Nuorena miehenä olin paitsi musiikillinen tiukkapipo myös jyrkkä rauhanpuolustaja - ja varmaankin aika lailla anti-imperialisti. Onneksi sentään suurin osa rockyhteisöstä ajatteli ainakin pintapuolisesti samalla tavalla, ja oli helppoa löytää rehtiä rokkia joka vastusti kaikenlaista vallan väärinkäyttöä, varsinkin jos väärinkäyttäjä oli USA. Jossakin vaiheessa maailmankuvani alkoi laajeta, ja nykyisin ymmärrän sekä yksityisomistamista että synteettisesti esitettyä kevyttä musiikkia. Pikemminkin minua nykyisin harmittaa yksisilmäinen paatos, oli sen takana löytyvä näkökulma sitten mikä tahansa.
Yksi niistä levyistä, jotka aikanaan aloittivat tämän perspektiivini laajentamisen, oli hollnatilaisen tuottajaduo Bollandin "The Domino Theory". Se on hyvin tehtyä, monipuolisesti sovitettua syntikkapohjaista mutta ei täysin synteettistä popmusiikkia - ja se on sotaa ja voimankäyttöä rivimiehen näkökulmasta tarkasteleva teema-albumi.
Sen vetonaula on hittibiisi "You´re In The Army Now", joka sittemmin tuli vielä tunnetummaksi Status Quon valjun coverin muodossa, mutta joka originaaliversiossaan on huomattaasti dramaattisempi, ja joka iski nuoreen mieheen kuin se kuuluisa metrinen halko. Mutta tämä albumi on muutakin kuin hittibiisi - vaikka se vieläkin toimii täysillä; siltä löytyy tunnelmabiisejä kuten "Cambodia Moon" ja nopeampia vetoja kuten "The Dogs Of War" ja "Heart Of Darkness"; itse asiassa koko albumi on hämmentävän hyvä kokonaisuus.
Omistin tämän aikanaan C-kasetilla, joka sittemmin hukkui formaattien vyöryyn, ja välissä oli varmaan parinkymmenen vuoden tauko niin, etten kuullut koko artistista mitään - mutta taannoin sain LP:n käsiini kirpputorilla, ja pakkohan se oli ostaa, vaikka monet nuoruuden suosikit ovatkin osoittautuneet aikaa kestämättömiksi. Tällä kertaa kokonaisuus vain sattui toimimaan vieläkin, ja vaikka keski-ikäisenä ja ehkä vähän kyynisenä saatankin epäillä artistin vilpittömyyttä - 80-luvun alkuhan oli kylmän sodan ja eurooppalaisen rauhanliikkeen kulta-aikaa - se ei haittaa, koska levyn sanomakin tavallaan on ajaton.
torstai 30. kesäkuuta 2016
lauantai 11. kesäkuuta 2016
291-292. Bo Kaspers Orkester: På hotell (1994) & New Orleans (2010): Ajaton ja ajassa
1990-luvulla Bo Kaspers Orkester edusti minun maailmassani pintaliitomusiikin huonoimpia puolia, kunnes mieleni muuttui (kts. täältä); viimeisen vuosikymmenen ajan Bo Sundström bändeineen onkin sitten kuulunut kestosuosikkeihini, ja BKO:n parin kolmen vuoden välein ilmestyvät uudet albumit kuuluvat ns. tsekattaviin tapauksiin.
BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.
Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta.
Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig".
Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.
BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.
Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta.
Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig".
Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.
sunnuntai 15. toukokuuta 2016
290. Paul Simon: One-Trick Pony (1980): Pop-käsityön ylistys
Vuonna 1980 en ollut vielä hirveän hyvin pop-kartalla - oma levykokoelmani käsitti lähes yksinomaan Beatlesia ja johdannaisia, mutta uusi maailma oli vasta avautumassa. Yksi ensimmäisistä itse ostamistani LP-levyistä, joka ei jotenkin liittynyt Liverpoolin nelikkoon, oli Simon & Garfunkel-duon debyytti "Wednesday Morning, 3AM", ja se taas johtui siitä, että tunsin heidän tuotantoaan radion kautta. Muutamaa vuotta myöhemmin duon paluukeikka Central Parkissa ja siitä tehty levy räjäyttivät tajuntani, mutta Paul Simonin soololevyihin hurahdin vasta myöhemmin.
