Vaikka varsinkin nuorempana arvostin musiikillista selkeyttä ja linjakkuutta, olen kyllä aina pitänyt myös sellaisista artisteista jotka onnistuvat välttää selvää lokerointia. Mike Oldfield oli hieman hämmentävä tapaus minun piireissäni - jotkut tykkäsivät hänen kieltämättä varsin monipuolisista ja mahtipontisista sävelteoksistaan, toiset taas arvostivat enemmän hänen eri laulusolistien avulla tekemiään sietämättömän tarttuvia hittibiisejä. Itse kuuluin ja kuulun lähinnä jälkimmäiseen osastoon - kerran popnörtti, aina popnörtti.
Niinpä vuoden 1983 tapaus oli raspikurkku Roger Chapmanin tulkitsema "Shadow On The Wall", revitys joka sopisi vaikkapa hevibändin hittisinkuksi. Laulutulkinta on pysähdyttävä, mutta yhtä tärkeä osa kokonaisuutta on toimiva sävellys. Vielä tärkeämpi on kuitenkin äänimaailma - niinkuin Oldfieldin levyillä tähän aikaan yleensäkin, sointi on kuulas, täyteläinen olematta tukkoinen. Riffikin on oman aikansa klassikko - tämä on kestänyt aikaa huomattavan hyvin ottaen huomioon sen, että julkaisuvuoden yleinen popsoundi oli aika siihen hetkeen sidottua.
Mutta jos omintakeisesta soundista puhutaan, tuona vuonna ensimmäisen palkinnon vei kyllä Skotlannin ylpeys Big Country. Bändin yhdistelmä uuden aallon vimmaa ja kelttiläisen kansanperinteen uljasta taisteluhenkeä teki debyyttialbumista "The Crossing" todellisen kokemuksen. Yhdistelmä ylväitä sävellyksiä, Stuart Adamsonin "ahdettua" laulua ja soitinarsenaalia (kärjessä ominyakeinen "e-bow", joka käsittääkseni on jonkinlainen kitaraefektijuttu?) teki tästä albumista eräänlaisen "etkosuosikin", jonka tahtiin oli hienoa juoda olutta ja tuntea suuria tunteita. Kaiken lisäksi yhtyeen soundi, vaikka aika tiivis ja paikoin jopa "ahdettu" olikin, ei langennut 80-luvun pahimpiin äänikuvallisiin ansoihin.
Myös pari seuraavaa levyä, "Steeltown" ja "The Seer" olivat hyviä- ja bändin vuoden 1986 Provinssikeikka kuuluu niihin, joiden missaaminen vieläkin harmittaa, varsinkin kun se oli ihan omaa syytäni; pari kaveriani lähti keikalle, mutta itse päätin sinä iltana mieluummin mennä ysiluokkamme viisivuotis-reuniontapaamiseen, joka muistaakseni oli lähinnä tyhjänpäivästä kaljoittelua. No, sellaista sattuu.
Big Countryn suosio kääntyi sittemmin laskuun, vaikka musiikillinen taso ei käsittääkseni juurikaan laskenut - mutta en itsekään ole kuullut heidän 90-luvun tuotantoaan kuin satunnaisesti. Voisin kuvitella ensimmäisten levyjen intensiteetin ylläpitämisen olleen vaativaa, mutta toisaalta jo 80-luvun tunkkaisen äänimaailman muuttuminen ilmavammaksi olisi voinut elävöittää ilmaisua. Bändin myöhäisempiin levytyksiin pitäisikin joskus tutustua - joskin voi olla, että kansallisromanttinen meinkinki on saanut hiemna toisenlaisen sivumaun tänä päivänä, koska se usein liitetään kaikenlaiseen kansallisuushörhöilyyn. Big Country ei tosin juuri sitä tainnut harrastaa.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
torstai 21. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1982
Vuonna 1981 hurahdin heviin, kuultuani ensin Deep Purplea ja sen jälkeen bändin "johdannaisia", jotka olivat voimissaan - joskin ehkä jo saavuttaneet ja ohittaneet lakipisteensä - vuonna 1982. Minä olin kuitenkin innoissani sekä Whitesnaken että Rainbown julkaisuista sinä vuonna, ja olen sitä vieläkin.
Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.
Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.
Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.
Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.
Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.
Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.
Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.
Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.
Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.
Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.
Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.
Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.
torstai 14. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1981
Musiikillisesti ja muutenkin 1980-luvun alku oli jännittävää aikaa. Uusi aalto ja sen vaikutus populaarimusiikkiin tuotti kaikenlaista mielenkiintoista uutta kuunneltavaa, samalla kun ns. vanha liitto vielä oli voimissaan - eikä "kasarisoundi" vielä ollut pilannut yleistä kuuntelunautintoa. Vuonna 1981 täytin itse 16, ja herkkä nuori mieleni ahmi uusia musiikillisia vaikutteita vanhojen seuraksi - mutta ei tilalle.
Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.
En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.
Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.
Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.
Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.
Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.
En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.
Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.
Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.
Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1980
Vuosi 1980 merkitsi allekirjoittaneelle oman musiikkiharrastuksen ja -kokoelman lopullista kasvamista Beatlesin ja sen jäsenten soolotuotannon ulkopuolelle; tästä lähtien uusia, vieläkin soittimessa pyöriviä suosikkeja tuli mukaan vuosittain - ja vieläpä niin, että uudet albumit iskostuivat tajuntaan jo ilmestyessään.
Yksi ensimmäisistä sellaisista albumeista oli Bruce Springsteenin "The River", kokonainen tupla-albumi täynnä juurekasta rockmusiikkia ja hienoja balladeja. Jopa albumina se on tämän vuoden parhaimmistoa - hyvässä seurassa - mutta ennen kaikkea sen nimibiisi on sellainen esitys, yksi aika harvoista, joka vieläkin nostattaa ihokarvat pystyyn soidessaan. Olen nuoruudessani itsekin joskus jopa esittänyt tätä laulua livenä - onneksi aika vähälukuiselle yleisölle - mutta nykyisin jos yritän sitä laulaa, meinaa väkisinkin nousta pala kurkkuun.
Sävellys on hieno, tarina on silkkaa runoutta mutta samalla uskottava, ja E Street Band näyttää todellakin osaavansa myös kevyen otteen. Esityksen kuningas on kuitenkin Bruce itse - hän ei sorru ylitulkintaan, vaan antaa sanojen puhua. Samalla hän myös osoittaa aukottomasti, miten melankolia on yleismaailmallinen ilmiö eikä esimerkiksi mikään slaavilainen keksintö.
Springsteen liittyy myös vuoden albumiin sikäli, että hän julkaisi muhevan livetulkinnan Tom Waitsin "Jersey Girlistä" jonkun sinkkunsa B-puolella noin 1984 - mutta itse olin ihastunut tähän biisiin Dan Hylanderin ja RMB:n ruotsinkielisenä tulkintana jo hieman aiemmin, ja sitten hankkinut itselleni koko loistavan "Heartattack And Vine"-albumin. Waitsin rujon hellä soundi oli teini-ikäiselle kuulijalle ahaaelämys, ja aika pian minun oli pakko hankkia myös nippu hänen vanhempia levytyksiään. Sittemmin hänen musiikkinsa hurahti minun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta nämä 70-luvun ja 80-luvun alkupuolen tuotokset toimivat.
Kehuin tämän loistavan levyn pystyyn jo täällä, eikä siihen ole oikeastaan mitään lisättävää - mutta jos yritän tiivistää sen hienoudet kahteen asiaan, ne voisivat olla ensinnäkin balladien "rujo herkkyys", jossa Waitsin korina ja jouset käyvät hienosti yhteen, ja toisaalta svengi, joka taas löytyy joka biisistä; ehkä erityismaininnan voisi antaa instrumentaalille "In Shades", joka - jonkun levyarvostelijan sanoja mukaillen - "tiivistää ilman sanoja sen, miksi joskus käytän aurinkolaseja myös pilvisellä säällä".
