Jo nuorena miehenä narahdin kelttiläiseen musiikkiin. Luultavasti siihen myötävaikuttivat sellaiset asiat kuten legendojen ympäröimät sumuiset rannat, säkkipillit, tarttuvat kappaleet, tekstien leikkisä runollisuus - mutta kaikkein tärkeä yksittäinen tekijä oli varmaan monien kelttifolkpohjaisten artistien kyky heittäytyä häpeämättömästi tunteidensa vietäväksi ja tehdä sellaisia balladeja, joiden tahtiin kehtasi itsekin heittäytyä tunteelliseksi. Kaikkein parhaiten keitos maittoi silloin, kun artisti kuitenkin toimi rockpohjalta - ja yksi tämän linjan parhaista oli Runrig. Vuonna 2001 bändi julkaisi hienon albumin "The Stamping Ground", jolta löytyy yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni, loistavan hieno "One Thing".
Se on oikea powerballadi - ylevä sävelmä, sovitus joka alkaa akustispohjaisesti mutta kasvaa eeppisiin mittoihin, soitto toimii kuin unelma, ja bändin uusi vokalisti Bruce Guthro omaa juuri sellaisen äänen, joka toimii silloin kun tarvitaan sekä voimaa että vivahdetta, ja tarpeeksi mutta ei liikaa tunnetta. Tarina pyörii ihmissuhteen päättymisen tai sen uhan ympärillä, mikä ei ole kovinkaan omaleimainen rakaisu - mutta sen sijaan käsittelytapa om hyvä, koska kappaleen tunnelataus ei ole itsesäälissä vellomista.
En ole kovinkaan aktiivinen keikoilla kävijä, mutta on joitakin sellaisia tapahtumia jotka haluaisin vielä kokea. Runrigin keikka jossakin Ylämailla olisi poikaa - ainakin näkemieni videotallenteiden perusteella tunnelma on yleensä aika tiivis, vaikka tätä biisiä ei esitettäisikään. Ehkä kokemus voisi olla samantyyppinen kuin silloin, kun vahingossa osuin Värttinän keikalle Nurmeksessa?
Kelttiläissävyisestä musiikista makuni tekikin sitten joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla "kehityshyppäyksen" Atlantin yli, ja kaikenlainen americana alkoi täyttää aukkoa, joka tietoisuudessani oli mustan musiikin ja popin välillä. Ja siitäkös varsinainen aarrekammio aukesi, varsinkin kun musiikkia tässä vaiheessa saattoi jo helposti löytää netin kautta, eikä aina tarvinnut mennä "ostos ja pettymys"-mutkan kautta. Olin aiemmin jopa vältellyt tätä aluetta, koska minulla oli aika lailla kaavamainen ja alkukantainen negatiivinen käsitys kantrimusiikin olemuksesta, mutta kun munlle valkeni, ettei kyseessä aina ole stetsonhattuinen jollotus steelkitaran säestämänä, sekin avitti ymmärtämykseni kasvua.
Yksi genren varhaisista suosikeistani - ja ehkä ensimmäinen naispuolinen - oli iki-ihanan äänen omaava Lucinda Williams, jonka 90-luvun lopun albumi "Car Wheels On A Gravel Road" oli yksi niistä teoksista jotka ensin tarttuivat korvaani. Sen seuraaja, "Essence", räjäyttikin sitten jo pankin. Maanläheinen mutta hallitusti tuotettu soitto, hyvät biisit ja ennen kaikkea Lucindan laulu teki mieleeni lähtemättömän jäljen. Jos mies laulaisi kaipuusta samalla tavalla kuin Lucinda albumin nimikappaleessa, se olisi ehkä jopa tökeröä, mutta tämä esitys toimii.
Saman tekevät esim. miltei harras "I Envy The Wind" sekä vastustamattoman haikea "Out Of Touch", jonka voima on sen lakonisen toteavassa esityksessä. Ja ehkä se on paras määre koko albumille - sellainen hallittu, hillitty voima, jonka yksi suuri vahvuus on nimenomaan se, mikä jätetään sanomatta tai soittamatta. Lucindan myöhemmilläkin levyillä on hetkensä, mutta tämä on silti se albumi jonka pariin huomaan palaavani, ehkä juuri tämän hiljaisen voiman vuoksi.
Ajan myöta levyhyllyyn ovat löytäneet tiensä myös mm. Emmylou Harris (joka itse asiassa taisi ehtiä kuvioihin jo ennen Lucindaa), Kathy Mattea, Mary Gauthier, Shelby Lynne, Allison Moorer, Margo Timmins ja ennen kaikkea Rosanne Cash, mutta se onkin jo toinen juttu, tai itse asiassa sarja juttuja, joihin tulen vielä palaamaan.
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
tiistai 13. lokakuuta 2015
Maailman paras levy 2000
Kaikki eivät saa kokea vuosituhannen vaihtumista - niinpä siihen ladattiin kaikenlaisia odotuksia, ja se sai toimia jonkinlaisena vedenjakajana monessakin mielessä. 1900-luku oli vanhaa aikaa, 2000-luku uutta - ja esimerkiksi kaikenlaiset "parhaiden levyjen ja biisien listat" olivat tietysti juuri tähän aikaan esillä. Nyt, kun siitä on kulunut jo jonkin aikaa, voi jopa pienellä perspektiivillä kysyä itseltään ja maailmalta, mikä vuosituhanteen vaihteessa muuttui, vai muuttuiko mikään?
