Yksi pitkän linjan musiikillisista suosikeistani on Southside Johnny. Tämä "Brucen kaveri" joka on tehnyt valloittavaa suurieleistä mutta dynaamista rhythm & bluesmusiikkia levyllä jo yli neljänkymmenen vuoden ajan - ja elävässä elämässä käytännössä jo puolisen vuosisataa. Hänen orkesterinsa Asbury Jukes on vaihtanut kokoonpanoa ja välillä nimeäänkin, mutta sekin on kulkenut mukana ainakin suurimman osan ajasta. Paria lievää tuotannollista kokeilua lukuunottamatta paketti on ollut kasassa alusta alkaen. Sitä asiaa todistaa vaikkapa tämä pumpun debyyttialbumi vuodelta 1976, joka on ns. valmista kauraa.
Alkuaikoina Jukesin levyillä kävi vierailijoitakin - laulullisesti sitä ei olisi tarvittu, vaan onhan Johnnyn ja Ronnie Spectorin duetto levyn päättävällä "You Mean So Much To Me":lla rakastettava esitys, eikä Lee Dorseykaan häpeä rooliaan "Got To Get You Off Of My Mind":in osapuolena. Pääosassa on silti Johnny itse, "ainoa valkoinen poika Jersey Shorella, joka osasi laulaa bluesia viisi settiä illassa", ja sitten tämä bändi, joka varsinkin torvipuolella soi kuin kone. Sen huomaa pistämättömoissä menopaloissa kuren "Broken Down Piece Of Man", juuri noissa duetoissa, tai hieman letkeämmin soivissa paloissa kuin "Fanny Mae" tai "It Ain´t The Meat (It´s The Motion)", joka käsittääkseni ei kerro HK:n logistiikasta.
Huippubiisit ovatkin sitten kaikkien aikojen sellaisia. Nimibiisi on sellainen sovituksellinen ja tulkinnallinen riemuvoitto torvineen, jousineen ja kaikkineen, että se oikeastaan vähän latistaa paria seuraavaa biisiä, mutta vasta "The Fever" on lopullinen niitti. Tämän kaihoisan hymnin laulutulkinta on yksi ikisuosikeistani, ja taas kerran sovitus on loistava; kaiho tihkuu kaiuttimista urkujen ensi parahduksesta jokaiseen torvibreikkiin. Kun Johnnyn kavereista puhutaan, täytyy tietysti tässä vaiheessa mainita kitaristi/tuottaja Steven Van Zandt ja tämänkin laulun tehnyt Bruce Springsteen. Yhteistyö jatkui myöhemminkin, mutta nämä ensialbumin kukkaset ovat sen kauniimpia hedelmiä.
Joissakin tapauksissa (tai ehkä jopa periaatteessa) voisin olla sitä mieltä, että vuosikymmeniä kestävä tasakuuloisuus ei ole positiivinen määritelmä - mutta tässä tapauksessa voin todeta, ettei hyvää reseptiä kannata muuttaa liikaa. Jonkun määritelmän mukaan tämä on "kovaksikeitettyä sinisilmäsoulia"; jossakin on Jukesia kutsuttu maailman parhaaksi baaribändiksi - oli miten oli, homma toimi 1976 ja toimii vieläkin.
tiistai 26. syyskuuta 2017
tiistai 19. syyskuuta 2017
330. Rodney Crowell: Close Ties (2017): Tässä hetkessä ja aina
Olen yleensä vältellyt uusien levyjen kehumista, koska musiikin oikean voiman ja kestävän vaikutuksen arviointi vaatii jonkinlaista aikaperspektiiviä, mutta alkuvuodesta sain korviini parikin sellaista levytystä, joita olen sen jälkeen pyöritellyt aika hartaasti - ja koska ne vain paranevat korvissani, otan riskin ja kehun ne miltei tuoreeltaan.
Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.
Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.
"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.
Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.
Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.
Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.
"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.
Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.
keskiviikko 13. syyskuuta 2017
329. Aerosmith: Done With Mirrors (1985): Comebackien isoäiti
Monet tämän päivän musiikillisista suosikeistani ovat yhtyeitä tai artisteja, joiden suuruuden päivät ovat jo liki esihistoriaa, mutta jotka vielä porskuttavat - ja joissakin tapauksissa vain parantavat juoksuaan. Hauskaa on joissakin tapauksissa se, että nämä comebackit itse asiassa ovat kestäneet kauemmin ja/tai tuoneet enemmän suosiota kuin itse suuruuden päivät aikoinaan. Yksi parhaista esimerkeistä taitaa olla Aerosmith. 1970-luvun klassikkolevyjen ja huuruisten vuosien jälkeen bändi palasi kehiin alkuperäiskokoonpanossaan 1985 tällä levyllä, joka katosi aika lailla jäljettömiin - noustakseen vain takaisin parrasvaloihin ja todelliseen supertähteyteen pari vuotta myöhemmin Run-DMC:n ja "Permanent Vacation"-albumin myötä.
Myöhempi ura, nousuineen ja laskuineen, on kuitenkin toinen juttu - minua viihdyttää enemmän tämä "Done With Mirrors". Mikä tässä on niin hyvää? Itse asiassa ensinnäkin se, että tämä on nimenomaan sitä perus-Aerosmithiä, joka sittemmin välillä hävisi popmusiikin ja pintakiillon alle (joskin Steven Tyler & co hoitavat senkin puolen suvereenisti - mutta se on siis toinen juttu). Tämä on vetävien komppien, antaumuksellisen laulun, terävän sooloilun ja svengaavien riffien juhlaa. Ns. raskaan rockin alalla ei ole montaa orkesteria, joiden soitto vipatuttaa puntteja tämän bändin lailla.
Yhdeksän biisin kokonaisuus on itse asiassa aika tasavahva - juuri nyt hymyilyttää "Shame On Youn" keskitempoinen keinunta, mutta bluesahtava "The Reason A Dog" toimii yhtä lailla. Samaten jäntevä "Shela", joka on oiva esimerkki siitä miten rock voi toimia funkymminkin - sekin yksi nimenomaan Aerosmithin tavaramerkeistä jo alusta alkaen. Raivokkaat "Gypsy Boots" ja "Darkness" heittävät vielä yhden vaihteen silmään - rytmiryhmän ja kitaroinnin yhteispeli antaa musiikille sellaisen läsnäolon ja bändiyden tunnun, joka hiotummilta ja enemmän tuotetuilta levyiltä hiukan jää puuttumaan.
Erityismaininnan ansaitsee itse herra rock-kukko Steven Tyler; hän on ensinnäkin monipuolinen laulaja, jonka fraseeraus hakkaa monta suurikeuhkoisempaa ulisijaa, mutta ennen kaikkea varsinainen rock´n´roll-lyyrikko, jonka kaksi- ja monimielisyysarsenaali ja toisaalta tietynlainen filosofinen ote teksteihin on aika uniikki tässä uhoajien maailmassa.
Ja miten niin comebackien isoäiti? No, jo nuo "Pumpin" ja "Get A Gripin" megasuosion päivät olisivat riittäneet comebackien äidin arvonimeen - mutta se oli jo seuraava sukupolvi Aerosmithin paluuta. Jos tämä bändi nyt koskaan olikaan poissa - pihalla ehkä, mutta sekin kuuluu ns. toisiin juttuihin.
Myöhempi ura, nousuineen ja laskuineen, on kuitenkin toinen juttu - minua viihdyttää enemmän tämä "Done With Mirrors". Mikä tässä on niin hyvää? Itse asiassa ensinnäkin se, että tämä on nimenomaan sitä perus-Aerosmithiä, joka sittemmin välillä hävisi popmusiikin ja pintakiillon alle (joskin Steven Tyler & co hoitavat senkin puolen suvereenisti - mutta se on siis toinen juttu). Tämä on vetävien komppien, antaumuksellisen laulun, terävän sooloilun ja svengaavien riffien juhlaa. Ns. raskaan rockin alalla ei ole montaa orkesteria, joiden soitto vipatuttaa puntteja tämän bändin lailla.
Yhdeksän biisin kokonaisuus on itse asiassa aika tasavahva - juuri nyt hymyilyttää "Shame On Youn" keskitempoinen keinunta, mutta bluesahtava "The Reason A Dog" toimii yhtä lailla. Samaten jäntevä "Shela", joka on oiva esimerkki siitä miten rock voi toimia funkymminkin - sekin yksi nimenomaan Aerosmithin tavaramerkeistä jo alusta alkaen. Raivokkaat "Gypsy Boots" ja "Darkness" heittävät vielä yhden vaihteen silmään - rytmiryhmän ja kitaroinnin yhteispeli antaa musiikille sellaisen läsnäolon ja bändiyden tunnun, joka hiotummilta ja enemmän tuotetuilta levyiltä hiukan jää puuttumaan.