Luulen kyllökin, että jo 15-vuotias versio minusta olisi tykännyt tästäkin levystä - mutta ei varmaan ytä paljon kuin vanhempi versio noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minua miellyttää ensinnäkin Paul Simonin lauluntekotaito - hän on kuin käsityöläinen, joka osaa ehdä sellaisia käytöesinietä joiden muotoilun hienoudet ja vivahteet paljastuvat vasta vähitellen. Hänen erikoisalaansa ovat kauniin simppelit sävelkulut, jotka yhtäkkiä singahtavat hieman toiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Hänen äänensä on ilmeikäs ja hän taitaa dynamiikan. Ja hän osaa kerätä ympärilleen soittajia, jotka toteuttavat hänen visionsa maukkaasti, usein soittamalla vähemmän.
Tämän levyn kohokohtia ovat mm. aloitus, hitinpoikanen "Late In The Evening", jonka riffi tarttuu kuin rutto, tunnelmallinen "Oh, Marion" ja "Ace In The Hole", mutta ehhä yksittäisiä sinänsä hyviä biisejä suurempi "kohokohta" on soundi ja tunnelma; se on kuin lämmin kesäilta kaupungissa, johon unohtuu vaeltelemaan. Ehkä istuu hetken puistonpenkillä, ehkä ostaa jäätelön, tai peräti kylmän oluen terassilla, mutta tärkeintä on se läsnäolon tunne ja hetken nautittavuus.
Itse asiassa tämä hieno pop-käsityöteos toimii esimerkkinä siitä, mitä hyvä musiikki nimenomaan albumimuodossa voi saada aikaan - se on kuin hetken pakomatka toisenlaiseen, miellyttävään maailmaan, jonka voi tehdä aina silloin kun maailma painaa liiaksi päälle.
Luulen kyllökin, että jo 15-vuotias versio minusta olisi tykännyt tästäkin levystä - mutta ei varmaan ytä paljon kuin vanhempi versio noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minua miellyttää ensinnäkin Paul Simonin lauluntekotaito - hän on kuin käsityöläinen, joka osaa ehdä sellaisia käytöesinietä joiden muotoilun hienoudet ja vivahteet paljastuvat vasta vähitellen. Hänen erikoisalaansa ovat kauniin simppelit sävelkulut, jotka yhtäkkiä singahtavat hieman toiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Hänen äänensä on ilmeikäs ja hän taitaa dynamiikan. Ja hän osaa kerätä ympärilleen soittajia, jotka toteuttavat hänen visionsa maukkaasti, usein soittamalla vähemmän.
Tämän levyn kohokohtia ovat mm. aloitus, hitinpoikanen "Late In The Evening", jonka riffi tarttuu kuin rutto, tunnelmallinen "Oh, Marion" ja "Ace In The Hole", mutta ehhä yksittäisiä sinänsä hyviä biisejä suurempi "kohokohta" on soundi ja tunnelma; se on kuin lämmin kesäilta kaupungissa, johon unohtuu vaeltelemaan. Ehkä istuu hetken puistonpenkillä, ehkä ostaa jäätelön, tai peräti kylmän oluen terassilla, mutta tärkeintä on se läsnäolon tunne ja hetken nautittavuus.
Itse asiassa tämä hieno pop-käsityöteos toimii esimerkkinä siitä, mitä hyvä musiikki nimenomaan albumimuodossa voi saada aikaan - se on kuin hetken pakomatka toisenlaiseen, miellyttävään maailmaan, jonka voi tehdä aina silloin kun maailma painaa liiaksi päälle.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
288-289. John Mellencamp: The Lonesome Jubilee (1987) & Mr. Happy Go Lucky (1996): Pieni suuri amerikkalainen
John (Cougar) Mellencampin levytetty tuotanto viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajalta taitaa kuulua rockhistorian tasaisimpiin - jopa niinkin, että jälki on ollut tasaisen vahvaa, mutta osittain koska hänen musiikkinsa ei hirveästi tuntuisi muuttuneen vuosien mittaan, vaan on aina kuulostanut aika samanlaiselta. Tietyt asiat ovatkin pysyneet samoina - miehellä on hyvä ääni ja ihan kohtuullinen sävelkynä, eikä soundimaailma koskaan ole ollut liian täyteen pakattu - mutta kehitystä ja erojakin löytyy.