Ja vastaus on minun kohdallani, ettei mikään oikeastaan muuttunut. Oikeastaan ainoa asia, minkä olen huomannut jälkikäteen, on että olen saanut aikaan jonkinlaisen kahtiajaon musiikinkuuntelussani koska esim kokoelmalevyjä autoon tehdessäni olen usein käyttänyt vuosilukuja, vuosikymmeniä ja etenkin vuosituhansia jonkinlaisina vedenjakajina biisejä valitessa - eli minulla on paljonkin "90-luvun sitä"- ja "uuden vuosituhannen tätä"-kokoelmia mutta vain yksittäisiä "95-05"-tyyppisiä.
Ja vanhat suosikit eivät tietenkään menneet vaihtoon, vaikka niiden rinnalle tuli uusia. Vuoden 2000 hittibiisi oli vanhan suosikin uusi tuleminen, Bon Jovin häpeämättömän tarttuva "It´s My Life", joka palautti sekä tämän kasarisuosikkini että jenkkirockin ylipäätänsä kuuntelutottumuksiini muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Siinä on hyvä sävel, loistava kertosäe, koukkuja vaikka muille jakaa - eikä sen loistavuutta vähennä se, että Jon Bongiovi joukkoineen on yrittänyt tehdä saman jutun uudelleen melkein jokaisella sen jälkeen ilmestyneellä albumillaan. Bon Jovi kuului jo 15 vuotta sitten niihin bändeihin, joiden levyjä joissakin piireissä kuului inhota, mutta minä olen ollut "melkein fani" jo vuodesta 1985 ja tokasta albumista lähtien, ja varsinkin autoiluun heidän musiikkinsa istuu kuin nenä päähän.
Ja uuden vuosituhannen uusista suosikeista ensimmäisiä oli Anastacia, jonka debyyttialbumi "Not That Kind" iski allekirjoittaneeseen lujaa. Hyviä biisejä, sujuvaa soittoa, ja ennen kaikkea Ääni. Menobiisit kuten nimikappale ja "I´m Outta Love" toimivat kuin väärä raha, kun taas hitaammat palat kuten "Who´s Gonna Stop The Rain" osoittavat hänen tulkinnastaan löytyvän myös sävyjä. Makean lauluäänen takana minua miellyttää myös tuotanto - sekoitus soulia ja sen alalajeja rocksävyillä maustettuna, joka ei välttämättä istu yksittäisiin lokeroihin mutta sen sijaan liikkuu niiden välillä jopa yllättävän sujuvasti ollakseen pohjimmiltaan "hittituote".
Myös hänen myöhempi tuotantonsa on miellyttänyt minua, vaikka hänkään ei ole kriitikkojen suosikki - ja olen jopa saanut kuulla itse kuuntelevani häntä lähinnä hänen ulkoisten avujensa vuoksi. Voi tietysti olla, että hänen ja muidenkin hyvännäköisten artistien fanikaartista löytyy myös niitä, jotka osaavat kuunnella ulkonäköä, mutta itse tarvitsen kuuntelemiseen nimenomaan äänellisiä ärsykkeitä.
tiistai 29. syyskuuta 2015
Maailman paras levy 1999
Olen varsinkin vanhemmiten yrittänyt opetella musiikkiin suhtautumista vain musiikkina - nuorempana saatoin joskus väheksyä jotakin artistia tai musiikinlajia periaatteellisista syistä, mutta nyt olen mielestäni onnistunut hieman rauhoittumaan siinä suhteessa. Sen sijaan olen havainnut joitakin sellaisia ilmiöitä, jotka mielestäni yleensä johtavat tulokseen joka on pienempi kuin osiensa summa.
Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat esim. erilaiset tribuuttilevyt, duettoalbumit sekä sellaiset albumit, joilla on vierailevia laulusolisteja useammalla raidalla. Jostakin kumman syystä kokonaisuus kärsii minun korvissani varsinkin silloin, kun laulusolistien tyylillinen kirjo on lavea. Näin ollen Santanan albumikolmikko, jonka aloitti vuonna 1999 "Supernatural", ei saa minun korvissani kovinkaan korkeaa arvosanaa, vaikka kitaristivelhon musiikki minua sinänsä miellyttääkin, ja hän kuuluu niihin harvoihin kitaristeihin joiden tunnusomaisen soundin luulen jotenkin tunnistavani.
Sen sijaan nämä yhteistyöt voivat yksittäisinä biiseinä olla oikein mukavaa kuultavaa. Yksi esimerkki siitä on juuri kyseisen albumin monsterihitti "Smooth", jossa mikin varressa on AOR-solisti Rob Thomas. Hänellä on miellyttävä ääni, miehekäs olematta päällekäyvä, ja ilmiselvää dynamiikan tajua. Kun sävel vielä on kaunis, sovitus viekotteleva ja Carlos Santanan kitara soi tutun sielukkaasti, ei ole ihme etten ole ainoa joka piti tästä laulusta. Täytyy tosin myöntää, ettei korvani lattarisoundeista välttämättä osaa erottaa tuota viekottelevaa kosiskelevasta, mutta ehkä sillä asialla ei edes ole väliä kun homma kerran toimii.