Erityismaininnan ansaitsee itse herra rock-kukko Steven Tyler; hän on ensinnäkin monipuolinen laulaja, jonka fraseeraus hakkaa monta suurikeuhkoisempaa ulisijaa, mutta ennen kaikkea varsinainen rock´n´roll-lyyrikko, jonka kaksi- ja monimielisyysarsenaali ja toisaalta tietynlainen filosofinen ote teksteihin on aika uniikki tässä uhoajien maailmassa.
Ja miten niin comebackien isoäiti? No, jo nuo "Pumpin" ja "Get A Gripin" megasuosion päivät olisivat riittäneet comebackien äidin arvonimeen - mutta se oli jo seuraava sukupolvi Aerosmithin paluuta. Jos tämä bändi nyt koskaan olikaan poissa - pihalla ehkä, mutta sekin kuuluu ns. toisiin juttuihin.
perjantai 8. syyskuuta 2017
328. John Hiatt: Master Of Disaster (2005): Mestarin merkkejä
Kaikki taitavat tietää mikä on ns. aution saaren levy? Se on se levy, jonka valitsisi jos joutuisi autiolle saarelle ja saisi mukaansa vain yhden levyn. Itse en pysty sellaista levyä nimeämään, mutta jos kysymystä laajennetaan niin, että mukaansa saisi yhden artistin koko tuotannon, olisi John Hiatt yksi mahdollinen ehdokas. Hän on periaatteessa kulkenut koko matkan vihaisesta nuoresta miehestä juurimusiikin vanhemmaksi valtiohenkilöksi, tehden koko ajan hyvää musiikkia joka on sekä ilmeisen tunnistettavaa että ajan mukana kehittyvää - ja kaiken lisäksi hän on tehnyt vinon pinon hyviä biisejä muille alan osaajille.
"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.
Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.
Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.
"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.
Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.
Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.
torstai 31. elokuuta 2017
327. Aimee Mann: Lost In Space (2002): Lisää hillittyä charmia
Muistan kuulleeni Aimee Mannia ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen vaihteessa, kun eräs ystäväni kehui "Magnolia"-elokuvan soundtrackia ja pisti minut kuuntelemaan sitä. Se oli ihan mukavaa musiikkia, mutta ei silti vielä päässyt jatkokuunteluun. Ostin sentään joltain kirpparilta yhden hänen 90-luvun alun levyistään, mutta sitäkään en hirveästi soittanut. Pari vuotta sitten satuin - jollain kirpparilla taas - törmäämään hieman uudempaan tuotantoon, eli tähän levyyn, ja nyt kokemus oli enemmän kolahduksenomainen.
Ensimmäinen asia, joka Mannin musiikista tulee mieleen, on sen tunnelmallisuus. Jotenkin hänen nuhaisen miellyttävä äänensä, hillitty ja lakoninen äänimaailma ja salakavalasti mieleen hiipivät sävellykset muodostavat kokonaisuuden, joka ei välttämättä saa aikaan kolahduksia vaan pikemminkin hiipivän riippuvuuden - siinä on sellainen hillitty charmi, joka ehkä vaatii muutaman vuoden ja albumin totuttelun näinä musiikillisen pikaruoan ja instant-kiksien aikana.
No, nyt kun olen koukussa, paluuta ei ole tiedossa. Melankoliset sävelet upottavat sellaiset esitykset kuten "High On Sunday 51" tai "The Moth" aika syvälle alitajuntaan, mutta homman nimi on selvä heti "Humpty Dumpty"-aloituskappaleesta lähtien. Itse asiassa hänen sävelkielessään on mielestäni selkeä linja - biisit kuulostavat sinänsä persoonallisilta ja "omilta", mutta samalla aika samankaltaisilta. Käänteisesti voisi tietysti sanoa, että vaihtelua voisi olla enemmän, mutta vaikka yleensä pidänkin siitä, että musiikissa on tiettyä variaatiota, tämä sointi ja sovitusten pikku yksityiskohdat ja oivallukset silti jaksaa tuottaa uusia virikkeitä joka kuuntelukerralla. Vaikkapa "Pavlov´s Bellin" kertosäkeen loistava pikku sävelkulku ja sitä kantavat koskettimet - hienoa popmusiikkia, kerta kaikkiaan.