Waitsin hienoutta kuvastaa myös se, miten paljon hänen lauluistaan löytyy tulkintoja - minunkin suosikeistani esim. Southside Johnny on tehnyt niitä koko levyllisen, monet bluesmiehet ja -naiset ovat niitä tulkinneet, Dan Hylanderin mainitsinkin jo, ja Miljoonasateen "Rokkibändi Wounded Knee" on suomalainen esimerkki.
Yksi ensimmäisistä sellaisista albumeista oli Bruce Springsteenin "The River", kokonainen tupla-albumi täynnä juurekasta rockmusiikkia ja hienoja balladeja. Jopa albumina se on tämän vuoden parhaimmistoa - hyvässä seurassa - mutta ennen kaikkea sen nimibiisi on sellainen esitys, yksi aika harvoista, joka vieläkin nostattaa ihokarvat pystyyn soidessaan. Olen nuoruudessani itsekin joskus jopa esittänyt tätä laulua livenä - onneksi aika vähälukuiselle yleisölle - mutta nykyisin jos yritän sitä laulaa, meinaa väkisinkin nousta pala kurkkuun.
Sävellys on hieno, tarina on silkkaa runoutta mutta samalla uskottava, ja E Street Band näyttää todellakin osaavansa myös kevyen otteen. Esityksen kuningas on kuitenkin Bruce itse - hän ei sorru ylitulkintaan, vaan antaa sanojen puhua. Samalla hän myös osoittaa aukottomasti, miten melankolia on yleismaailmallinen ilmiö eikä esimerkiksi mikään slaavilainen keksintö.
Springsteen liittyy myös vuoden albumiin sikäli, että hän julkaisi muhevan livetulkinnan Tom Waitsin "Jersey Girlistä" jonkun sinkkunsa B-puolella noin 1984 - mutta itse olin ihastunut tähän biisiin Dan Hylanderin ja RMB:n ruotsinkielisenä tulkintana jo hieman aiemmin, ja sitten hankkinut itselleni koko loistavan "Heartattack And Vine"-albumin. Waitsin rujon hellä soundi oli teini-ikäiselle kuulijalle ahaaelämys, ja aika pian minun oli pakko hankkia myös nippu hänen vanhempia levytyksiään. Sittemmin hänen musiikkinsa hurahti minun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta nämä 70-luvun ja 80-luvun alkupuolen tuotokset toimivat.
Kehuin tämän loistavan levyn pystyyn jo täällä, eikä siihen ole oikeastaan mitään lisättävää - mutta jos yritän tiivistää sen hienoudet kahteen asiaan, ne voisivat olla ensinnäkin balladien "rujo herkkyys", jossa Waitsin korina ja jouset käyvät hienosti yhteen, ja toisaalta svengi, joka taas löytyy joka biisistä; ehkä erityismaininnan voisi antaa instrumentaalille "In Shades", joka - jonkun levyarvostelijan sanoja mukaillen - "tiivistää ilman sanoja sen, miksi joskus käytän aurinkolaseja myös pilvisellä säällä".
Waitsin hienoutta kuvastaa myös se, miten paljon hänen lauluistaan löytyy tulkintoja - minunkin suosikeistani esim. Southside Johnny on tehnyt niitä koko levyllisen, monet bluesmiehet ja -naiset ovat niitä tulkinneet, Dan Hylanderin mainitsinkin jo, ja Miljoonasateen "Rokkibändi Wounded Knee" on suomalainen esimerkki.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Maailman paras levy 1979
Vaikka nykyisin olen sinut sen asian kanssa, että minulla on paljonkin sellaisia suosikkeja, jotka tekevät ns. huonoa musiikkia, ja monet tärkeät tai muuten hyvät bändit ovat minulle yhdentekeviä, se ei ollut aikanaan nuorelle miehelle täysin selvää. Niinpä käytin esim. talvella 1979-1980 jonkun verran aikaa siihen, että yritin ymmärtää Pink Floydin suuruuden, koska monet ystävänikin olivat siihen ihan lääpällään.
