Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että joskus hyvätkin artistit saattavat jäädä katveeseen jopa vuosikymmeniksi jopa ihan sattumalta. Joskus 80-luvun lopulla kotikuntani toinen Van Morrison-friikki (itseni lisäksi) kehui tällaista uutta aussibändiä jolla oli hyvin Vanmainen meininki, jonka levyn hän oli hankkinut, ja minun piti lainata se koska hän yleensä hankki vain hyviä levyjä - mutta se jäi sitten syystä tai toisesta toteutumatta.
Pikakelaus jonnekin 2010-luvun alkuun, ja jollain kirpparilla tuli vastaan tämä levy. Koska mieleen palasi myös tuo vanha juttu, hoidin sen kotiin - ja saatoin todeta meiningin tosiaan olevan hyvää. En halua korostaa tuota yhteyttä Van the Maniin sen enempää; totta on, että biisit ja toteutus muistuttavat hänen soulimpia albumejaan, ja Black Sorrowsin nokkamiehellä Joe Camillerillä on ääni joka jollakin tavalla muistuttaa Morrisonia - mutta kyllä tämä bändi on ensi kädessä oma itsensä.
Homman nimi on soulahtava keskitien rytmimusiikki, oikeilla soittimilla esitettynä ja hyvillä äänillä laulettuna - Camillerin lisäksi mikin varressa ovat myös naissolistit Linda ja Vika Bull, jotka välillä myös heittävät peliin hienoja kuoro-osuuksia. Sovitukset hivelevät korvia - orkesterin oman viulun ja saksofonin lisäksi kuullaan välillä torvia, pedal steeliä ja tinapilliä. Jos heikompaa lenkkiä kokonaisuudessa haluaa etsiä, niin ehkä sävellykset jäävät soundin ja tunteen palon varjoon, mutta esim. "Never Let Me Go" on maukas pala.
Itse asiassa biisien nimetkin kertovat ehkä jotakin soundista, otteesta - ja kelttiläisen bardimme vaikutuksesta; "Angel Street", "Soul On Fire", "Carried By The Light", "House Of Light"... ja aivan kuin Vaninkin levyt usein ovat, tämäkin on enemmän jonkinlainen immersiivinen kokonaisuus kuin kokoelma, jolta napataan pätkiä soittolistalle.
Black Sorrowskin taisi tulla pohjoiseen tietoisuuteen Australian 200-vuotisjuhlien aikaan 1988, kun täällä markkinoitiin aussimusiikkia laajemminkin, Midnight Oilista lähtien - mutta samoin kuin monet muutkin nimet, Camilleri joukkoineen jatkaa musiikin tekemistä vieläkin. Niitä levyjä ei vain eksy tänne kuin tietoisesti etsimällä - eli juuri tuo katveeseen joutumisen vaara on aina nurkan takana. Pitäisikin skarpata vähän, koska se vähä mitä miehen 2000-luvun tuotannosta olen kuullut on vähintään yhtä hyvää kuin tämä vanhempikin kama.
lauantai 30. kesäkuuta 2018
perjantai 29. kesäkuuta 2018
365. Amanda Marshall: Tuesday's Child (1999): Kyllä maailmaan vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu
En muista miksi muutamia vuosia sitten lisäsin tämän levyn verkkodivaritilaukseen, mutta nyt kun sitä taas pyörittelen voin arvailla joitakin syitä. Sen on tuottanut Don Was, paitsi pari raitaa, joilla puikoissa on Eric Bazilian. Hootersmiehen lisäksi laulunteossa ovat auttaneet mm. Carole King, Desmond Child ja Marti Frederiksen - mutta päävastuun lauluista kantaa artisti itse. Joillekin nuo nimet saattavat olla jopa varoituksia, mutta minä pidän kunnon jenkkimeiningistä.
Ja pääroolissa on tietenkin Amanda Marshall itse, laulaja-lauluntekijä joka kaiken lisäksi osoittautuu kanadalaiseksi - lisäsuositus sekin. Hän tekee hyviä biisejä - sellaista keskitien popmusiikkia (yllätys, yllätys) - ja hänellä on ihan hyvä ääni; aavistuksen verran käheä, ja sopivasti persoonallinen, jota hän osaa käyttää sekä intiimisti että voimakkaammin. Pidän myös sovitusmaailmasta - välillä meininki on aika leveää, ja vuosiluvun kuulee soundista, mutta esim "Wishful Thinking" etenee ihan pianoballadina.