Hänen 80-luvun tuotannostaan minun korvissani kärkeen kiilaa "The Lonesome Jubilee", joka oli nimenomaan perinteisiin nojaavan rockin taistelujulistus kasarisoundia vastaan; ilmavan äänikuvan mukava mauste on viulu, ja bändi osaa sellaisen liidon, jonka avulla luodaan esim. autostereoon sopivia klassikoita. Hittibiisi "Paper In Fire"on hyvä esimerkki siitä, miten sähköllä ja ilmavuudella rakennetaan dynamiikkaa.
Levyn huippukohta löytyy B-puolen alusta; ensin melkein hymnimäinen "We Are The People", jota voisi pitää melkein poliittisena julistuksena jolla vain on hävyttömän hyvä sävelmä, ja sitten tavallisten ihmisten ahdingosta kertova "Empty Hands", joka laulaa suohon vaikkapa Bon Jovin tarinan Tommysta ja Ginasta aika lailla 6-0. Jonkun mielestä Mellencamp ehkä julistaa liikaa - mutta paatos ja rock kuuluvat yhteen, ja hän on paitsi laulanut epäkohdista myös esim. järjestänyt tukikonsertteja.
90-luvulla rima pysyi korkealla; toisaalla kehutun "Human Wheelsin" ohella minun suosikkialbumini on "Mr. Happy Go Lucky", jota kriitikot ilmeisesti pitivät jonkinlaisena välityönä - mutta se ei minua haittaa. Tämän albumin soinnillinen juju ovat ysärimäisesti liikkuvat tanssiskeneä lainaavat rytmiraidat, jotka tekevät äänikuvasta ehkä hänen levyistään erikoislaatuisimman. Se ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että biisit toimivat; pieniä sovituksellisia jippoja on muutenkin tavallista enemmän, mutta pohjana ovat silti hyvät sanat ja sävelet.
Biisit kuten "Just Another Day", "Jerry", "This May Not Be The End Of The World" ovat enimmäkseen keskitempoisia tarinoita elämästä ja ihmisistä - levyn kruunu on "The Full Catastrophe", johon on vielä löytynyt loistava riffi joka tarttuu kuin tauti. Ajastaan kertovien sovitusten voisi ajatella jotenkin tekevän tästä albumista helposti vanhentuvan - mutta minun korvissani se tuntuu tuoreelta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Tarinat ovat tällä kertaa enemmän henkilökuvia, mutta ne rakentavat samaa suurta kuvaa Amerikasta kuin hänen vanhemmat, avoimemmin poliittiset levytyksensä.
Sama ajatus jatkuu hänen tämän vuosituhannen tuotannossaan, mutta se on toinen juttu. Tämä pieni suuri amerikkalainen on tavallaan yksi aikansa ja genrensä suurimmista kansakunnan kuvaajista, vaikka ei aina pidäkään melua itsestään tai vaikkapa maalaa räikein värein - mutta sanoma menee perille.
Hänen 80-luvun tuotannostaan minun korvissani kärkeen kiilaa "The Lonesome Jubilee", joka oli nimenomaan perinteisiin nojaavan rockin taistelujulistus kasarisoundia vastaan; ilmavan äänikuvan mukava mauste on viulu, ja bändi osaa sellaisen liidon, jonka avulla luodaan esim. autostereoon sopivia klassikoita. Hittibiisi "Paper In Fire"on hyvä esimerkki siitä, miten sähköllä ja ilmavuudella rakennetaan dynamiikkaa.
Levyn huippukohta löytyy B-puolen alusta; ensin melkein hymnimäinen "We Are The People", jota voisi pitää melkein poliittisena julistuksena jolla vain on hävyttömän hyvä sävelmä, ja sitten tavallisten ihmisten ahdingosta kertova "Empty Hands", joka laulaa suohon vaikkapa Bon Jovin tarinan Tommysta ja Ginasta aika lailla 6-0. Jonkun mielestä Mellencamp ehkä julistaa liikaa - mutta paatos ja rock kuuluvat yhteen, ja hän on paitsi laulanut epäkohdista myös esim. järjestänyt tukikonsertteja.