"The Wall" oli tuolloin juuri ilmestynyt, ja sitä soitettiin aika paljon. Muistan erityisesti yhden yläasteen diskoillan, joka tanssihaluisten mielestä meni aika lailla pilalle koska DJ halusi nimenomaan soittaa Pink Floydia. No, olihan levyllä sentään se hittibiisi, jota saattoi jopa tanssia; jokaiseen koululaiseen iskenyt "Another Brick In The Wall, pt 2", jonka kertosäettä hoilasivat niin pingot kuin häirikötkin, laulun sanomasta sen kummempaa ymmärtämättä.
Vuosia on vierinyt, minulle selvisi jo seuraavan levyn kohdalla ettei Floyd ole minun juttuni, vaikka Pink Floyd The Wall-elokuva olikin komea esitys - mutta hassua kyllä tämä laulu kestää. Vieläkin sitä voi hoilata mukana, vaikka olen viettänyt koulutuksen parissa joko oppilaana tai oppilaitoksen työntekijänä jo yli 40 vuotta.
Tämän vuoden albumi on oikeastaan kahdesta osasta koostuva Rockpile-tupla - Nick Lowen "Labour Of Lust" ja Dave Edmundsin "Repeat When Necessary" äänitettiin samoissa sessioissa ja julkaistiin suurinpiirtein samanaikaisesti, mutta käsittääkseni Edmundsin levysopimuksen takia tulokset piti julkaista kahden eri etiketin alla. Ilmeisesti jotain sessioita pidettiin aikanaan myös Helsingissä, ja väitetään Albert Järvisenkin olleen mukana - mutta ne eivät tainneet selvitä levylle asti?
Tuplan "puoliskoissa" saattaa olla pieniä eroja - ehkä Lowe tekee brittiläisempää powerpoppia ja Edmunds amerikkalaisempaa rock`n`rollia, ehkä Lowen levyn enimmäkseen itse tehdyt biisit ovat vähän parempia kuin Edmundsin eri suunnilta haalimat, joskin kokonaisuuden kruunun, elvis Costellon tekemä "Girls Talk" löytyy juuri Edmundsin levyltä - mutta sekä erikseen että yhdessä kuultuina nämä ovat nimenomaan kokonaisuus, menevää rockia ilman turhia mutkia matkassa.
Lowen levyjä minulla on kertynyt hyllyyn aikamoinen pino, ja Edmundsejakin muutama, mutta vaikka varsinkin ensimainittu on tehnyt paljon hyvää musiikkia läpi vuosien, tämän kokonaisuuden tasolle ei yltänyt edes ainoa Rockpilen nimellä julkaistu yhteinen kokonaisuus, jota vielä mausti bändin toisen kitaristin Billy Bremnerin loistava ääni - ainoa palanen, joka näiltä kahdelta levyltä puuttuu. Jos katson levyhyllyäni ja näiden herrojen merkitystä siellä, pitää tietysti vielä mainita Nick Lowen tuottajanura - ainakin Elvis Costellon tuotannossa näyvät hänen sormenjälkensä, mutta muistaakseni löytyy muutakin - mutta se on sitten toinen (tuleva) juttu.
"The Wall" oli tuolloin juuri ilmestynyt, ja sitä soitettiin aika paljon. Muistan erityisesti yhden yläasteen diskoillan, joka tanssihaluisten mielestä meni aika lailla pilalle koska DJ halusi nimenomaan soittaa Pink Floydia. No, olihan levyllä sentään se hittibiisi, jota saattoi jopa tanssia; jokaiseen koululaiseen iskenyt "Another Brick In The Wall, pt 2", jonka kertosäettä hoilasivat niin pingot kuin häirikötkin, laulun sanomasta sen kummempaa ymmärtämättä.