Levun selkärankana ovat kuitenkin keskitempoiset pophymnit kuten aloitus "Believe In You" tai "Shades Of Grey", jotka sopivat vaikka autostereoihin kuin nenä päähän. Bazilianin kautta tulee tietysti assosiaatioita kuten Hooters tai varhainen Joan Osborne, ja esim tuo viimeksimainittu biisi tuo soundiltaan mieleen toisen Wasin masinoiman levytyksen, Rolling Stonesien "Anybody Seen My baby":n. Toisaalta tämä mielleyhtymien määrä kertoo enemmänkin valtavirtapopin muodosta kuin Amanda Marshallista - hän ei silti ole mitenkään persoonaton.
Hän on allmusic.comin tietojen mukaan tehnyt kolme albumia vuosina 1996-2002 - eikä hänestä ainakaan ole tullut 2000-luvun megatähteä - mutta tämän levyn perusteella voisin ainakin yrittää löytää ne kaksi muuta; kyllä maailmaan ja minun levyhyllyyni vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu, varsinkin hyvä sellainen.
Ja pääroolissa on tietenkin Amanda Marshall itse, laulaja-lauluntekijä joka kaiken lisäksi osoittautuu kanadalaiseksi - lisäsuositus sekin. Hän tekee hyviä biisejä - sellaista keskitien popmusiikkia (yllätys, yllätys) - ja hänellä on ihan hyvä ääni; aavistuksen verran käheä, ja sopivasti persoonallinen, jota hän osaa käyttää sekä intiimisti että voimakkaammin. Pidän myös sovitusmaailmasta - välillä meininki on aika leveää, ja vuosiluvun kuulee soundista, mutta esim "Wishful Thinking" etenee ihan pianoballadina.
Levun selkärankana ovat kuitenkin keskitempoiset pophymnit kuten aloitus "Believe In You" tai "Shades Of Grey", jotka sopivat vaikka autostereoihin kuin nenä päähän. Bazilianin kautta tulee tietysti assosiaatioita kuten Hooters tai varhainen Joan Osborne, ja esim tuo viimeksimainittu biisi tuo soundiltaan mieleen toisen Wasin masinoiman levytyksen, Rolling Stonesien "Anybody Seen My baby":n. Toisaalta tämä mielleyhtymien määrä kertoo enemmänkin valtavirtapopin muodosta kuin Amanda Marshallista - hän ei silti ole mitenkään persoonaton.
Hän on allmusic.comin tietojen mukaan tehnyt kolme albumia vuosina 1996-2002 - eikä hänestä ainakaan ole tullut 2000-luvun megatähteä - mutta tämän levyn perusteella voisin ainakin yrittää löytää ne kaksi muuta; kyllä maailmaan ja minun levyhyllyyni vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu, varsinkin hyvä sellainen.
perjantai 22. kesäkuuta 2018
364. Vanesa Martin: Munay (2016): Länsimaisen musiikin ylistys
Kun vuosituhannen alkupuolella asustin vajaat puoli vuotta Espanjassa, päätin tutustua espanjalaiseen kevyeen musiikkiin, sekä ihan kiinnostuksesta että kieltä kuullakseni, ja sillä tiellä olen edelleenkin. En tiedä, odotinko sen olevan järjestään jotakin flamencoa tai sitten ylitunteellista jousimerta, mutta tietenkin länsimaisen popmusiikin muotokieli on ylikansallista - joskin välillä paikallisin maustein.
Monet silloin löytämäni artistit - Luz Casal, Revolver, Amaral, La Oreja de van Gogh jne - ovat jääneet jatkuvaan kuunteluun, mutta uusiakin tuttavuuksia löytyy.
Vanesa Martin on sikälikin miellyttävä tapaus, että hän käsittääkseni on minun "kotikulmiltani" Malagasta - mutta vaikka nimenomaan Andalusiassa flamenvo elää ja voi hyvin, hänen musiikkinsa on "tavallista" kevyttä musiikkia. Jonkinlaisia vertailukohtia voisivat olla vaikka Sheryl Crow, Chrissie Hynde ja Natalie Imbruglia, soundillisesti, mutta Vanesan kevyesti nuhainen, persoonallinen ääni on ihan omanlaisensa.
