalle keväällä 2004 juuri tämän levyn ilmestymisen aikoihin, Tampereen Tullikamarin Klubilla, joka oli näille herroille juuri oikeanlainen ympäristö - ja jonka yleisö selvästi arvosti bändiä ja bändi yleisöä. Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten tällainen "alakulon palon" näin täydellisesti hanskaava pumppu voi olla Ruotsista eikä täältäpäin...
Tämä, bändin neljäs levy, on synteesi WW:n siihenastisesta musiikista. Debyytin suuresta viihteestä, kakkoslevyn räminävaihteesta ja kolmosen syntikkapopista syntyy soppa, joka on elektroninen olematta synteettinen, sovitettu olematta liian täyteen ahdettu, ja monipuolinen mutta yhtenäinen. Jotkut esitykset nousevat esiin; "Lost Love" on juuri sitä mitä nimi sanoo, "Skin On Skin" hidas, vetoava esitys rakkauden kaipuusta, aloitus "Stairs" kuin oppikirja sovittamisen saloista, mutta kokonaisuutenakin tämä on vaikuttava.
Minä pidän sitä paitsi laulaja-Magnusin äänestä, hänen ääntämisensäkin on OK, ja hän osaa loihtia tarinoita ja tuokiokuvia jotka elävät vaikka tematiikka onkin ehkä yksipuolista. Minulla oli vielä onni sattua bändin keikalle keväällä 2004 juuri tämän levyn ilmestymisen aikoihin, Tampereen Tullikamarin Klubilla, joka oli näille herroille juuri oikeanlainen ympäristö - ja jonka yleisö selvästi arvosti bändiä ja bändi yleisöä. Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten tällainen "alakulon palon" näin täydellisesti hanskaava pumppu voi olla Ruotsista eikä täältäpäin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
