305. Dire Straits: Making Movies (1980): Välitöiden valioita

Mark Knopfler on kulkenut mukanani kauan, ei tosin ihan vierellä vaan hiukan takavasemmalla. Ensimmäinen syväkosketus oli "Love Over Gold", mutta vasta kun "Brothers In Arms" ilmestyi, hankimme veljeni kanssa kimpassa aikaisemmat levyt - ja sittemmin olen evakuoinut ne omaan hyllyyni. Ne ovat kaikki hyviä, mutta minun maailmassani Dire Straitsista oli kaksi versiota - kahden ekan levyn "juuribändi" ja sitten LOG- ja BIA-albumien stadionryhmä.

Näiden kahden vaiheen välimaastossa ilmestyi "Making Movies", jossa yhdistyivät alkuajan napakan ilmava soundi ja toisen puoliajan hieman laajennettu ja venytetty ilmaisu - ja juuri tässä välivaiheessa Knopfler ja kumppanit tekivät ehkä hienoimman kokonaisuutensa. "Making Moviesilla" hieman pitemmät kappaleet antavat tilaa sellaiselle rullaukselle, joka ei vielä ole itsetarkoituksellista. "Tunnel Of Love" ja "Romeo And Juliet" ovat hienoja esimerkkejä tästä. Toisaalta "Solid Rock" osoittaa, että myös tiivistetympi ilmaisu on hallussa.

Samalla sävellykset toimivat; Knopflerin kynästä on aina tullut sellaisia pikku jippoja, joiden avulla jopa periaatteessa hieman tavanomaisemmat rallit jäävät päähän soimaan - esimerkkinä vaikkapa "Skateaway". Toisaalta myös Knopflerin tekstit ja laulu kiehtovat minua - hän kirjoittaa taitavia henkilö- ja tuokiokuvia, ja vaikka hän ei ole mikään sankaritenori, niin omien sävellysten ja sanojen tulkinta sujuvat. Yksi suosikeistani hänen pikku taideteoksistaan on tämän levyn B-puolelle piilotettu "Hand In Hand", alakuloinen balladi joka melkein tuo palan kurkkuun oikeassa tunnelmassa kuultuna.

Ja tämä levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - ehkä lukuunottamatta sen päättävää kevyehkön kuplettimaista "Les Boysia", joka mielestäni on aika kaukana levyn muuten aika ehyestä kokonaisuudesta. Sekään ei silti ole pelkkä täyteraita, vaikka kuuluisikin ehkä paremminkin sinkun B-puolelle kuin albumin päätökseksi. Mutta minusta sen voi yhtä hyvin tulkita merkiksi siitä, että tämän levyn teki orkesteri joka oli menossa jonnekin muualle - "Making Movies" on välitöiden valioita.

304. Graham Parker And The Rumour: Stick To Me (1977): Se toinen vihainen nuori mies

Graham Parker, se toinen vihainen nuori mies, pääsi aikoinaan livahtamaan minulta ohitse, vaikka seurasin sitä toista, eli Elvis Costelloa, ja tuttavapiirissänikin oli samansuuntaisia kiinnostuksen aiheita. Joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa tulin tsekanneeksi hänen senhetkisiä uusia levytyksiään, ja pidin niistä, mutta vasta pari vuotta sitten tulin sitten hankkineeksi hänen ensimmäiset levynsä. Parkerin musiikissa kohtaavat parhaimmillaan vimma, sosiaalinen kritiikki, romantiikka, soul, rock, soiton riemu ja lyyrinen taito - eikä hän ole mitenkään toivoton laulajakaan. Minulla on nyt hyllyssäni hänen seitsemmän ensimmäistä albumiaan, pidän niistä kaikista - mutta tämä kolmonen eli "Stick To Me" on korvissani kaikkein paras.

Pidän ensinnäkin The Rumourin soundista - se on jäntevä, sielukas, svengaava, taloudellinen mutta täyteläinen. Perinteinen äänikuva, jämäkkä komppi, koskettimet - esimerkiksi "Thunder And Rain" on aika lailla täydellinen myöhäisen 70-luvun äänimaailman esimerkki. Sama bIisi on hyvä esimerkki Parkerin laulutaidosta - hänellä ei ole maailman suurinta ääntä, mutta hän käyttää sitä tehokkaasti. Hän on oiva säveltäjä, mutta ei pelkää covereita - "I´m Gonna Tear Your Playhouse Down" on hieno tulkinta, joka laajentaa soulin äänikuvaa hieman, hienoin tuloksin. "Problem Child" hakee tukea reggaen suunnalta, kun taas "New York Shuffle" on loistava perinteinen vauhtiraita - ja niin edelleen.