Hän tekee itse biisinsä - sävellyksissä on mukavia koukkuja, musiikki on miellyttävän vähäeleisesti ja sävykkäästi sovitettua, ja tekstit pyörivä enimmäkseen ihmissuhteiden ympärillä. Jonkinlainen vähäeleisyys sopii myös lauluilmaisun otsikoksi - tällä levyllä ei mennä korkealta tai kovaa, vaan pikemminkin intiimisti ja läsnä. "Complicidad" on ilmeisesti jonkinlainen hitti, mutta koko levy on aika lailla samaa tasoa niin, etten osaa nimetä mitään erityisiä huippuja enkä etenkään pohjanoteerauksia.
Sanoitukset ovat tietenkin haasteellisia, koska espanjantaitoni on lähinnä viitteellistä - mutta kun en läheskään kaikkea ymmärrä, en myöskään voi harmitella esimerkiksi mahdollisia typeryyksiä - enkä esimerkiksi reagoida mahdollisiin ihmeellisiin painotuksiin (jotka esim suomenkielisessä musiikissa häiritsevät minua yhä enemmän). Ehkä en sittenkään yritä opiskella kieltä sen enempää, vaan jatkan tästä musiikista nauttimista kokonaisuutena...
Monet silloin löytämäni artistit - Luz Casal, Revolver, Amaral, La Oreja de van Gogh jne - ovat jääneet jatkuvaan kuunteluun, mutta uusiakin tuttavuuksia löytyy.
Vanesa Martin on sikälikin miellyttävä tapaus, että hän käsittääkseni on minun "kotikulmiltani" Malagasta - mutta vaikka nimenomaan Andalusiassa flamenvo elää ja voi hyvin, hänen musiikkinsa on "tavallista" kevyttä musiikkia. Jonkinlaisia vertailukohtia voisivat olla vaikka Sheryl Crow, Chrissie Hynde ja Natalie Imbruglia, soundillisesti, mutta Vanesan kevyesti nuhainen, persoonallinen ääni on ihan omanlaisensa.
Hän tekee itse biisinsä - sävellyksissä on mukavia koukkuja, musiikki on miellyttävän vähäeleisesti ja sävykkäästi sovitettua, ja tekstit pyörivä enimmäkseen ihmissuhteiden ympärillä. Jonkinlainen vähäeleisyys sopii myös lauluilmaisun otsikoksi - tällä levyllä ei mennä korkealta tai kovaa, vaan pikemminkin intiimisti ja läsnä. "Complicidad" on ilmeisesti jonkinlainen hitti, mutta koko levy on aika lailla samaa tasoa niin, etten osaa nimetä mitään erityisiä huippuja enkä etenkään pohjanoteerauksia.
Sanoitukset ovat tietenkin haasteellisia, koska espanjantaitoni on lähinnä viitteellistä - mutta kun en läheskään kaikkea ymmärrä, en myöskään voi harmitella esimerkiksi mahdollisia typeryyksiä - enkä esimerkiksi reagoida mahdollisiin ihmeellisiin painotuksiin (jotka esim suomenkielisessä musiikissa häiritsevät minua yhä enemmän). Ehkä en sittenkään yritä opiskella kieltä sen enempää, vaan jatkan tästä musiikista nauttimista kokonaisuutena...
tiistai 12. kesäkuuta 2018
363. Van Morrison: The Philosopher´s Stone (1971-88/1998): Arkistojen aarre, vol 1
Van Morrison, ehkä suurin musiikillinen idolini, julkaisi aivan hiljattain kolmannen albumillisen uutta musiikkia alle vuoden sisään - ja kaiketi 39:nnen kaiken kaikkiaan - joten hänen kataloginsa kuulunee musiikkimaailman laajempaan päähän. Vaikka en välitä ihan kaikista hänen levyistään, suurin osa on silti ollut hyviä tai jopa loistavia - ja muistakin kuulee sen, että Van the Man seuraa tiukasti tähteään vilkuilematta sivuilleen. Kaiken tämän tietäen on hämmentävää, että hän on ehtinyt tehdä myös kamaa joka ei ole kelvannut julkaistavaksi - ja joka kaiken lisäksi on vähintään yhtä hyvää kuin varsinaisille levyille päätynyt materiaali.