Vuosia on vierinyt, minulle selvisi jo seuraavan levyn kohdalla ettei Floyd ole minun juttuni, vaikka Pink Floyd The Wall-elokuva olikin komea esitys - mutta hassua kyllä tämä laulu kestää. Vieläkin sitä voi hoilata mukana, vaikka olen viettänyt koulutuksen parissa joko oppilaana tai oppilaitoksen työntekijänä jo yli 40 vuotta.
Tämän vuoden albumi on oikeastaan kahdesta osasta koostuva Rockpile-tupla - Nick Lowen "Labour Of Lust" ja Dave Edmundsin "Repeat When Necessary" äänitettiin samoissa sessioissa ja julkaistiin suurinpiirtein samanaikaisesti, mutta käsittääkseni Edmundsin levysopimuksen takia tulokset piti julkaista kahden eri etiketin alla. Ilmeisesti jotain sessioita pidettiin aikanaan myös Helsingissä, ja väitetään Albert Järvisenkin olleen mukana - mutta ne eivät tainneet selvitä levylle asti?
Tuplan "puoliskoissa" saattaa olla pieniä eroja - ehkä Lowe tekee brittiläisempää powerpoppia ja Edmunds amerikkalaisempaa rock`n`rollia, ehkä Lowen levyn enimmäkseen itse tehdyt biisit ovat vähän parempia kuin Edmundsin eri suunnilta haalimat, joskin kokonaisuuden kruunun, elvis Costellon tekemä "Girls Talk" löytyy juuri Edmundsin levyltä - mutta sekä erikseen että yhdessä kuultuina nämä ovat nimenomaan kokonaisuus, menevää rockia ilman turhia mutkia matkassa.
Lowen levyjä minulla on kertynyt hyllyyn aikamoinen pino, ja Edmundsejakin muutama, mutta vaikka varsinkin ensimainittu on tehnyt paljon hyvää musiikkia läpi vuosien, tämän kokonaisuuden tasolle ei yltänyt edes ainoa Rockpilen nimellä julkaistu yhteinen kokonaisuus, jota vielä mausti bändin toisen kitaristin Billy Bremnerin loistava ääni - ainoa palanen, joka näiltä kahdelta levyltä puuttuu. Jos katson levyhyllyäni ja näiden herrojen merkitystä siellä, pitää tietysti vielä mainita Nick Lowen tuottajanura - ainakin Elvis Costellon tuotannossa näyvät hänen sormenjälkensä, mutta muistaakseni löytyy muutakin - mutta se on sitten toinen (tuleva) juttu.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Maailman paras levy 1978
Hamsteriluonteeni johdosta olen vuosien mittaan hankkinut itselleni suurimman osan niistä levyistä, jotka ovat minuun tehneet jonkinlaisen positiivisen vaikutuksen, ja jotka olen esim aikanaan kopioinut C-kasetille, mutta poikkeuksiakin on. Yksi kaikkein harmittavimmista aukoista levyhyllyssäni on McGarriglen sisarusten Katen ja Annan v. 1978 ilmestynyt "Pronto Monto", joka ei taida olla heidän arvostetuin tai myydyin albuminsa mutta ensimmäinen jonka kuulin, ja joka silloin kolahti aika lailla.
Tämä on kai folkpopia - kauniita sävelmiä, jotka esitetään kohtullisen akustisesti ja ilmavasti, mutta kuitenkin orkesterin kanssa. Tekstit pyörivät lähinnä ihmissuhteissa, mutta aika tuoreesti (esim. hurmaava "NaCL", jossa rakastuminen esitetään kemiallisena reaktiona). Kokonaisuuden tärkein osa on sisarusten lauluäänet, jotka sekä erikseen että yhdessä soivat todella kauniisti, mutta ei liian eteerisesti. Hiljainen voima voisi olla hyvä määritelmä.
Ja kun kuuntelen tämän päivän americanan akustisempaa puolta, täytyy todeta McGarriglen sisaruksilla (ja heidän jälkikasvullaan ja ystävillään) on ollut aikamoinen vaikutus moneen nuorempaan artistiin - mutta oli artisti tai levy sitten kuinka tärkeä, se ei minua liikuta ellei se ole hyvä.