Ja juuri viime viikolla löysin - tällä kertaa alehyllystä - hänen seuraavan albuminsa, "The Forgotten Arm". Sekin kuulostaa vähintään yhtä hyvältä, mutta antaa sen nyt hiipiä vähän syvemmälle ennenkuin palaan siihen. Ja lisää pitänee hankkia - vielä uudempia levyjä ja ehkä myös hänen uransa aloittaneen ´Til Tuesday-yhtyeen aikaansaannoksia.
Ensimmäinen asia, joka Mannin musiikista tulee mieleen, on sen tunnelmallisuus. Jotenkin hänen nuhaisen miellyttävä äänensä, hillitty ja lakoninen äänimaailma ja salakavalasti mieleen hiipivät sävellykset muodostavat kokonaisuuden, joka ei välttämättä saa aikaan kolahduksia vaan pikemminkin hiipivän riippuvuuden - siinä on sellainen hillitty charmi, joka ehkä vaatii muutaman vuoden ja albumin totuttelun näinä musiikillisen pikaruoan ja instant-kiksien aikana.
No, nyt kun olen koukussa, paluuta ei ole tiedossa. Melankoliset sävelet upottavat sellaiset esitykset kuten "High On Sunday 51" tai "The Moth" aika syvälle alitajuntaan, mutta homman nimi on selvä heti "Humpty Dumpty"-aloituskappaleesta lähtien. Itse asiassa hänen sävelkielessään on mielestäni selkeä linja - biisit kuulostavat sinänsä persoonallisilta ja "omilta", mutta samalla aika samankaltaisilta. Käänteisesti voisi tietysti sanoa, että vaihtelua voisi olla enemmän, mutta vaikka yleensä pidänkin siitä, että musiikissa on tiettyä variaatiota, tämä sointi ja sovitusten pikku yksityiskohdat ja oivallukset silti jaksaa tuottaa uusia virikkeitä joka kuuntelukerralla. Vaikkapa "Pavlov´s Bellin" kertosäkeen loistava pikku sävelkulku ja sitä kantavat koskettimet - hienoa popmusiikkia, kerta kaikkiaan.
Ja juuri viime viikolla löysin - tällä kertaa alehyllystä - hänen seuraavan albuminsa, "The Forgotten Arm". Sekin kuulostaa vähintään yhtä hyvältä, mutta antaa sen nyt hiipiä vähän syvemmälle ennenkuin palaan siihen. Ja lisää pitänee hankkia - vielä uudempia levyjä ja ehkä myös hänen uransa aloittaneen ´Til Tuesday-yhtyeen aikaansaannoksia.
keskiviikko 30. elokuuta 2017
326. Bonnie Raitt: Fundamental (1998): Perusasioita
Niin, mitä ne musiikilliset perusasiat oikein ovatkaan? Varmaan erilaisia eri ihmisille, eri aikakausista puhumattakaan, mutta veikkaisin, että niihin tällä hetkellä aika yleisesti lasketaan esim. suora yhteys musiikillisiin juuriin, kohtuullisen yksinkertaiset sointukulut ja sovitukset, oikeat soittimet (mitä ne nyt sitten ovatkaan), elämän perusasioista kertovat sanoitukset ja luonnolliset lauluäänet, sekä tuotanto joka ei varasta päähuomiota musiikilta. Näitäkin muuttujia voidaan määritellä eri tavoin, mutta minusta tuo on aika tyhjentävä lista.
Bonnie Raitt on periaatteessa ylläpitänyt näitä arvoja koko uransa ajan, tosin niin että äänimaailma on pysytellyt ajassa. Niinpä tämä "Fundamental" on sekä ajaton että 1990-luvussa kiinni, mutta vaikka tuottajana toiminut Mitchell Froom joissakin töissään on hurahtanut kikkailuun, hän malttaa tällä levyllä kuitenkin asettaa artistin keskiöön, maukkain tuloksin. Rummut ehkä vähän läiskähtelevät, mutta maltillisesti. Bonnie Raitt taas kuuluu siihen harvinaiseen ryhmään, joka osaa sekä laulaa että soittaa kitaraa, vieläpä yhteensopivasti. Hänen käheä äänensä toimisi missä tahansa yhteydessä, mutta yhdistettynä sidekitarointiin se on silkkaa murhaa.