Varsinkin tämän tuplan ensimmäiseltä levytä löytyvä biisirykelmä - kestoltaan hyvinkin albumillinen musiikkia - on paitsi tyypillistä 70-luvun Morrisonia, myös aivan loistavaa. Välillä, kuten "Not Supposed To Break Down", jazzpohjainen soitto vie ajatukset "Astral Weeksiin", kun taas torvet ja kuoro sekä hieman tiukempi muoto vievät esim. "Laughing In The Windin" "Moondancen" maisemiin.
"Try For Sleep" kuuluu miehen vetoavimpiin balladeihin, ja falsettivoittoinen laulu voittaa jonkun Mick Jaggerin 6-0 - en sinänsä ole kiinnostunut vertailuista, mutta molemmat ovat tehneet pitkän uran nimenomaan juurimusiikin tulkkeina, ja tämä biisi voisi olla joltain Stonesin 70-luvun albumilta. "Twilight Zone" vie tämän osaston vieläkin syvemmälle yöhön; piano, rytmiryhmä ja miehemme tilitys. Mehevää menoa, vaikka ei ihan joka tilanteeseen ehkä sovikaan.
Välillä soundi on silkkaa bluesia, kuten "Foggy Mountain Top", kun taas "Naked In The Jungle" on kuin New Orleansista repäisty, ja pistää puntin väkisinkin vipattamaan. Hieman myöhemmin (?) levytetyt B-puolen "John Henry" ja "Western Plain" vievät nimenomaan funkpuolta vielä kauemmas - tämä vasta on tanssimusiikkia. Kysymysmerkki tulee siitä, ettei minulla juuri nyt ole levyn kansivihkosta käsillä, vaan vetäisen nämä tiedot ulkomuistista.
Suurin osa biiseistä on entuudestaan virallisesti julkaisematonta kamaa, joskin eri versioita on pyörinyt bootlegeina, mutta mukana on muutamia vaihtoehtoisia tai varhaisia versioita sittemmin julkaisuista kappaleista. "Real Real Gone" on tässä vielä soulimpi kuin "Enlightenment"-albumilla kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu versio, kun taas "Wonderful Remark", joka muistaakseni kuuli päivänvalon 80-luvun alussa jollain soundtracklevyllä, on tässä pitempi ja maanläheisempi.
Levyn loppupuolella on pari hieman hutaistumman oloista vetoa 80-luvulta - sekin sopii kuvaani siitä, että Van oli silloin hieman enemmän pihalla kuin kultaisella 70-luvulla. Se ei silti vähennä kokonaisuuden loistavuutta. Ja kun tämä 20 vuotta sitten ilmestyi, moni kiinnittu huomiota nimen alaotsikkoon - tämä oli ilmeisesti jonkinlainen "vol. 1". Eli jatkoa odotellessa...
Varsinkin tämän tuplan ensimmäiseltä levytä löytyvä biisirykelmä - kestoltaan hyvinkin albumillinen musiikkia - on paitsi tyypillistä 70-luvun Morrisonia, myös aivan loistavaa. Välillä, kuten "Not Supposed To Break Down", jazzpohjainen soitto vie ajatukset "Astral Weeksiin", kun taas torvet ja kuoro sekä hieman tiukempi muoto vievät esim. "Laughing In The Windin" "Moondancen" maisemiin.
"Try For Sleep" kuuluu miehen vetoavimpiin balladeihin, ja falsettivoittoinen laulu voittaa jonkun Mick Jaggerin 6-0 - en sinänsä ole kiinnostunut vertailuista, mutta molemmat ovat tehneet pitkän uran nimenomaan juurimusiikin tulkkeina, ja tämä biisi voisi olla joltain Stonesin 70-luvun albumilta. "Twilight Zone" vie tämän osaston vieläkin syvemmälle yöhön; piano, rytmiryhmä ja miehemme tilitys. Mehevää menoa, vaikka ei ihan joka tilanteeseen ehkä sovikaan.
Välillä soundi on silkkaa bluesia, kuten "Foggy Mountain Top", kun taas "Naked In The Jungle" on kuin New Orleansista repäisty, ja pistää puntin väkisinkin vipattamaan. Hieman myöhemmin (?) levytetyt B-puolen "John Henry" ja "Western Plain" vievät nimenomaan funkpuolta vielä kauemmas - tämä vasta on tanssimusiikkia. Kysymysmerkki tulee siitä, ettei minulla juuri nyt ole levyn kansivihkosta käsillä, vaan vetäisen nämä tiedot ulkomuistista.