90-luvulla rima pysyi korkealla; toisaalla kehutun "Human Wheelsin" ohella minun suosikkialbumini on "Mr. Happy Go Lucky", jota kriitikot ilmeisesti pitivät jonkinlaisena välityönä - mutta se ei minua haittaa. Tämän albumin soinnillinen juju ovat ysärimäisesti liikkuvat tanssiskeneä lainaavat rytmiraidat, jotka tekevät äänikuvasta ehkä hänen levyistään erikoislaatuisimman. Se ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että biisit toimivat; pieniä sovituksellisia jippoja on muutenkin tavallista enemmän, mutta pohjana ovat silti hyvät sanat ja sävelet.
Biisit kuten "Just Another Day", "Jerry", "This May Not Be The End Of The World" ovat enimmäkseen keskitempoisia tarinoita elämästä ja ihmisistä - levyn kruunu on "The Full Catastrophe", johon on vielä löytynyt loistava riffi joka tarttuu kuin tauti. Ajastaan kertovien sovitusten voisi ajatella jotenkin tekevän tästä albumista helposti vanhentuvan - mutta minun korvissani se tuntuu tuoreelta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Tarinat ovat tällä kertaa enemmän henkilökuvia, mutta ne rakentavat samaa suurta kuvaa Amerikasta kuin hänen vanhemmat, avoimemmin poliittiset levytyksensä.
Sama ajatus jatkuu hänen tämän vuosituhannen tuotannossaan, mutta se on toinen juttu. Tämä pieni suuri amerikkalainen on tavallaan yksi aikansa ja genrensä suurimmista kansakunnan kuvaajista, vaikka ei aina pidäkään melua itsestään tai vaikkapa maalaa räikein värein - mutta sanoma menee perille.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2016
287. Jethro Tull: Roots To Branches (1995): Lehdet vihertävät vaikka runko vähän sammaloituu
Ian Anderson ja Jethro Tull tekivät komeaa jälkeä jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla visio oli huikea. 1980-luvulla käytiin välillä soundillisesti liukkailla jäillä, mutta punainen lanka löytyi jälleen. 1990-luvulle tultaessa suosio ei ehkä enää ollut entisellään - mutta musiikin laatu ei kadonnut minnekään.
"Roots To Branches" sisältää kaikkea sitä, mitä olen oppinut odottamaan tältä poppoolta. Hienoja biisejä loistavasti sovitettuina ja taitavasti soitettuina, kauniita laulumelodioita ja mielenkiintoisia tekstejä, Ian Andersonin vivahteikasta laulua ja tietysti huilunsoittoa. Viimeksimainittu ei ehkä ole minulle niin tärkeä juttu, vaikka bändin tavaramerkki onkin, mutta kokonaisuus toimii silti.
Kokonaisuus on hieno, eikä yksittäisiä suosikkeja ole helppoa nimetä. "Rare And Precious Chain" on parhaimmistoa; jäntevä soundi jossa on hillittyä voimaa, ja koskettimin ja jousin luotu jonkinlainen arabialainen tunnelma on jännittävä. "At Last, Forever" on klassisen JT-balladin ruumiillistuma dynamiikkoineen ja breikkeineen, kun taas "Stuck In The August Rain" on ehkä perinteisemmin sovitettu - ehkä jotenkin knopflermainen - mutta silti komea esitys.
Jonkun mielestä 90-luvun Jethro Tull on ehkä ykstotisempaa ja tasaisempaa kuin varhaiset klassikot tai folk-kauden huiput - mutta tämä levy onnistuu hakkaamaan liki kaikki aikalaisensa nimenomaan monipuolisuuden alalla, samalla kun se on nautittavan kuunneltava kokonaisuus, joka selvästi kantaa tekijänsä puumerkkiä sortumatta silti toistoon tai vanhan kopioimiseen.Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta vaikka tähän runkoon sittenkin tulisi hieman sammalta, ovat sen lehdet silti raikkaan vihreitä.
"Roots To Branches" sisältää kaikkea sitä, mitä olen oppinut odottamaan tältä poppoolta. Hienoja biisejä loistavasti sovitettuina ja taitavasti soitettuina, kauniita laulumelodioita ja mielenkiintoisia tekstejä, Ian Andersonin vivahteikasta laulua ja tietysti huilunsoittoa. Viimeksimainittu ei ehkä ole minulle niin tärkeä juttu, vaikka bändin tavaramerkki onkin, mutta kokonaisuus toimii silti.