McGarriglen sisarukset olivat sikäli poikkeuksellisia varhaisten suosikkieni joukossa, etten nuorena miehenä kuunnellut hirveän paljon naisartisteja. Osittain se varmaankin johtui siitä, että tarjonta oli suppeampaa, mutta kun nykyisten kuuntelumiletymysteni ohjaamana olen ruvennut tsekkaamaan myös vanhaa musiikkia uusin korvin, olen löytänyt montakin sellaista naislaulajaa, joihin olisi voinut ihastua jo nuorena.
Yksi selkeä ehdokas olisi ollut Patti Smith, johon tutustuin kunnolla vasta tämän vuosisadan puolella. Tämän vuoden suosikkibiisini, "Because The Night", oli tosin tuttu ja rakas tulkinta jo 1980-luvulta. Tämä biisi (sivumennen sanoen jo toinen Springsteen-tekele, jota mies itse ei levyttänyt ensimmäisenä), on yksi parhaita esimerkkejä siitä "hiljaisesta voimasta", joka kunnolla hallittuna on monien todella suurten kuunteluelämysten salaisuus.
En edes osaa sanoa mikä tässä biisissä on kaikkein parasta - teksti, hieno sävel, nerokas sovitus vai Pattin tunteellinen tulkinta - mutta se kuuluu niihin, joita joskus pitää saada kuunnella lujaa yöllä muutaman lasillisen jälkeen, vain tunteakseen miten selkäpiitä kutiaa ja silmäkulma kostuu.
Täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole mitään kattavaa kokoelmaa hänen levytyksiään, mutta myöhemmät esimerkit kuten muutamia vuosia sitten ilmestynyt hieno coverlevy "Twelve" ovat kyllä lupaavia. Toisaalta joskus voi olla myös niin, että se ensimmäinen kosketus on niin polttava ettei jatko vastaa odotuksia...
Tämä on kai folkpopia - kauniita sävelmiä, jotka esitetään kohtullisen akustisesti ja ilmavasti, mutta kuitenkin orkesterin kanssa. Tekstit pyörivät lähinnä ihmissuhteissa, mutta aika tuoreesti (esim. hurmaava "NaCL", jossa rakastuminen esitetään kemiallisena reaktiona). Kokonaisuuden tärkein osa on sisarusten lauluäänet, jotka sekä erikseen että yhdessä soivat todella kauniisti, mutta ei liian eteerisesti. Hiljainen voima voisi olla hyvä määritelmä.
Ja kun kuuntelen tämän päivän americanan akustisempaa puolta, täytyy todeta McGarriglen sisaruksilla (ja heidän jälkikasvullaan ja ystävillään) on ollut aikamoinen vaikutus moneen nuorempaan artistiin - mutta oli artisti tai levy sitten kuinka tärkeä, se ei minua liikuta ellei se ole hyvä.
McGarriglen sisarukset olivat sikäli poikkeuksellisia varhaisten suosikkieni joukossa, etten nuorena miehenä kuunnellut hirveän paljon naisartisteja. Osittain se varmaankin johtui siitä, että tarjonta oli suppeampaa, mutta kun nykyisten kuuntelumiletymysteni ohjaamana olen ruvennut tsekkaamaan myös vanhaa musiikkia uusin korvin, olen löytänyt montakin sellaista naislaulajaa, joihin olisi voinut ihastua jo nuorena.
Yksi selkeä ehdokas olisi ollut Patti Smith, johon tutustuin kunnolla vasta tämän vuosisadan puolella. Tämän vuoden suosikkibiisini, "Because The Night", oli tosin tuttu ja rakas tulkinta jo 1980-luvulta. Tämä biisi (sivumennen sanoen jo toinen Springsteen-tekele, jota mies itse ei levyttänyt ensimmäisenä), on yksi parhaita esimerkkejä siitä "hiljaisesta voimasta", joka kunnolla hallittuna on monien todella suurten kuunteluelämysten salaisuus.