Suurin osa biiseistä on entuudestaan virallisesti julkaisematonta kamaa, joskin eri versioita on pyörinyt bootlegeina, mutta mukana on muutamia vaihtoehtoisia tai varhaisia versioita sittemmin julkaisuista kappaleista. "Real Real Gone" on tässä vielä soulimpi kuin "Enlightenment"-albumilla kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu versio, kun taas "Wonderful Remark", joka muistaakseni kuuli päivänvalon 80-luvun alussa jollain soundtracklevyllä, on tässä pitempi ja maanläheisempi.
Levyn loppupuolella on pari hieman hutaistumman oloista vetoa 80-luvulta - sekin sopii kuvaani siitä, että Van oli silloin hieman enemmän pihalla kuin kultaisella 70-luvulla. Se ei silti vähennä kokonaisuuden loistavuutta. Ja kun tämä 20 vuotta sitten ilmestyi, moni kiinnittu huomiota nimen alaotsikkoon - tämä oli ilmeisesti jonkinlainen "vol. 1". Eli jatkoa odotellessa...
perjantai 1. kesäkuuta 2018
362. Amelia Curran: Hunter, Hunter (2009): Laulun voima
Kehuinpa taannoin kanadalaista Kathleen Edwardsia eräässä Facebookryhmässä, joka keskittyy hyvään musiikkiin, ja joku heitti ilmaan Amelia Currenin nimen. Tsekkasin hänet Spotifyn avulla, ja totesin hänen olevan ihan hyvä. Kului vähän aikaa, ja sitten kirpparilla sattui eteen tämä levy - joka piti hoitaa kotiin, koska tunnistin nimen.
Ja minähän olen myyty henkilö - tämä on loistava levy. Ainekset ovat hyvinkin perinteisiä - laulut, ääni, kitara, hienovarainen ja vaihteleva komppi. Kitaran kaverina soivat joskus haitari, joskus banjo.
Amelia Curran lasketaan kai folkartistiksi, mutta hän ei kaihda myöskään sähköisiä taustoja. Hänen lauluäänensä on mukavan ilmeikäs ja "nuhainen", ja hän laulaa välillä melkein kuiskaten, välillä niin, että ääneen tulee vaikeasti selitettävä, vetoava syvempi sävy.
Kaikkein omimmillaan hän taitaa silti olla nimenomaan lauluntekijänä. Hänen sävellyksensä ovat perinteisen melodisia mutta tuorein sävelkuluin maustettuja - kuten vaikkapa pohdiskelevan melankolinen "Ah, Me" tai kepeän hölkkäävä "Julia" korviahivelevine stemmoineen. Tai miltei slaavilaiselta bluesllta kuulostav "The Doxens" Yksi hänen vahvuuksistaan on nimenomaan tuo sävellysten pikku maustaminen korvamatokoukuilla - niitä löytyy itse asiassa jokaisesta levyn lauluista.
Kaiken kruunaa silti hänen kirjallinen ilmaisunsa. Vaikkapa "The Mistress", joka nimensä mukaisesti on tarina joka kerrotaan ns kolmannen pyörän näkökulmasta - tavallaan kiihkottomasti mutta sanomattoman puoleensavetävästi. "Mad World, Outlive Me" taas on mielenkiintoinen pohdiskelu elämän hulluudesta ja ihanuudesta, taas kerran loistavasti sävelletty ja sovitettu tapaus.
Amelia Curran lasketaan kai folkartistiksi, mutta hän ei kaihda myöskään sähköisiä taustoja. Hänen lauluäänensä on mukavan ilmeikäs ja "nuhainen", ja hän laulaa välillä melkein kuiskaten, välillä niin, että ääneen tulee vaikeasti selitettävä, vetoava syvempi sävy.
Kaikkein omimmillaan hän taitaa silti olla nimenomaan lauluntekijänä. Hänen sävellyksensä ovat perinteisen melodisia mutta tuorein sävelkuluin maustettuja - kuten vaikkapa pohdiskelevan melankolinen "Ah, Me" tai kepeän hölkkäävä "Julia" korviahivelevine stemmoineen. Tai miltei slaavilaiselta bluesllta kuulostav "The Doxens" Yksi hänen vahvuuksistaan on nimenomaan tuo sävellysten pikku maustaminen korvamatokoukuilla - niitä löytyy itse asiassa jokaisesta levyn lauluista.
Kaiken kruunaa silti hänen kirjallinen ilmaisunsa. Vaikkapa "The Mistress", joka nimensä mukaisesti on tarina joka kerrotaan ns kolmannen pyörän näkökulmasta - tavallaan kiihkottomasti mutta sanomattoman puoleensavetävästi. "Mad World, Outlive Me" taas on mielenkiintoinen pohdiskelu elämän hulluudesta ja ihanuudesta, taas kerran loistavasti sävelletty ja sovitettu tapaus.
Eikä tämä tietenkään ole Amelian ainoa levy - mutta hankintalistalle joutuivat nyt loputkin. Fiilistelin juuri Spotifyssä hän viimeisintään, viime vuonna ilmestynyttä "Watershed"-albumia, joka ensikuulemalla vaikuttaa hieman sähköisemmältä ja täyteläisemmältä kuin tämä nyt kehumani levy; ei ollenkaan hullumpaa kamaa.
maanantai 28. toukokuuta 2018
360-361. Billy Joel: The Bridge (1986) & Storm Front (1989): Vaurastuvan keskiluokan blues
Nuoruudessani seurasin silmä tarkkana kaiken maailman musiikkimedioita tiedonjanossani, ja rakensin samalla rockmaailmankuvaa joka perustui kapinaan, intohimoon ja ulkopuolisuuteen pikemin kuin mukavaan elämään. Niinpä esim. Billy Joelin kaltaiset artistit olivat hieman hämmentäviä - miljoonia myyviä pophemmoja, jotka eivät olleet ainakaan lähiaikoina tunteneet oikeaa kärsimystä. Toisaalta he tekivät ihan hyvää musiikkia.
Syksyllä 1986 tulin hankkineeksi CD-soittimen, ja ensimmäinen ostamani "uusi" levy oli "The Bridge", koska olin kesällä ostanut tuplakokoelman Greatest Hits I & II ja samalla antanut periksi sisäiselle jupilleni. Ja kas, pidin myös uudesta Joelista. Aikaisempaan pop-äänikuvaan tyylihassutteluineen oli nyt tullut hieman kolkompi sävy, ja intiimit sävyt vaihtuneet stadionsoundiin, mutta pidin siitä silti - ja mukaan mahtui sekä pianoballadeja että big band-soundia tuon ison AOR-menon rinnalle.
Levyn kohokohta on yksi Billyn parhaista slovareista, "Temptation"; viekottelevan sininen sävel, jonka avulla hän kertoo tarinan liikaa töitä paiskivasta menevästä miehestä rakkauden kourissa. Myös vaikkapa Cyndi Lauperin kanssa duetoitu "Code Of Silence" ja stadionosastoon menevä hitaan majestettinen "This Is The Time" ovat oikein hyviä - ja kokonaisuus toimii; itse asiassa paremmin nyt, kun olen itse kohtuullisen hyvin toimeentuleva keski-ikäinen mies kuin aikoinaan parikymppisenä.
Joelin seuraava levy, "Storm Front", onkin sitten jo täyttä aikuisviihdettä - välillä mennään melkein jenkkihevin puolella, osasyyllisenä ehkä tuottaja, Foreignerin voimahahmo Mick Jones, ja toisaalta sitten syntikalla tehdyn ison kuorosoundin vahvistama "Leningrad" on melkein liian sentimentaalinen. Tosin se toimii, ainakin tietyssä mielentilassa, ja onhan sen tarina jonkinlainen nyökkäys sille, miten ihmisyys voittaa ideologiset erot.
Ja muitakin kohokohtia on - maaninen historialuento "We Didn't Start The Fire", Staxille nyökkäävä nimibiisi, ja ennen kaikkea omintakeinen pophymni "The Downeaster "Alexa"", jolla Billy tekee kunniaa USA:n itärannikon kalastajille, joiden saaliit karkaavat yhä kauemmas merelle samalla, kun nousevat kiinteistöhinnat ym. ajavat heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan (Joelin kaltaisten) menestyvien ihmisten kesäasuntojen tieltä. Biisin tarinanvalinta tuntuu hieman merkilliseltä - ellei se sitten ole ovela tapa herättää kohderyhmää ajattelemaan - mutta sävel on hieno, ja sitä on mukava hoilata mukana autoillessa.