"Stick To Me" kantaa sikäli klassisen popin perinteitä ylväästi, että materiaali on vaihtelevaa mutta silti tunnistettavasti yhtä kokonaisuutta. Suurin osa biiseistä mahtuu kaiken lisäksi kolmen minuutin muottiin - mutta seitsenminuuttinen "Heat In Harlem" toimii sekin, vaikka onkin vähän outo ilmestys levyllä, joka kai jollakin Tavalla lasketaan kuuluvaksi ns. uuteen aaltoon. Toisaalta tuo määritelmä jo alusta alkaen mahdutti sisäänsä aika monenlaista musiikkia, ja monenlaisia tekijöitä.

Osa heistä on jo aikaa sitten painunut unholaan, mutta Graham Parker on vieläkin voimissaan - olen kuullut myös jonkun hänen uusimmista levyistään, ja se puolusti hyvin paikkaansa päivän tarjonnassa. Ehkäpä hän ei enää ole vihainen nuori mies, mutta enpähän ole sitä itsekään. Sen sijaan hyvät, ajattomat (tulihan se sieltä!) musiikkielämykset ovat aina paikallaan. Tämä levy on sellainen, ja Parkerin tuotannossa niitä on muitakin. Pitäisikin vähän täydentää kokoelmaa...

303. John Hiatt: Warming Up To The Ice Age (1985): Tästä se lähti

Jos olet seurannut tätä blogia kauan tai joskus plarannut sitä taaksepäin, olet varmaankin huomannut John Hiattin kuuluvan suurimpiin suosikkeihini - itse asiassa siitä on nyt 31 vuotta ja risat, kun tiemme ensi kertaa kohtasivat, ja vieläkin hänen uudet levynsä kuuluvat ns. pakollisiin tsekkauksiin. Ja tästä levystä se lähti. Vuonna 1985 musiikkimakuni oli aika lailla taaksepäinkatsovaa, koska sen hetken kevyt musiikki useimmiten kuulosti aika hirveältä; olin juuri löytänyt bluesin ja soulin, ja toisaalta monet 70-luvun suuruudet kansoittivat levyhyllyäni. Jostain syystä tulin sitten kuulleeksi tämän levyn, ja se kolahti.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli John Hiattin lauluääni - persoonallinen, sävykäs, sielukas. Sitten tajuntaan iskostuivat hänen kappaleensa - tekstittäjänä hän oli tähän aikaan ehkä vihaisimmillaan, ja sävellyksetkin toimivat oikein hyvin. Soundipolitiikka oli ehkä hieman hittihakuista, mutta toisaalta monipuolisempaa kuin suurimmalla osalla valtavirran poplevyistä, joten sekään ei haitannut menoa.

Huippukohtia on useampia. Voimakas aloitus "The Usual", sielukas "Living A Little, Laughing A Little", velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi,  kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... melkein jokainen kappale on kohokohta sinänsä. Aikanaan sen "hitti", iso balladi "When We Ran", tuntui jopa hieman pliisulta - mutta nykyisin se nousee melkein kärkeen. Se saattaa tosin johtua siitä, että se on soinniltaan ajattomampi kuin levyn nopeammat biisit - jos joku asia nyt pistää korvaan, se voisi olla tuotannon lievä aikasidonnaisuus.

Siinä asiassa Hiatt ei tosin ole yksin - aika monet sen aikakauden levyistä ovat minun korvissani nykyisin melkein kuuntelukelvottomia, vaikka eivät mitään pintapoppia olisikaan. Hiattin kohdalla ryhtiliike alkoi jo seuraavasta albumista (lue lisää täällä), ja se jatkuu tietääkseni vieläkin.

302. Joe Jackson: Body And Soul (1984): Tyyli edellä

Joe Jackson on hauska tapaus. En voi sanoa tuntevani hänen tuotantoaan kovinkaan hyvin, enkä ole kuullut mitään mitä hän on tehnyt vuoden 1991 jälkeen, mutta pelkästään hänen 70- ja 80-lukujen tuotantonsa taitaa monipuolisuudessa viedä "vihaisten nuorten miesten" luokan sarjavoiton, jopa Elvis Costellon nenän edestä. Koko mies oli itse asiassa poissa tutkaltani varmaan parikymmentä vuotta, kunnes viime vuonna löysin "Beat Crazy"-albumin kirpparilta, ja taannoin onneni oli täydellinen, kun haltuuni joutui myös miehen mestariteos "Body And Soul". Yksi kavereistani osti sen aikoinaan heti sen ilmestyttyä, ja minä kulutin tekemääni kasettikopiota kauan ja hartaasti, mutta kun C-kasetti siirtyi kuuntelutottumuksissani taustalle, tämäkin levy jäi sivuun.