Kokonaisuus on hieno, eikä yksittäisiä suosikkeja ole helppoa nimetä. "Rare And Precious Chain" on parhaimmistoa; jäntevä soundi jossa on hillittyä voimaa, ja koskettimin ja jousin luotu jonkinlainen arabialainen tunnelma on jännittävä. "At Last, Forever" on klassisen JT-balladin ruumiillistuma dynamiikkoineen ja breikkeineen, kun taas "Stuck In The August Rain" on ehkä perinteisemmin sovitettu - ehkä jotenkin knopflermainen - mutta silti komea esitys.
Jonkun mielestä 90-luvun Jethro Tull on ehkä ykstotisempaa ja tasaisempaa kuin varhaiset klassikot tai folk-kauden huiput - mutta tämä levy onnistuu hakkaamaan liki kaikki aikalaisensa nimenomaan monipuolisuuden alalla, samalla kun se on nautittavan kuunneltava kokonaisuus, joka selvästi kantaa tekijänsä puumerkkiä sortumatta silti toistoon tai vanhan kopioimiseen.Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta vaikka tähän runkoon sittenkin tulisi hieman sammalta, ovat sen lehdet silti raikkaan vihreitä.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
286. The Kinks Are The Village Green Preservation Society (1968): Entä jos nostalgia onkin voimavara?
Kinks kuuluu niihin bändeihin, joista olen varmaan pitänyt aina, ja Ray Davies on yksi kevyen musiikin suurimmista lauluntekijöistä. Hän on bändinsä kanssa keksinyt mm. hard rockin, popnostalgian, sosiaalisen kommentoinnin ja kantaaottavuuden sekä teema-albumit... tai no, ainakin luonut yhden jännittävimmistä ja kestävimmistä eri tyylilajien fuusioista - perustana loppujen lopuksi aika rähmäkäpäläinen räime, jonka luomisessa velipoika Dave kuuluu kaikkien aikojen sidekickeihin.
Vuonna 1968 yhtye oli jotenkin lipumassa paitsioon, vaikka jokainen albumi oli täynnä loistavia lauluja yhä vaihtelevammissa kuoseissa, ja Ray Daviesin kynä terävöityi koko ajan. "Village Green Preservation Society" aloitti eräänlaisen teema-albumien sarjan, jonka kautta hän tarkasteli ilmiöitä kuten maailman muuttumista ja yksilön rimpuilua muutoksen rattaissa. Myöhemmin hän mm. tarkasteli viihdemaailmaa lähempää, mutta tämä albumi peilaa nimenomaan englantilaista elämänmenoa muutoksen keskellä. Davies ei ehkä keksinyt nostalgiaa, mutta hän oli kyllä edelläkävijä sen valjastamisessa muutoksen peiliksi.
Ja kaikki tämä tapahtui loistavien poplaulujen kautta. Siinä kun heidän aikalaisensa sekosivat hippeilyyn, mystiikkaan ja ties mihin, Kinks pehmensi otettaan - räimettä silti unohtamatta - ja heitti kehiin kuoroja, koskettimia, music hallia ja ties mitä. Keskiössä pysyi kuitenkin Daviesin nuhainen ääni, tekstimaailma, ja bändin pohjimmiltaan iloinen räiskintä. Nimibiisi rullaa vastustamattomasti, "Picture Book" on kiva hybridi, "Last Of The Steam-Powered Trains" etenee nimensä mukaisesti junan lailla, "Sitting Bu The Riverside" leijuu hauskan kosketinkuvion ja miltei psykedeelisten ääniefektien ympärillä, "Animal Farm" folkahtaa kieli-instrumenttien ympärillä... mutta kokonaisuus pysyy kasassa.
Minun on myönnettävä, että pidin nuorempana enemmän bändin ensimmäisestä kolmesta-neljästä albumista, jotka olivat suoraviivaisempia luonteeltaan - ja toisaalta 80-luvun tuotannosta, jota pääsin hankkimaan jo tuoreeltaan; silloin soundi oli jo Amerikan stadioneille suunnattua - mutta keski-ikään päästyäni huomaan kuuntelevani yhä useammin nimenomaan tätä ja muita 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeita, jotka ennen tuntuivat jopa hieman haahuilevilta.