Biisimateriaali on yhdistelmä omaa ja lainoja - jokunen hieman nopeampi esity, mutta pääasiassa keski- ja hidastempoista kamaa. Minun suosikkini ovat Bonnien oma "Spit of Love", joka perustuu perinteisiin sointukulkuihin ja viekottelevaan sävelmään, ja John Hiattilta lainattu "Lovers Will", jonka Bonnie hidastaa balladiksi - vaikka Hiatt kuuluu musiikkitaivaani kiintotähtiin, tällä kerralla tulkinta pesee alkuperäisen 6-0. "I´m On Your Side" flirttailee onnistuneesti reggaen kanssa, kun taas nimibiisi ja pari muuta esitystä ovat ns. autoilumusiikin aatelia; edessä on avoin tie, keli on hyvä ja vauhtia juuri sopivasti.
Ja vaikka tuo slide on Bonnien tavaramerkki, tämä ei ole mikään kitarasankarilevy. Päinvastoin kitaraa voisi kuulla enemmänkin, mutta toisaalta soundi on niin hyvin balanssissa ja esim. koskettimia käytetään niin maukkaasti, että pystyn elämään tälläkin määrällä. Hyvä, ellei peräti loistava levy - yksi niistä, joihin tulee tartuttua myöhään illalla, kun maailman möly väsyttää ja tekee mieli palata perusasioihin.
Bonnie Raitt on periaatteessa ylläpitänyt näitä arvoja koko uransa ajan, tosin niin että äänimaailma on pysytellyt ajassa. Niinpä tämä "Fundamental" on sekä ajaton että 1990-luvussa kiinni, mutta vaikka tuottajana toiminut Mitchell Froom joissakin töissään on hurahtanut kikkailuun, hän malttaa tällä levyllä kuitenkin asettaa artistin keskiöön, maukkain tuloksin. Rummut ehkä vähän läiskähtelevät, mutta maltillisesti. Bonnie Raitt taas kuuluu siihen harvinaiseen ryhmään, joka osaa sekä laulaa että soittaa kitaraa, vieläpä yhteensopivasti. Hänen käheä äänensä toimisi missä tahansa yhteydessä, mutta yhdistettynä sidekitarointiin se on silkkaa murhaa.
Biisimateriaali on yhdistelmä omaa ja lainoja - jokunen hieman nopeampi esity, mutta pääasiassa keski- ja hidastempoista kamaa. Minun suosikkini ovat Bonnien oma "Spit of Love", joka perustuu perinteisiin sointukulkuihin ja viekottelevaan sävelmään, ja John Hiattilta lainattu "Lovers Will", jonka Bonnie hidastaa balladiksi - vaikka Hiatt kuuluu musiikkitaivaani kiintotähtiin, tällä kerralla tulkinta pesee alkuperäisen 6-0. "I´m On Your Side" flirttailee onnistuneesti reggaen kanssa, kun taas nimibiisi ja pari muuta esitystä ovat ns. autoilumusiikin aatelia; edessä on avoin tie, keli on hyvä ja vauhtia juuri sopivasti.
Ja vaikka tuo slide on Bonnien tavaramerkki, tämä ei ole mikään kitarasankarilevy. Päinvastoin kitaraa voisi kuulla enemmänkin, mutta toisaalta soundi on niin hyvin balanssissa ja esim. koskettimia käytetään niin maukkaasti, että pystyn elämään tälläkin määrällä. Hyvä, ellei peräti loistava levy - yksi niistä, joihin tulee tartuttua myöhään illalla, kun maailman möly väsyttää ja tekee mieli palata perusasioihin.
perjantai 25. elokuuta 2017
325. Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn (2015): Hiljainen tuli
Vaikka räime on lähellä sydäntäni, ja rockin raivo voi olla vapauttavaa, huomaan vanhemmiten yhä useammin, että kaikken eniten minua lämmittää tai jopa polttaa se hiljainen tuli, joka saadaan aikaan tulkinnan voimalla ja taitavilla sovituksilla pikemminkin kuin tykityksellä. Sitä tulta on viime vuosina ylläpitänyt mm. Lizz Wright, ja taannoin löysin uuden amerikkalaisen nuoren naislaulajan joka sopii samaan kategoriaan. Homman nimi on akustispohjainen - mutta ei välttämättä täysin akustinen - perinnemusiikki, joka ammentaa pitkälti - mutta ei pelkästään - afroamerikkalaiselta pohjalta, ja Rhiannon Giddens on tämä viimeisin löytämäni airut.
"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.
Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...
Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?
"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.
Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...
Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