En edes osaa sanoa mikä tässä biisissä on kaikkein parasta - teksti, hieno sävel, nerokas sovitus vai Pattin tunteellinen tulkinta - mutta se kuuluu niihin, joita joskus pitää saada kuunnella lujaa yöllä muutaman lasillisen jälkeen, vain tunteakseen miten selkäpiitä kutiaa ja silmäkulma kostuu.
Täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole mitään kattavaa kokoelmaa hänen levytyksiään, mutta myöhemmät esimerkit kuten muutamia vuosia sitten ilmestynyt hieno coverlevy "Twelve" ovat kyllä lupaavia. Toisaalta joskus voi olla myös niin, että se ensimmäinen kosketus on niin polttava ettei jatko vastaa odotuksia...
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
277-278. Egotrippi: Pilvien alla, maan päällä ja Mikki Kauste: Lintumies (2013): Klassisen popin voimannäyte
Lyhyellä perspektiivillä tarkasteltuna vuosi 2013 oli varsin onnistunut sellainen kotimaisen kevyen musiikin alalla; "vanhat" nimet kuten J Karjalainen, Kolmas Nainen ja Jonna Tervomaa tekivät hyviä levyjä, ja uudemmat kyvyt kuten Topi Saha ja Matti Johannes Koivu osoittivat myös jatkuvuuden olevan kunnossa. Vuoden ehkä komein suoritus taisi silti olla Mikki Kausteen ja Egotripin "paluu" kahden sellaisen albumin avulla, jotka vielä näin parin vuoden päästäkin kuulostavat yhtä hyviltä ellei paremmilta kuin ilmestyessään.
Egotripin albumi "Pilvien alla, maan päällä" on jonkinlainen kaksinkertainen coverlevy - bändi tekee versioita Kausteen ja Knipin muille artisteille tekemistä biiseistä. "Alkuperäisten" esittäjiä ovat mm. Anna Puu ja Jonna Tervomaa, mutta Egotrippi ottaa laulut takaisin ja tekee ne omikseen, onnistuen vähintään yhtä hyvin kuin alkuperäiset tulkitsijat. En halua verrata versioita keskenään - molempi parempi - mutta korvani iloitsevat. Melkein jokainen laulu on hyvä - suosikkejani ovat esim. "Kylmä joki", "Tunnoton" ja albumin ns. nimibiisi "Nopeimmat junat" - mutta ennen kaikkea minua siis kiehtoo tuo äänimaisema, joka on samalla aikaa kevyt ja täyteläinen.
Se on minusta aina ollut Egotripin voima ja vahvuus - mutta joillakin muilla albumeilla se on peuttänyt sen, etteivät kaikki kappaleet ole olleet ikimuistoisia. Tälle albumille saattaa olla eduksi, että bändin hieno sointi tällä kertaa yhdistyy biiseihin jotka joku toinen on jo tulkinnut, koska sävelmät ehkä nousevat esille paremmin. Kaiken lisäksi tämä albumi soi aikasidoinnaisuuksista vapaana - niinkuin koko Egotripin tuotanto, kun asiaa ajattelee tarkemmin.
Mikki Kausteen soololevy "Lintumies" vie tietyllä tavalla bändin tavaramerkin vielä pitemmälle. Ensimmäinen asia, joka levystä jää mieleen, ovat suuret balladit - esim. "Turmio", "Rospuutto", nimibiisi - joissa ei pelätä kunnon ääniseinän rakentamista, mutta sävelmätkin pysyvät koossa. Toinen puoli levyä on pienempiä, nopeampia esityksiä, joissa soi välillä folk, rautalanka ja italoiskelmä - "Tie" ja "Oisin kerrankin mies" esimerkkeinä. Ilmaa löytyy näistäkin esityksistä, niinkuin popissa kuuluukin tehdä.