Ehkä yksi syy siihen, miksi tämä albumi iskee vanhemmiten yhä lujempaa, on se, että nimenomaan brittiyhteiskunta on eri muodoissaan niin tuttua kirjojen, elokuvien ja TV:n kautta - ja on jotenkin kehittynyt oman logiikkansa mukaan vaikka vielä esim. 60-luvulla kovasti yritti pyristellä eturintamassa - että siitä on helppoa muodostaa mielikuvia. Nostalgia voi olla jopa voimavara, jos se auttaa ymmärtämään muutosta, eikä ole kritiikitöntä - ja taitaakin olla niin, että Ray Davies on yksi pääsyyllisistä tämän voimavaran muodostamiseen. Ja samalla tämä on loistavaa popmusiikkia.
Vuonna 1968 yhtye oli jotenkin lipumassa paitsioon, vaikka jokainen albumi oli täynnä loistavia lauluja yhä vaihtelevammissa kuoseissa, ja Ray Daviesin kynä terävöityi koko ajan. "Village Green Preservation Society" aloitti eräänlaisen teema-albumien sarjan, jonka kautta hän tarkasteli ilmiöitä kuten maailman muuttumista ja yksilön rimpuilua muutoksen rattaissa. Myöhemmin hän mm. tarkasteli viihdemaailmaa lähempää, mutta tämä albumi peilaa nimenomaan englantilaista elämänmenoa muutoksen keskellä. Davies ei ehkä keksinyt nostalgiaa, mutta hän oli kyllä edelläkävijä sen valjastamisessa muutoksen peiliksi.
Ja kaikki tämä tapahtui loistavien poplaulujen kautta. Siinä kun heidän aikalaisensa sekosivat hippeilyyn, mystiikkaan ja ties mihin, Kinks pehmensi otettaan - räimettä silti unohtamatta - ja heitti kehiin kuoroja, koskettimia, music hallia ja ties mitä. Keskiössä pysyi kuitenkin Daviesin nuhainen ääni, tekstimaailma, ja bändin pohjimmiltaan iloinen räiskintä. Nimibiisi rullaa vastustamattomasti, "Picture Book" on kiva hybridi, "Last Of The Steam-Powered Trains" etenee nimensä mukaisesti junan lailla, "Sitting Bu The Riverside" leijuu hauskan kosketinkuvion ja miltei psykedeelisten ääniefektien ympärillä, "Animal Farm" folkahtaa kieli-instrumenttien ympärillä... mutta kokonaisuus pysyy kasassa.
Minun on myönnettävä, että pidin nuorempana enemmän bändin ensimmäisestä kolmesta-neljästä albumista, jotka olivat suoraviivaisempia luonteeltaan - ja toisaalta 80-luvun tuotannosta, jota pääsin hankkimaan jo tuoreeltaan; silloin soundi oli jo Amerikan stadioneille suunnattua - mutta keski-ikään päästyäni huomaan kuuntelevani yhä useammin nimenomaan tätä ja muita 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeita, jotka ennen tuntuivat jopa hieman haahuilevilta.
Ehkä yksi syy siihen, miksi tämä albumi iskee vanhemmiten yhä lujempaa, on se, että nimenomaan brittiyhteiskunta on eri muodoissaan niin tuttua kirjojen, elokuvien ja TV:n kautta - ja on jotenkin kehittynyt oman logiikkansa mukaan vaikka vielä esim. 60-luvulla kovasti yritti pyristellä eturintamassa - että siitä on helppoa muodostaa mielikuvia. Nostalgia voi olla jopa voimavara, jos se auttaa ymmärtämään muutosta, eikä ole kritiikitöntä - ja taitaakin olla niin, että Ray Davies on yksi pääsyyllisistä tämän voimavaran muodostamiseen. Ja samalla tämä on loistavaa popmusiikkia.
torstai 31. maaliskuuta 2016
285. Juha Tapio: Hyvä voittaa (2011): Kymmenluvun ensimmäinen klassikko?
Kun menossa on tämän blogin kahdeksas vuosi, ja takana on lähes kolmesataa albumia ja päälle vielä viidenkymmenen vuoden suosikit, ei varmaankaan voi välttyä tietyltä toistolta - paitsi ylisanojen suhteen, myös pohdinnoissa. Yksi teema, johon ainakin luulen tarttuneeni kerran jos toisenkin, on kysymys siitä, mikä tekee klassikon. Näihin tähän asti kehumiini vajaaseen kolmeensataan levyyn mahtuu sekä ns. yleisesti klassikkoina pidettyjä tapauksia, minun "henkilökohtaisia klassikoitani", että sellaisia levyjä jotka mahtuvat kumpaankin ryhmään.
Missä vaiheessa levyä voi kutsua klassikoksi? Omalla kohdallani siihen vaaditaan ainakin sitä, että se pysyy soittolistalla kohtuullisen säännöllisesti, vaikka hyllyyn ilmestyy uuttakin musiikkia - ja ehkä sitä, että sitä tulee kuunneltua silloinkin, kun ei ole nimenomaan etsinyt jotain tiettyä artistia tai albumia, vaan "vain" jotain hyvää musiikkia. Se pakkaa myös nousemaan esiin artistin kokonaistuotannosta, vaikka hänen muutkin levynsä olisivat hyviä. Ja vaikka sillä ei olisi mitään ilmeisiä ykköshittejä, sen kappaleet pakkaavat esiintymään soittolistoillani joukoittain.
Näillä kriteereillä "Hyvä voittaa" on ainakin potentiaalinen klassikko. Se ilmestyi viitisen vuotta sitten, ei kolahtanut heti mutta on soinut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Juha Tapio on julkaissut kaksi oikein hyvää levyä sen jälkeenkin, mutta niitä en kuuntele ollenkaan yhtä paljon, vaikka kummallakin on yksittäisiä kappaleita jotka ovat parempia kuin tämän levyn biisit yksitellen - mutta omalla "Juha Tapion parhaat"-Spotifysoittolistaltani taitaa löytyä yhdeksän tämän albumin yhdestätoista esityksestä.
Mikä tässä sitten on niin hienoa? Olen ruotinut Juha Tapion parhaita puolia aikaisemminkin, ja samat määreet pätevät tähänkin albumiin. Hänen varhaisempiin töihinsä verrattuna suurin ero on ehkä hienovaraisen voiman kasvu. Siinä, missä tuotanto ennen oli hieman tasapaksua ja jopa saattoi latistaa parhaimpia esityksiä hiukan, tällä levyllä sävyt pääsevät jylläämään. Tehokeinot ovat tuttuja - pohdiskelu ihmisen elosta ja olosta, kielelliset leimahdukset siellä täällä, jopa "hengellinen tausta", mutta ne ovat hiotumpia.
Laulut kuten "Muistan miten hehkuit", "Jossain täällä" ja "Jonkun ajan päästä" ovat sikäli kevyttä musiikkia parhaimmillaan, että ne muutamaan minuuttiin pystyvät kertomaan tarinan joka koskettaa ja jopa liikuttaa, joka jää mieleen, tavalla joka nyökkää genren suurille nimille - Springsteenistä Cohenin kautta vaikkapa Heikki Saloon - mutta joka silti on Tapion oma. Hänen äänensä nousee minusta myös valokiilaan - hän on hyvä laulaja koska pysyy nuotissa ja välillä miltei toteamalla tuo esiin sen, mitä monet yrittävät huutaa mutta eivät silti saa esille. Ja juuri tuo hienovaraisuus pätee teksteihin; tämä mies ei saarnaa, ja se on ehkä syy siihen, miksi minunkinlaiseni välillä kyyninen skeptikko joutuu laskemaan aseensa ja uskomaan hyvän voittoon.
Ja musiikillinen raami toimii - tätä levyä voi kuunnella sekä lujaa että hiljaa, ja se toimii. Varsinkin parhaat laulut toimivat omalla vastustamattomalla voimallaan - vaikka särökitaraa ei juuri kuule, ne kulkevat kuin juna läpi yön. Voisikohan niitä kutsua hymneiksi? Toisaalta myös "popimmat" kappaleet kuten hitti "Sitkeä sydän" toimivat, ja kestävät myös jatkokuuntelua. Kun levyn kuuntelee läpi, huomaa että tämä on nimenomaan toimiva kokonaisuus, koska sinänsä erityyliset esitykset sulautuvat yhteen niin hyvin.
Jos tämän albumin haluaa asettaa Juha Tapion tuotannon jatkumoon, se ei siis ole tasapaksu, mutta toisaalta se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin uudemmat tuotokset joiden paletti on laajempi ja värikkäämpi. Sekään ei ole huono asia - mutta ehkä nimenomaan tuo yhtenäisyys on se, joka nostaa tämän joukon yläpuolelle, yhdeksi 2010-luvun potentiaaliseksi klassikoksi.