Laitoin sen levylautaselle hieman pelonsekaisin odotuksin - kaikki vanhat suosikit eivät välttämättä kestä aikaa - mutta pelkoni oli turha. Jo aloitus "The Verdict" vei mukaansa, ja koko A-puoli oli samaa soiton lumoa. Tämä albumin suurin tenho on sen sovituksissa ja soundissa - piano, rytmiryhmä ja torvet soivat sävykkäästi ja tilan tuntu on ainutlaatuinen - mutta niin äänityspaikkana onkin ollut vanha juhlasali. En ymmärrä äänitystekniikasta sen enempää, mutta olen aistivinani äänikuvasta sen, että monet biiseistä itse asiassa on äänitetty melkein livenä.

Musiikillisesti liikutaan popista ja soulista - aloitus, "Go For It" ja "Happy Ending" voisivat olla vaikkapa Motown-versiointeja - lattaritunnelmiin kuten "Cha Cha Loco" tai instrumentaali "Loisaida", ja väliin mahtuu kunnon isoja balladeja kuten "Not Here, Not Now". Joe Jackson ei ole maailman suurin laulusolisti, mutta hän tietää rajoituksensa, ja esom. "Happy Endingin" duetto tuo esiin myös taiten käytetyt naisäänet. Biisintekijänä hän selvästi osaa asiansa - ja vaikka tyylien kirjo voisi tehdä tästä sillisalaatin, tämä on linjakas kokonaisuus. Tyyli edellä mennään.

Hieno levy, vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin - ja hyvä syy hankkia vielä ainakin sen edeltäjä "Night And Day", mahdollisesti "Look Sharp", ja varmaan jotain uudempaakin tuotantoa.

301. Powerhouse: Lovin´ Machine (1975-77): Bluesin voimaa

Opiskeluaikanani, 1980-luvun loppupuolella ja 90-luvun alkuvuosina, levyjen keräily oli sikäli helppoa, että esim. Turussa oli levykauppoja kuin sieniä sateella. Kaikki eivät tosin olleet kovin pitkäikäisiä, mutta levynälkäänsä saattoi aina tehdä kunnon ostoskierroksen. Yksi suosikkipaikoistani muutaman vuoden ajan oli Hansakorttelin kakkoskerroksessa sijainnut Swingtown (jos muistan nimen oikein), jossa oli mm. aika mukava valikoima bluesia ja soulia jota aina välillä piti käydä hypistelemässä.

Jos oikein muistan, tämäkin levy tarttui mukaan juuri sieltä. Juuri 80-luvun loppupuolella bluesinnostukseni oli kovimmillaan, ja olin juuri lukenut jostakin (Soundista kai) ylistävän arvion jostain Tom Principaton levystä - joten kun huomasin miehen nimen Powerhousen kokoonpanossa, levy piti kiikuttaa kassalle ja kotiin. Tällainen "sokko-ostelu" oli tietysti riskipeliä aikana ennen Spotifytä sun muita, mutta ainakin tämän kerran satsaus kannatti.

Musiikki on aika perinteistä bluesia, jumptyyliin kallellaan - ja kappalevalinnatkin osoittavat taaksepäin. "Flip, Flop & Fly", "Stompin´ At The Savoy" ja "Saved" ovat esimerkkejä kappaleista, joita moni muukin on esittänyt, eivätkä Powerhousen versiot lainkaan häpeä muiden rinnalla. Levyn todellinen tyrmäys on kuitenkin "Hard Times", Ray Charlesin vanha bluesballadi joka esitetään todella hartaasti. Yhtye soittaa hienosti, mutta esityksen ja koko levyn tähti on laulaja George Weh, joka onnistuu kuulostamaan siltä kuin todella olisi elänyt koko surkeuden.

Kaiken lisäksi hän parin liveraidan perusteella vaikuttaa osaavan myös ottaa yleisönsä. Sitähän ei tämän bändin kohdalla enää kai pääse kokemaan, mutta myös studionauhoituksesta paistavat hyvä fiilis, silmän pilke ja auktoriteetti. Tällaista on hyvä musiikki.

Maailman paras levy 3.0: Vinyylin lumot

Nyt olen pitänyt tätä blogia kahdeksan vuotta, kehunut 300 levyä ja sen lisäksi listannut vuoden parhaat biisit ja albunit syntymävuodestani 1965 ja eteenpäin - joten lienee aika keksiä joku uusi metku lukijoiden mielenkiinnon (ja omani) ylläpitämiseksi. Levyjen kehumista en aio jättää, enkä aio ruveta haukkumaan niitä - mutta joululoman aikana keksin pienen bloginpäivitysaihion.