Yksi vuoden 1999 suosikkialbumeistani on sikäli hauska tapaus, että "Giving The Game Away" on Thunderin tuotannossa niin aliarvostettu levy, että se välillä jää pois jopa diskografioista ja vastaavista, eikä bändi itsekään taida arvostaa sitä kovin korkealle - mutta minulle se kolahtaa kuin puuro hullulle. Osittain, koska tykkään Thunderin soundista niin, ja osittain, koska tämä levy osaa kuulostaa myös epätyypilliseltä ollakseen sitä klassista hard rockia - tässä on myös poppia, jousia, funkia ja vaikka mitä.
Perustana on silti hyvin sävelletty, soitettu ja laulettu vanha kunnon rock - soundi jonka kulmakiviä olivat vaikkapa Deep Purple, Free ja Ufo 1970-luvulla. Thunderin biisit ovat hyviä, soolot maltillisia, ja laulusolisti Danny Bowes on yksi genren parhaista. Biisilistassa esim. "Rolling The Dice" ja "Time To Get Tough" edustavat perinnejyräystä, "Play That Funky Music" on sitä itseään - vanhan Black Cherry-hitin versiointi, nimibiisissä on jotain loppuajan beatlesmaista, "All I Ever Wanted" on klassinen hardrockballadi, muta varsinainen tyrmäys on "`Til It Shines", varovaisesta alusta kunnon hymniksi kasvava tilitys maailman ja kateuden turhuudesta.
Ja Thunderin koko tuotanto - 25 vuoden ajalta - kestää kuuntelua sekin; juuri tämän albumin jälkeen bändi pani hetkeksi pillit pussiin, vain palatakseen 2000-luvun alkupuolella kehiin omalla levymerkillään. Homman nimi on vieläkin sama, mutta muutamat bändin albumeista ovat harmittavan vaikeita saada käsiinsä. Ote ei ole lipsunut - tänä vuonna ilmestynyt kymmenes studioalbumi "Wonder Days" saattaa olla yhtyeen paras levytys. Ainakin seuraavaa albumia odotellessa...
Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat esim. erilaiset tribuuttilevyt, duettoalbumit sekä sellaiset albumit, joilla on vierailevia laulusolisteja useammalla raidalla. Jostakin kumman syystä kokonaisuus kärsii minun korvissani varsinkin silloin, kun laulusolistien tyylillinen kirjo on lavea. Näin ollen Santanan albumikolmikko, jonka aloitti vuonna 1999 "Supernatural", ei saa minun korvissani kovinkaan korkeaa arvosanaa, vaikka kitaristivelhon musiikki minua sinänsä miellyttääkin, ja hän kuuluu niihin harvoihin kitaristeihin joiden tunnusomaisen soundin luulen jotenkin tunnistavani.
Sen sijaan nämä yhteistyöt voivat yksittäisinä biiseinä olla oikein mukavaa kuultavaa. Yksi esimerkki siitä on juuri kyseisen albumin monsterihitti "Smooth", jossa mikin varressa on AOR-solisti Rob Thomas. Hänellä on miellyttävä ääni, miehekäs olematta päällekäyvä, ja ilmiselvää dynamiikan tajua. Kun sävel vielä on kaunis, sovitus viekotteleva ja Carlos Santanan kitara soi tutun sielukkaasti, ei ole ihme etten ole ainoa joka piti tästä laulusta. Täytyy tosin myöntää, ettei korvani lattarisoundeista välttämättä osaa erottaa tuota viekottelevaa kosiskelevasta, mutta ehkä sillä asialla ei edes ole väliä kun homma kerran toimii.
Yksi vuoden 1999 suosikkialbumeistani on sikäli hauska tapaus, että "Giving The Game Away" on Thunderin tuotannossa niin aliarvostettu levy, että se välillä jää pois jopa diskografioista ja vastaavista, eikä bändi itsekään taida arvostaa sitä kovin korkealle - mutta minulle se kolahtaa kuin puuro hullulle. Osittain, koska tykkään Thunderin soundista niin, ja osittain, koska tämä levy osaa kuulostaa myös epätyypilliseltä ollakseen sitä klassista hard rockia - tässä on myös poppia, jousia, funkia ja vaikka mitä.
Perustana on silti hyvin sävelletty, soitettu ja laulettu vanha kunnon rock - soundi jonka kulmakiviä olivat vaikkapa Deep Purple, Free ja Ufo 1970-luvulla. Thunderin biisit ovat hyviä, soolot maltillisia, ja laulusolisti Danny Bowes on yksi genren parhaista. Biisilistassa esim. "Rolling The Dice" ja "Time To Get Tough" edustavat perinnejyräystä, "Play That Funky Music" on sitä itseään - vanhan Black Cherry-hitin versiointi, nimibiisissä on jotain loppuajan beatlesmaista, "All I Ever Wanted" on klassinen hardrockballadi, muta varsinainen tyrmäys on "`Til It Shines", varovaisesta alusta kunnon hymniksi kasvava tilitys maailman ja kateuden turhuudesta.