Missä vaiheessa levyä voi kutsua klassikoksi? Omalla kohdallani siihen vaaditaan ainakin sitä, että se pysyy soittolistalla kohtuullisen säännöllisesti, vaikka hyllyyn ilmestyy uuttakin musiikkia - ja ehkä sitä, että sitä tulee kuunneltua silloinkin, kun ei ole nimenomaan etsinyt jotain tiettyä artistia tai albumia, vaan "vain" jotain hyvää musiikkia. Se pakkaa myös nousemaan esiin artistin kokonaistuotannosta, vaikka hänen muutkin levynsä olisivat hyviä. Ja vaikka sillä ei olisi mitään ilmeisiä ykköshittejä, sen kappaleet pakkaavat esiintymään soittolistoillani joukoittain.
Näillä kriteereillä "Hyvä voittaa" on ainakin potentiaalinen klassikko. Se ilmestyi viitisen vuotta sitten, ei kolahtanut heti mutta on soinut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Juha Tapio on julkaissut kaksi oikein hyvää levyä sen jälkeenkin, mutta niitä en kuuntele ollenkaan yhtä paljon, vaikka kummallakin on yksittäisiä kappaleita jotka ovat parempia kuin tämän levyn biisit yksitellen - mutta omalla "Juha Tapion parhaat"-Spotifysoittolistaltani taitaa löytyä yhdeksän tämän albumin yhdestätoista esityksestä.
Mikä tässä sitten on niin hienoa? Olen ruotinut Juha Tapion parhaita puolia aikaisemminkin, ja samat määreet pätevät tähänkin albumiin. Hänen varhaisempiin töihinsä verrattuna suurin ero on ehkä hienovaraisen voiman kasvu. Siinä, missä tuotanto ennen oli hieman tasapaksua ja jopa saattoi latistaa parhaimpia esityksiä hiukan, tällä levyllä sävyt pääsevät jylläämään. Tehokeinot ovat tuttuja - pohdiskelu ihmisen elosta ja olosta, kielelliset leimahdukset siellä täällä, jopa "hengellinen tausta", mutta ne ovat hiotumpia.
Laulut kuten "Muistan miten hehkuit", "Jossain täällä" ja "Jonkun ajan päästä" ovat sikäli kevyttä musiikkia parhaimmillaan, että ne muutamaan minuuttiin pystyvät kertomaan tarinan joka koskettaa ja jopa liikuttaa, joka jää mieleen, tavalla joka nyökkää genren suurille nimille - Springsteenistä Cohenin kautta vaikkapa Heikki Saloon - mutta joka silti on Tapion oma. Hänen äänensä nousee minusta myös valokiilaan - hän on hyvä laulaja koska pysyy nuotissa ja välillä miltei toteamalla tuo esiin sen, mitä monet yrittävät huutaa mutta eivät silti saa esille. Ja juuri tuo hienovaraisuus pätee teksteihin; tämä mies ei saarnaa, ja se on ehkä syy siihen, miksi minunkinlaiseni välillä kyyninen skeptikko joutuu laskemaan aseensa ja uskomaan hyvän voittoon.
Ja musiikillinen raami toimii - tätä levyä voi kuunnella sekä lujaa että hiljaa, ja se toimii. Varsinkin parhaat laulut toimivat omalla vastustamattomalla voimallaan - vaikka särökitaraa ei juuri kuule, ne kulkevat kuin juna läpi yön. Voisikohan niitä kutsua hymneiksi? Toisaalta myös "popimmat" kappaleet kuten hitti "Sitkeä sydän" toimivat, ja kestävät myös jatkokuuntelua. Kun levyn kuuntelee läpi, huomaa että tämä on nimenomaan toimiva kokonaisuus, koska sinänsä erityyliset esitykset sulautuvat yhteen niin hyvin.
Jos tämän albumin haluaa asettaa Juha Tapion tuotannon jatkumoon, se ei siis ole tasapaksu, mutta toisaalta se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin uudemmat tuotokset joiden paletti on laajempi ja värikkäämpi. Sekään ei ole huono asia - mutta ehkä nimenomaan tuo yhtenäisyys on se, joka nostaa tämän joukon yläpuolelle, yhdeksi 2010-luvun potentiaaliseksi klassikoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