Eli ei mitään kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavaa käsityötä ja mielenkiintoista ajankuvaa - soundeista sanoituksiin. Vaurastuvan keskiluokan bluesia - miltähän se kuulostaisi jos se tehtäisiin tänä päivänä? Billy Joel ei ole tehnyt uutta popmusiikkia vuosikymmeniin, mutta itse huomaan palaavani näihinkin levyihin tämän tästä.
Syksyllä 1986 tulin hankkineeksi CD-soittimen, ja ensimmäinen ostamani "uusi" levy oli "The Bridge", koska olin kesällä ostanut tuplakokoelman Greatest Hits I & II ja samalla antanut periksi sisäiselle jupilleni. Ja kas, pidin myös uudesta Joelista. Aikaisempaan pop-äänikuvaan tyylihassutteluineen oli nyt tullut hieman kolkompi sävy, ja intiimit sävyt vaihtuneet stadionsoundiin, mutta pidin siitä silti - ja mukaan mahtui sekä pianoballadeja että big band-soundia tuon ison AOR-menon rinnalle.
Levyn kohokohta on yksi Billyn parhaista slovareista, "Temptation"; viekottelevan sininen sävel, jonka avulla hän kertoo tarinan liikaa töitä paiskivasta menevästä miehestä rakkauden kourissa. Myös vaikkapa Cyndi Lauperin kanssa duetoitu "Code Of Silence" ja stadionosastoon menevä hitaan majestettinen "This Is The Time" ovat oikein hyviä - ja kokonaisuus toimii; itse asiassa paremmin nyt, kun olen itse kohtuullisen hyvin toimeentuleva keski-ikäinen mies kuin aikoinaan parikymppisenä.
Joelin seuraava levy, "Storm Front", onkin sitten jo täyttä aikuisviihdettä - välillä mennään melkein jenkkihevin puolella, osasyyllisenä ehkä tuottaja, Foreignerin voimahahmo Mick Jones, ja toisaalta sitten syntikalla tehdyn ison kuorosoundin vahvistama "Leningrad" on melkein liian sentimentaalinen. Tosin se toimii, ainakin tietyssä mielentilassa, ja onhan sen tarina jonkinlainen nyökkäys sille, miten ihmisyys voittaa ideologiset erot.
Ja muitakin kohokohtia on - maaninen historialuento "We Didn't Start The Fire", Staxille nyökkäävä nimibiisi, ja ennen kaikkea omintakeinen pophymni "The Downeaster "Alexa"", jolla Billy tekee kunniaa USA:n itärannikon kalastajille, joiden saaliit karkaavat yhä kauemmas merelle samalla, kun nousevat kiinteistöhinnat ym. ajavat heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan (Joelin kaltaisten) menestyvien ihmisten kesäasuntojen tieltä. Biisin tarinanvalinta tuntuu hieman merkilliseltä - ellei se sitten ole ovela tapa herättää kohderyhmää ajattelemaan - mutta sävel on hieno, ja sitä on mukava hoilata mukana autoillessa.
Eli ei mitään kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavaa käsityötä ja mielenkiintoista ajankuvaa - soundeista sanoituksiin. Vaurastuvan keskiluokan bluesia - miltähän se kuulostaisi jos se tehtäisiin tänä päivänä? Billy Joel ei ole tehnyt uutta popmusiikkia vuosikymmeniin, mutta itse huomaan palaavani näihinkin levyihin tämän tästä.
maanantai 30. huhtikuuta 2018
359. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Surusilmäinen kauneus (2016): Kulminaatiopiste
Niinkuin edellisessä postauksessani taisin todeta, minulla on ollut hieman kaksijakoinen suhde Kaihon Karavaanin levytyksiin - yhtäältä Tuure Kilpeläinen on loistava laulaja ja biisintekijä, toisaalta meno menee välillä "keskikaljaetnoksi" joka ei ainakaan kaikissa mielentiloissa uppoa minuun kovinkaan hyvin. Tästä syystä debyytin jälkeiset Karavaanit jäivät minulle hieman etäisiksi - kunnes tämä levy ilmestyi.
"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.
Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.
Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.
"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.
Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.
Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