Ja Thunderin koko tuotanto - 25 vuoden ajalta - kestää kuuntelua sekin; juuri tämän albumin jälkeen bändi pani hetkeksi pillit pussiin, vain palatakseen 2000-luvun alkupuolella kehiin omalla levymerkillään. Homman nimi on vieläkin sama, mutta muutamat bändin albumeista ovat harmittavan vaikeita saada käsiinsä. Ote ei ole lipsunut - tänä vuonna ilmestynyt kymmenes studioalbumi "Wonder Days" saattaa olla yhtyeen paras levytys. Ainakin seuraavaa albumia odotellessa...
tiistai 22. syyskuuta 2015
Maailman paras levy 1998
Olen varmaan kehunut täällä kirjastolaitostamme jo aikaisemminkin, mutta näinä synkkinä aikoina on kyllä syytä pitää hyvien julkisten palvelujen lippua korkealla, joten antaa mennä: 1990-luvulla Turussa sekä 2000-luvulla Vaasan ja Tampereen alueilla asuessani ovat paikalliset kirjastot toimineet ehkä tärkeimpänä musiikillisena innoituskanavanani. Suuremmissa kaupungeissa on ehkä paremmat rahkeet, mutta haluan erityisesti nostaa esille myös Mustasaaren ja Ylöjärven kirjastot valikoimien, palvelun ja asenteen vuoksi.
En esimerkiksi nyt muista, mistä kirjastosta vuonna 1998 kannoin kotiin Radio Kings-nimisen amerikkalaisen bluesbändin albumin "Money Road" - mutta olen aika varma siitä, etten olisi sitä muualta hoksannut. Nyttemmin se löytyy hyllystäni ihan ostettuna versiona, samoin kuin aika moni muu enemmän tai vähemmän tuntematon blues-, soul- tai folklevy joka ensin tuli lainattua kokeeksi.
Albumi on ihan hyvä kokonaisuutenakin, mutta yli muiden esitysten nousee hidas blueshymni "My Day Of Reckoning (Has Finally Come)", joka on täydellinen yhdistelmä hyvää sävelmää, taidokasta soittoa ja laulaja Brian Templetonin intensiivistä tulkintaa - mutta ei ylitulkintaa, vaan nimenomaan sitä pidäteltyä voimaa joka oikein käsiteltynä voi johtaa suuriin musiikillisiin elämyksiin.
Vuonna 1998 ilmestyi kaikenlaista hyvää musiikkia, mutta kaikkein paras albumi oli oikeastaan kokoelma, jonka kappaleista suurin osa äänitettiin jo 70-luvulla. Van Morrisonin julkaisemattomat nauhat olivat kyllä jo kierrelleet kaikenlaisilla bootlegeillä, joten "The Philosopher´s Stone" oli kaiketi jonkinlainen vastaveto musiikkibisnekseen muutenkin tympääntyneeltä bardiltamme.
Suuri osa levyn sisällöstä oli vuosilta 1974-76, jolloin Van "Veedon Fleece"-ja "A Period Of Transition"-albumien välissä hyllytti ainakin kaksi levytyshanketta aika lailla loppumetreillä, eikä asiaa voi kuin ihmetellä jälkikäteen; vaikka hänen 70-luvun levytyksensä järjestään ovat laadukkaita, tämän kokoelman kappaleista saisi helposti kokoon kokonaisuuden joka on mitä tahansa yksittäistä ilmestynyttä albumia parempi - joskin minuin on myönnettävä, etten tarkkaan tiedä kuinka kattava tämä julkaisu on. Ilmeisesti tämä ainakin kokoaa sellaiset kappaleet, joita hän ei ole julkaissut muussa muodossa - mutta mukana on myös aikaisia tai vaihtoehtoisia versioita myöhemmin eri levyille päässeistä kappaleista.
Jos rytmimusiikista puhutaan, Van Morrison ei ole koskaan tehnyt mitään niin tyrmäävää kuin "Naked In The Jungle", "John Henry" tai "Western Plain" tällä kokoelmalla - jos taas mennään hänen "tavanomaisempaan tajunnanvirtaansa", esim "Contemplation Rose" ja "Madame Joy" ovat ihan huippuluokkaa. Mielenkiintoisia ovat myös nuo varhaisemmat versiot myöhemmin julkaistuista biiseistä, esimerkkeinä vaikkapa "Wonderful Remark" ja "Real Real Gone". Pari yhdentekevääkin juttua löytyy - lähinnä 80-luvulta - mutta yli kahden tunnin tuplalla se ei ole ihme eikä mikään.
Kaiken lisäksi levyn kannessa muistaakseni annetaan ymmärtää sen olevan "The Unreleased Tapes, volume 1" - nyt, 17 vuotta myöhemmin, odotan vieläkin mielenkiinnolla mahdollisia jatko-osia...
En esimerkiksi nyt muista, mistä kirjastosta vuonna 1998 kannoin kotiin Radio Kings-nimisen amerikkalaisen bluesbändin albumin "Money Road" - mutta olen aika varma siitä, etten olisi sitä muualta hoksannut. Nyttemmin se löytyy hyllystäni ihan ostettuna versiona, samoin kuin aika moni muu enemmän tai vähemmän tuntematon blues-, soul- tai folklevy joka ensin tuli lainattua kokeeksi.
Albumi on ihan hyvä kokonaisuutenakin, mutta yli muiden esitysten nousee hidas blueshymni "My Day Of Reckoning (Has Finally Come)", joka on täydellinen yhdistelmä hyvää sävelmää, taidokasta soittoa ja laulaja Brian Templetonin intensiivistä tulkintaa - mutta ei ylitulkintaa, vaan nimenomaan sitä pidäteltyä voimaa joka oikein käsiteltynä voi johtaa suuriin musiikillisiin elämyksiin.
Vuonna 1998 ilmestyi kaikenlaista hyvää musiikkia, mutta kaikkein paras albumi oli oikeastaan kokoelma, jonka kappaleista suurin osa äänitettiin jo 70-luvulla. Van Morrisonin julkaisemattomat nauhat olivat kyllä jo kierrelleet kaikenlaisilla bootlegeillä, joten "The Philosopher´s Stone" oli kaiketi jonkinlainen vastaveto musiikkibisnekseen muutenkin tympääntyneeltä bardiltamme.
Suuri osa levyn sisällöstä oli vuosilta 1974-76, jolloin Van "Veedon Fleece"-ja "A Period Of Transition"-albumien välissä hyllytti ainakin kaksi levytyshanketta aika lailla loppumetreillä, eikä asiaa voi kuin ihmetellä jälkikäteen; vaikka hänen 70-luvun levytyksensä järjestään ovat laadukkaita, tämän kokoelman kappaleista saisi helposti kokoon kokonaisuuden joka on mitä tahansa yksittäistä ilmestynyttä albumia parempi - joskin minuin on myönnettävä, etten tarkkaan tiedä kuinka kattava tämä julkaisu on. Ilmeisesti tämä ainakin kokoaa sellaiset kappaleet, joita hän ei ole julkaissut muussa muodossa - mutta mukana on myös aikaisia tai vaihtoehtoisia versioita myöhemmin eri levyille päässeistä kappaleista.
Jos rytmimusiikista puhutaan, Van Morrison ei ole koskaan tehnyt mitään niin tyrmäävää kuin "Naked In The Jungle", "John Henry" tai "Western Plain" tällä kokoelmalla - jos taas mennään hänen "tavanomaisempaan tajunnanvirtaansa", esim "Contemplation Rose" ja "Madame Joy" ovat ihan huippuluokkaa. Mielenkiintoisia ovat myös nuo varhaisemmat versiot myöhemmin julkaistuista biiseistä, esimerkkeinä vaikkapa "Wonderful Remark" ja "Real Real Gone". Pari yhdentekevääkin juttua löytyy - lähinnä 80-luvulta - mutta yli kahden tunnin tuplalla se ei ole ihme eikä mikään.
Kaiken lisäksi levyn kannessa muistaakseni annetaan ymmärtää sen olevan "The Unreleased Tapes, volume 1" - nyt, 17 vuotta myöhemmin, odotan vieläkin mielenkiinnolla mahdollisia jatko-osia...
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Maailman paras levy 1997
Harvassa ovat ne yhtyeet tai laulajat, jotka ovat aina onnistuneet pitämään laatua korkealla - tavallisempaa on ehkä se, että käyrä nousee ja laskee. Jotkut kauan mukana olleet ovat ehtineet kokea montakin nousua ja laskua - ja niinpä esim. Aerosmith minun korvissani teki ainakin kolmatta nousuaan vuonna 1997. "Nine Lives" oli ehkä liian pitkä ja järkälemäinen klassikoksi, mutta sen sisältä löytyy haluttaessa oikein rautainen 35-minuuttinen perinteinen ilmaseppälevy.
Sen kruunaa hymnimäinen menopala "Taste Of India", joka minun korvissani nousee bändin klassioiden joukkoon. Hieno sävel, kruununa ylevä kertosäe, mukavat etniset väritteet, soitto joka kulkee kuin bakteeri Gangesissa - ja rakastettava renttu Steven Tyler, jonka ääni nykyisin kuulunee Unescon maailmanperintölistalle. Siitä syntyy mehevä musikaalinen curry, joka etenee vastustamattomasti.
Aerosmithin uralle mahtuu menestyksiä ja huteja monelle vuosikymmenelle, ja ainakin minusta heidän 80-luvun toinen tulemisensa (ja sitä seuranneet) on yhtä kiinnostavaa kuultavaa kuin 70-luvun kulta-aika. Monien mielestä hommaan tuli myöhemmin liikaa siirappia, mutta nämä jätkät hoitavat minun korvissani hitaat yhtä hyvin kuin nopeatkin. Samoin bändin viehättävä tapa sekoittaa heviinsä funkyjä elementejä toimii kuin väärä raha, vaikka olisikin juuri väärennös.
Aikuisiällä olen aika valikoiva radionkuuntelija, mutta lapsuudessani se oli mielestäni päällä aina, ja varhaisimmat musiikilliset muistoni ovat juuri 60- ja 70-lukujen taitteessa radiosta tulvinutta soittoa - Beatlesiä, suomalaista ja ruotsalaista iskelmää, ja joitakin muita ajan artisteja kuten Simon & Garfunkelia. Näin ollen Paul Simon on kulkenut mukanani "aina". Välillä meillä on ollut kriisimme - "Graceland" oli hänelle eräänlainen paluu, mutta minä en pahemmin välittänyt, mutta 1997 palasimme jälleen yhteen, ja nyt menee hyvin.
Syynä oli "Songs From The Capeman", joka sinänsä on sekä tyypillinen etä epätyypillinen Paul Simon-levy. Tyypillinen, koska musiikillinen kirjo on laaja, soundi korviahivelevä olematta ylimakea ja biisit hyviä - ja epätyypillinen, koska tämä siis on juonellinen tarina, musikaalin ääniraita, ja monilla kappaleilla on vierailevia laulusolisteja. Se on periaatteessa harmi, koska Simonin ilmeikäs lauluääni on yksi hänen musiikkinsa vahvuuksia, mutta toisaalta se tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Samoin kielen vaihtaminen välillä espanjaksi viehättää.
Tarinasta ei sen enempää, koska se ei vaikuta musiikin kuunneltavuuteen, kuin että kertomus puertoricolaistaustaisen pojan, "myyttisen tappajan", elämästä New Yorkissa ja myöhemmistä vaiheista tehdään tavallaan musiikillisen matkan muodossa - latinorytmeistä poppiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, ja takaisin. Mukana on nimiä kuten esim. Los Lobos, ja pojan äitiä esittävän laulajan ääni on oikein hyvä.
Paul Simon on minusta hyvä etenkin siksi, että hän vielä parikymmentä vuotta tämän jälkeenkin yhä jaksaa estiä - koskaan ei oikein tiedä, mitä kuulee kun laittaa hänen uuden levynsä soimaan, mutta siitä voi olla kohtuullisen varma että pohjalla on hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja lauletua popmusiikkia. Se on aina hyvä asia.
Sen kruunaa hymnimäinen menopala "Taste Of India", joka minun korvissani nousee bändin klassioiden joukkoon. Hieno sävel, kruununa ylevä kertosäe, mukavat etniset väritteet, soitto joka kulkee kuin bakteeri Gangesissa - ja rakastettava renttu Steven Tyler, jonka ääni nykyisin kuulunee Unescon maailmanperintölistalle. Siitä syntyy mehevä musikaalinen curry, joka etenee vastustamattomasti.
Aerosmithin uralle mahtuu menestyksiä ja huteja monelle vuosikymmenelle, ja ainakin minusta heidän 80-luvun toinen tulemisensa (ja sitä seuranneet) on yhtä kiinnostavaa kuultavaa kuin 70-luvun kulta-aika. Monien mielestä hommaan tuli myöhemmin liikaa siirappia, mutta nämä jätkät hoitavat minun korvissani hitaat yhtä hyvin kuin nopeatkin. Samoin bändin viehättävä tapa sekoittaa heviinsä funkyjä elementejä toimii kuin väärä raha, vaikka olisikin juuri väärennös.
Aikuisiällä olen aika valikoiva radionkuuntelija, mutta lapsuudessani se oli mielestäni päällä aina, ja varhaisimmat musiikilliset muistoni ovat juuri 60- ja 70-lukujen taitteessa radiosta tulvinutta soittoa - Beatlesiä, suomalaista ja ruotsalaista iskelmää, ja joitakin muita ajan artisteja kuten Simon & Garfunkelia. Näin ollen Paul Simon on kulkenut mukanani "aina". Välillä meillä on ollut kriisimme - "Graceland" oli hänelle eräänlainen paluu, mutta minä en pahemmin välittänyt, mutta 1997 palasimme jälleen yhteen, ja nyt menee hyvin.
Syynä oli "Songs From The Capeman", joka sinänsä on sekä tyypillinen etä epätyypillinen Paul Simon-levy. Tyypillinen, koska musiikillinen kirjo on laaja, soundi korviahivelevä olematta ylimakea ja biisit hyviä - ja epätyypillinen, koska tämä siis on juonellinen tarina, musikaalin ääniraita, ja monilla kappaleilla on vierailevia laulusolisteja. Se on periaatteessa harmi, koska Simonin ilmeikäs lauluääni on yksi hänen musiikkinsa vahvuuksia, mutta toisaalta se tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Samoin kielen vaihtaminen välillä espanjaksi viehättää.
Tarinasta ei sen enempää, koska se ei vaikuta musiikin kuunneltavuuteen, kuin että kertomus puertoricolaistaustaisen pojan, "myyttisen tappajan", elämästä New Yorkissa ja myöhemmistä vaiheista tehdään tavallaan musiikillisen matkan muodossa - latinorytmeistä poppiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, ja takaisin. Mukana on nimiä kuten esim. Los Lobos, ja pojan äitiä esittävän laulajan ääni on oikein hyvä.
Paul Simon on minusta hyvä etenkin siksi, että hän vielä parikymmentä vuotta tämän jälkeenkin yhä jaksaa estiä - koskaan ei oikein tiedä, mitä kuulee kun laittaa hänen uuden levynsä soimaan, mutta siitä voi olla kohtuullisen varma että pohjalla on hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja lauletua popmusiikkia. Se on aina hyvä asia.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Maailman paras levy 1996
Yksi kevyen musiikin hienoista piirteistä on sen ajoittainen yllätyksellisyys - esimerkiksi kun täysin eri taustoista tulevat taiteilijat tekevät musiikkia yhdessä. Yksi kaikkein parhaista esimerkeistä tästä on vuonna 1996 päivänvalon nähnyt "Where The Wild Roses Grow" - vanha murhaballadi Nick Caven senteemaiselta albumilta, jossa tämän synkistely-new wavetähden duettopartnerina on diskohiletähtönen Kylie Minogue. Heidän äänensä ovat, hassua kyllä, liki täydellinen yhdistelmä möreää ja heleää - ja koska kyseessä on kelttiläispohjainen kansanlaulu, tarina ja sävel ovat kunnossa.
Kumpainenkin edustaa sinänsä genrejä, joista en pääpiirteittäin välitä - mutta molemmat ovat kyllä urallaan levyttäneet muutakin ihan pätevää kamaa. Caven ja Wild Seedsien levyt ovat vain aika vaikeasti sulatettavia kokonaisuuksia, kun taas Kylien ura enimmäkseen on aika äkkiä unohdettavaa höttöä - joskin jotkut hitit ovat olleet aika nerokkaita, ja viime aikoina hänen ohjelmistonsa käsittääkseni on kehittynyt laajempaan suuntaan.
Toinen kevyen musiikin hieno piirre on sen alalla taidetta tekevät nerot. Minulla on muutamia sellaisia suosikkeja, joiden paraiden tekeleiden kuvaamiseen sanat eivät tahdo riittää, ja yksi heistä on ehdottomasti Richard Thompson. Hän on pian 50 vuoden ajan tehnyt musiikkia, joka heikoimmillaankin on mielenkiintoista, ja parhaimmillaan niin hyvää, etten sitä oikein osaa kuvata. Mestariteoksia on kaiken lisäksi syntynyt joka vuosikymmenellä 60-luvulta tähän päivään - itse asiassa hänen alkukesästä ilmestynyt uusin albuminsa, "Still", saattaa olla koko uran paras.
Yksi minun suosikeistani on vuoden 1996 "You? Me? Us?", mielenkiintoinen julkaisu jo pelkästään siksi, että se on jaettu sähköiseen ja akustiseen levyyn - saman etiketin alla on siis kaksi kokonaisuutta, jotka kummatkin ovat tärkeä osa Thompsonin artistipersoonallisuutta. Tämä jopa julkaistiin tupla-CD:nä, vaikka soittoaika taitaa jäädä hieman alle 70 minuutin - mutta ratkaisu on hyvä, koska puoliskot ovat aika erilaiset vaikka kokonaisuus on linjakas. Tämän huomaa erityisesti, koska pari biiseistä esitetään molempina versioina, ja tuplauskin on hyvin perusteltua.
Sähköinen puoli sisältää sekä Thompsonin uran ehkä terävintä rokkausta, kuten "She Steers By Lightning", että perinteisempiä alakulon hymnejä, kuten "Bank Vault In Heaven", kun taas akustinen, folkimpi puoli antaa enemmän tilaa kerronnalle ("Cold Kisses", "Woods Of Darney"). Tämä albumi on äänikuvaltaan enemmän "rockbändin tekemä" kuin jotkut sellaiset, joissa on mausteena esim. erilaisia kansanmusiikkisoittimia, mutta kokonaisuus ei silti ole yksitoikkoinen. Thompson on laulajana pätevä - mutta ennen kaikkea minun täytyy todeta, että vaikka yleisesti ottaen suhtaudun kitaristeihin hieman epäilevästi, Richard Thompson on sen lajin ässä.
Ja kuten sanottua, tämä albumi on vain yksi hänen helmiensä pitkässä nauhassa.
Kumpainenkin edustaa sinänsä genrejä, joista en pääpiirteittäin välitä - mutta molemmat ovat kyllä urallaan levyttäneet muutakin ihan pätevää kamaa. Caven ja Wild Seedsien levyt ovat vain aika vaikeasti sulatettavia kokonaisuuksia, kun taas Kylien ura enimmäkseen on aika äkkiä unohdettavaa höttöä - joskin jotkut hitit ovat olleet aika nerokkaita, ja viime aikoina hänen ohjelmistonsa käsittääkseni on kehittynyt laajempaan suuntaan.
Toinen kevyen musiikin hieno piirre on sen alalla taidetta tekevät nerot. Minulla on muutamia sellaisia suosikkeja, joiden paraiden tekeleiden kuvaamiseen sanat eivät tahdo riittää, ja yksi heistä on ehdottomasti Richard Thompson. Hän on pian 50 vuoden ajan tehnyt musiikkia, joka heikoimmillaankin on mielenkiintoista, ja parhaimmillaan niin hyvää, etten sitä oikein osaa kuvata. Mestariteoksia on kaiken lisäksi syntynyt joka vuosikymmenellä 60-luvulta tähän päivään - itse asiassa hänen alkukesästä ilmestynyt uusin albuminsa, "Still", saattaa olla koko uran paras.
Yksi minun suosikeistani on vuoden 1996 "You? Me? Us?", mielenkiintoinen julkaisu jo pelkästään siksi, että se on jaettu sähköiseen ja akustiseen levyyn - saman etiketin alla on siis kaksi kokonaisuutta, jotka kummatkin ovat tärkeä osa Thompsonin artistipersoonallisuutta. Tämä jopa julkaistiin tupla-CD:nä, vaikka soittoaika taitaa jäädä hieman alle 70 minuutin - mutta ratkaisu on hyvä, koska puoliskot ovat aika erilaiset vaikka kokonaisuus on linjakas. Tämän huomaa erityisesti, koska pari biiseistä esitetään molempina versioina, ja tuplauskin on hyvin perusteltua.
Sähköinen puoli sisältää sekä Thompsonin uran ehkä terävintä rokkausta, kuten "She Steers By Lightning", että perinteisempiä alakulon hymnejä, kuten "Bank Vault In Heaven", kun taas akustinen, folkimpi puoli antaa enemmän tilaa kerronnalle ("Cold Kisses", "Woods Of Darney"). Tämä albumi on äänikuvaltaan enemmän "rockbändin tekemä" kuin jotkut sellaiset, joissa on mausteena esim. erilaisia kansanmusiikkisoittimia, mutta kokonaisuus ei silti ole yksitoikkoinen. Thompson on laulajana pätevä - mutta ennen kaikkea minun täytyy todeta, että vaikka yleisesti ottaen suhtaudun kitaristeihin hieman epäilevästi, Richard Thompson on sen lajin ässä.
Ja kuten sanottua, tämä albumi on vain yksi hänen helmiensä pitkässä nauhassa.
sunnuntai 30. elokuuta 2015
Maailman paras levy 1995
Vuonna 1995 täytin 30, aikaani vei yhä enemmän työ ja perhe, ja kun musiikkimaailma samalla kehittyi uusiin, osittain minulle vieraisiin suuntiin, voin sanoa pudonneeni kehityksen kärryiltä viimeistään tuolloin. Se ei sinänsä ollut mikään suurempi ongelma, koska se samalla merkitsi sitä, että kaivauduin syvemmälle omien suosikkieni maailmaan, seurauksin jotka näkyvät levyhyllyssäni vieläkin. Minun kohdallani musiikin etsiminen netistä oli vielä muutaman vuoden päässä, mutta kirjasto tuli monta kertaa apuun.
Tom Cochranen levy taisi tarttua haaviin Turun kaupunginkirjaston mainiolla musiikkiosastolla ihan vain siksi, että se näytti mielenkiintoiselta - ja kävi ilmi, että se myös kuulosti siltä. Cochranen musiikki oli vähän kuin Bryan Adamsia oikealla sanottavalla höystettynä - ja Cochranen käheä ääni oli parannettu painos Adamsista. Useasta hienosta biisistä kaikkein paras oli runoilija Sylvia Plathista kertova "Paper Tigers", jota kantaa erityisesti kaunis sävelmä ja majesteetillinen kertosäe.
Squeeze taas on kulkenut mukana jo 80-luvun alusta asti - ja toisin kuin monet muut uransa alkuvaiheessa menestyneet ja sittemmin hieman syrjemmässä jatkaneet artistit, musiikin laatu on pikemminkin parantunut vuosien mittaan. Vaikka 70- ja 80-lukujen klassikot soivat komeasti, tämä myöhempi tuotanto on vielä parempaa, koska sovitukset ovat monipuolisempia mutta ylimääräinen kikkailu on pudonnut pois, Diffordin ja Tilbrookin biisit ovat vähintään yhtä hyviä kuin ennen - näistäkin herroista on käytetty määrettä "uusi Lennon/McCartney", ja laulusoundi hivelee korvia.
"Ridiculous" on klassinen poplevy täynnä hienoja popbiisejä juuri yllämainittujen määreiden mukaan, pakottoman kuuloista, ilmeikästä ja ilmavaa musiikkia - itse asiassa vähän kuin Beatlesilla aikanaan. Itse asiassa on vaikeaa nostaa esiin yksittäisiä biisejä, koska ennen kaikkea kokonaisuus on niin valloittava. Sama pätee sinänsä moniin muihin Squeezen albumeihin - kaikkia en ole kuullut, mutta esim. "Cool For Cats", "Argybargy" ja "East Side Story" ovat kova kolmen suora.
Fiksu popmusiikki on sikäli heikossa asemassa, että äänekkäämpi ja/tai suorasukaisempi soitto helposti kiilaa edelle listoilla ja yleisessä huomiossa - mutta taas kerran voin todeta, ettei se minua popsnobina haittaa, niin kauan kun meitä sentään on niin paljon että suosikkimme saavat uusia levyjään julkaistua.
Tom Cochranen levy taisi tarttua haaviin Turun kaupunginkirjaston mainiolla musiikkiosastolla ihan vain siksi, että se näytti mielenkiintoiselta - ja kävi ilmi, että se myös kuulosti siltä. Cochranen musiikki oli vähän kuin Bryan Adamsia oikealla sanottavalla höystettynä - ja Cochranen käheä ääni oli parannettu painos Adamsista. Useasta hienosta biisistä kaikkein paras oli runoilija Sylvia Plathista kertova "Paper Tigers", jota kantaa erityisesti kaunis sävelmä ja majesteetillinen kertosäe.
Squeeze taas on kulkenut mukana jo 80-luvun alusta asti - ja toisin kuin monet muut uransa alkuvaiheessa menestyneet ja sittemmin hieman syrjemmässä jatkaneet artistit, musiikin laatu on pikemminkin parantunut vuosien mittaan. Vaikka 70- ja 80-lukujen klassikot soivat komeasti, tämä myöhempi tuotanto on vielä parempaa, koska sovitukset ovat monipuolisempia mutta ylimääräinen kikkailu on pudonnut pois, Diffordin ja Tilbrookin biisit ovat vähintään yhtä hyviä kuin ennen - näistäkin herroista on käytetty määrettä "uusi Lennon/McCartney", ja laulusoundi hivelee korvia.
"Ridiculous" on klassinen poplevy täynnä hienoja popbiisejä juuri yllämainittujen määreiden mukaan, pakottoman kuuloista, ilmeikästä ja ilmavaa musiikkia - itse asiassa vähän kuin Beatlesilla aikanaan. Itse asiassa on vaikeaa nostaa esiin yksittäisiä biisejä, koska ennen kaikkea kokonaisuus on niin valloittava. Sama pätee sinänsä moniin muihin Squeezen albumeihin - kaikkia en ole kuullut, mutta esim. "Cool For Cats", "Argybargy" ja "East Side Story" ovat kova kolmen suora.
Fiksu popmusiikki on sikäli heikossa asemassa, että äänekkäämpi ja/tai suorasukaisempi soitto helposti kiilaa edelle listoilla ja yleisessä huomiossa - mutta taas kerran voin todeta, ettei se minua popsnobina haittaa, niin kauan kun meitä sentään on niin paljon että suosikkimme saavat uusia levyjään julkaistua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