Ylipäätänsä sovitusten kanssa on nähty vaivaa - sävyjä ja jippoja löytyy, mutta kikkailuun ei sorruta. Joskus yhtyeen tekstejä on moitittu tyhjänpäiväisiksi, mutta mielestäni tämäkin puoli on kielikuvia myöten hallussa. Pidän myös Mikin äänestä, joka selviää tyylikirjosta kiitettävästi ja tunnistettavasti. Ja jotenkin tämä on kokonaisuus, joka olisi voitu tehdä jo Egotripin uran alkuaikoina 90-luvulla, tai vaikkapa 60-luvun loppupuolella kun popmusiikki monimuotoistui ja äänimaailmat kasvoivat jopa suurellisiin mittoihin.
Ja kokonaisuutena nämä levyt ovat hieno paketti sellaista popmusiikkia, joka sopii sekä auringonpaisteeseen että yön sineen - uskon palaavani näihin myös tulevaisuudessa.
Egotripin albumi "Pilvien alla, maan päällä" on jonkinlainen kaksinkertainen coverlevy - bändi tekee versioita Kausteen ja Knipin muille artisteille tekemistä biiseistä. "Alkuperäisten" esittäjiä ovat mm. Anna Puu ja Jonna Tervomaa, mutta Egotrippi ottaa laulut takaisin ja tekee ne omikseen, onnistuen vähintään yhtä hyvin kuin alkuperäiset tulkitsijat. En halua verrata versioita keskenään - molempi parempi - mutta korvani iloitsevat. Melkein jokainen laulu on hyvä - suosikkejani ovat esim. "Kylmä joki", "Tunnoton" ja albumin ns. nimibiisi "Nopeimmat junat" - mutta ennen kaikkea minua siis kiehtoo tuo äänimaisema, joka on samalla aikaa kevyt ja täyteläinen.
Se on minusta aina ollut Egotripin voima ja vahvuus - mutta joillakin muilla albumeilla se on peuttänyt sen, etteivät kaikki kappaleet ole olleet ikimuistoisia. Tälle albumille saattaa olla eduksi, että bändin hieno sointi tällä kertaa yhdistyy biiseihin jotka joku toinen on jo tulkinnut, koska sävelmät ehkä nousevat esille paremmin. Kaiken lisäksi tämä albumi soi aikasidoinnaisuuksista vapaana - niinkuin koko Egotripin tuotanto, kun asiaa ajattelee tarkemmin.
Mikki Kausteen soololevy "Lintumies" vie tietyllä tavalla bändin tavaramerkin vielä pitemmälle. Ensimmäinen asia, joka levystä jää mieleen, ovat suuret balladit - esim. "Turmio", "Rospuutto", nimibiisi - joissa ei pelätä kunnon ääniseinän rakentamista, mutta sävelmätkin pysyvät koossa. Toinen puoli levyä on pienempiä, nopeampia esityksiä, joissa soi välillä folk, rautalanka ja italoiskelmä - "Tie" ja "Oisin kerrankin mies" esimerkkeinä. Ilmaa löytyy näistäkin esityksistä, niinkuin popissa kuuluukin tehdä.
Ylipäätänsä sovitusten kanssa on nähty vaivaa - sävyjä ja jippoja löytyy, mutta kikkailuun ei sorruta. Joskus yhtyeen tekstejä on moitittu tyhjänpäiväisiksi, mutta mielestäni tämäkin puoli on kielikuvia myöten hallussa. Pidän myös Mikin äänestä, joka selviää tyylikirjosta kiitettävästi ja tunnistettavasti. Ja jotenkin tämä on kokonaisuus, joka olisi voitu tehdä jo Egotripin uran alkuaikoina 90-luvulla, tai vaikkapa 60-luvun loppupuolella kun popmusiikki monimuotoistui ja äänimaailmat kasvoivat jopa suurellisiin mittoihin.
Ja kokonaisuutena nämä levyt ovat hieno paketti sellaista popmusiikkia, joka sopii sekä auringonpaisteeseen että yön sineen - uskon palaavani näihin myös tulevaisuudessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