Päivityksen teema liittyy vinyylilevyjen renessanssiin, joka viime vuosien aikana on johtanut mm. kivijalkalevykauppojen paluuseen myös suurien kaupunkien ulkopuolelle. Itse siirryin 80- ja 90-lukujen vaihteessa musiikinkulutuksessani yhä enemmän CD-levyyn, mutta LP-kokoelma säilyi käytössä koko ajan - ja parin viime vuoden ajan se on noussut yhä enemmän etualalle, samalla kun kuuntelen yhä suuremman osan "arkikulutuksestani" tiedostoina. Myös esim. mielenkiintoiset lötdöt ja keskustelut Vinyylin vinguttajat-facebookryhmässä ovat taas vaikuttaneet kulutustottumuksiini.

Eli jonkun aikaa eteenpäin aion keskittyä tässä blogissa LP-levyjeni ruotimiseen. Parhaimmat niistä(kin) olen jo ehtinyt käydä läpi ensimmäisten kolmensadan albumin joukossa, mutta nyt tarkoitukseni on myös (ja etenkin) kaivaa esiin sellaisia levyjä, joita en olekaan vähään aikaan kuunnellut. Lähtökohtani on noin 1000 LP-levyn kokoelma, jossa on siis paljon minun mielestäni hyviä levyjä, jonkun verran huteja (ennen vanhaan kun levyjä piti joskus ostaa ihan sokkona - nykyisin olen yleensä kuullut ostokseni etukäteen) mutta ennen kaikkea aika paljon musiikkia, joka on ollut omistuksessani jopa vuosikymmeniä, mutta jota en ole juuri kuunnellut. Ja koska jo noin 25 vuoden ajan hankkinut uutuudet CD-levyinä, uusimmat LP:ni taitavat olla vuosikertaa 1993 tai 1994, joten tästä tulee myös aikamatka toisella tavalla kuin ennen.

Vanhat ja uudet lukijat ovat tervetulleita mukaan - ja palautekin on tietysti tervetullutta. Itse asiassa sarja otti varaslähdön jo viime sunnuntaina, kun kehuin Paul Kellyn ja Messengersien "Gossip"-LP:n. Olkoon vuoden 2017 teema "vinyylin lumot"!

300. Paul Kelly & The Messengers: Gossip (1987): Musiikkia toiselta puolelta

Popmusiikin kieli on yleismaailmallinen - ja nykyisin, verkkopalvelujen myötä, myös sen saatavuus - mutta 1980-luvulla esimerkiksi australialainen popmusiikki oli aika harvinaista herkkua näillä leveysasteilla (AC/DC:ta ei lasketa). Noin vuonna 1986 levykauppoihin ilmestyi rivi aussilevyjä Midnight Oilista alkaen, kun Australia juhli 200-vuotissynttäreitään, ja jokunen niistä tuli kannettua kotiin siinä vaiheessa kun ne joutuivat alelaareihin. En nyt muista, kuuluiko Paul Kelly silloin promottuihin artisteihin, mutta tämä levy joutui omistukseeni kohtuullisen heti ilmestyttyään.

Ja tämä on sitä itseään - sävykästä musiikkia, hyvin sävellettyä ja etenkin sanoitettua, ja vetävästi esitettyä. Instrumentointi on peruskamaa, ja Paulilla itsellään on perusrocklauluääni - sopivan käheä, ja tarpeeksi lähellä oikeaa nuottia. Tämä voisi periaatteessa olla aika kasvotonta perusrockia, mutta pari asiaa nostaa tämän levyn ns. massan yläpuolelle. Ensinnäkin sovituspuoli toimii niin hyvin - sekä vauhti että voima vaihtelevat kiitettävästi, ja soundi on ilmestymisajankohdan huomioon ottaen kiitettävän orgaaninen - peruskitarakombon sointia laajentavat koskettimet ja joskus jopa puhaltimet.

Toiseksi, ja ennen kaikkea, Kellyn laulut ovat usein aika oivaltavia pikku kertomuksia; vaikka teemat kuuluvat populaarimusiikin perusjuttuihin, käsittelytapa on tuore. Pari kappaletta nousee yli muiden; "Darling It Hurts" on menevä perusrock jonka "vuorolaulu" ja kertosäe tarttuvat kuin tauti - huomiot entisen rakastetun alamäestä tuntuvat tosiaan hiertävän - kun taas"Stories Of Me" on saksofoni- ja kosketinvetoinen tilitys kertojan omasta alamäestä kun rakkauden loppu on johtanut virvokkeiden ylikäyttöön.

Paul Kellyn levytysura jatkuu yhä, ja nykyisin hänenkin musiikkiaan voi nauttia helposti Spotifyn ja vastaavien kautta - mutta jostakin syystä olen jämähtänyt omaan kokoelmaani (kaksi LP:tä ja yksi CD, ajanjaksolta 1987-1990). Kyllä käsinkosketeltava tuote kuten levy sentään on poikaa...