Jos populaarimusiikin historiaa käy taaksepäin tästä päivästä vaikkapa vuoteen 1964, voisi väittää Kinksin tai oikeastaan Ray Daviesin keksineen aika suuren osan siitä, mitä tänäänkin nuoriso kuuntelee, alkaen hevistä (You Really Got Me, anyone) satiiriin, teema-albumeihin ja punkkiin. Se on tietysti vain yksi, ehkä hyvinkin kiistanalainen historiantulkinta, mutta ainakin yhdestä asiasta voi mielestäni olla aika varma; jos popmusiikissa on käytetty jotain tehokeinoa, tämä pumppu on ollut sitä kokeilemassa.
Sehän ei sinänsä ole mikään laatumääritelmä, ja totta puhuen Kinksiä olisi koko ajan voinut luonnehtia myös maailman pisimmälle päässeenä amatööribändinä, koska mitään soitto- tai sovitustaidon täyspainoisia helmiä ei välttämättä saatu aikaan, mutta sen sijaan terävää ja oivaltavaa ajankuvaa. Ja se on laatumääritelmä – mielestäni Ray Davies on popmusiikin kaikkien aikojen kommentoija, joka on vanginnut aikansa tapahtumia kolmeen minuuttiin hyvinkin osuvasti jo yli 40 vuoden ajan.
Joskus se on onnistunut koko pitkäsoiton mitalta, ja varsinkin kerran – ajankohtana, jolloin bändi taisi olla suosionsa aallonpohjassa – saatiin aikaan pieni klassikko, jonka jokainen laulu luotaa jotakin ihmismielen sopukkaa, kuuhulluudesta suuruudenhulluuteen, varsin osuvasti, ja soitto ja sovitukset pysyvät mukavasti kasassa. Tämä levy osuu vielä siihen hetkeen musiikin historiassa, jolloin ns. klassinen rocksoundi veteli viimeisiään ennen diskobiitin, syntikoiden ja uuden aallon kitaroinnin vyörytystä – aah, sitä Hammondin ujellusta ja niin edelleen...
Ja laulut ovat siis tämän lätyn selkäranka. Minun suosikkejani ovat esim. juuriensa unohtamista ruotiva ”Mr. Big” sekä yöllisiä sielunhäiriöitä ruotiva kolmikko ”Sleepwalker”, ”Full Moon” ja ”Sleepless Night”. Kuinkahan pitkälle herra Daviesin laulut perustuvat omakohtaisin kokemuksiin?
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti