Mikä se on, se voima joka saa sinut pomppimaan ympäri rakennusta hullun kiilto silmissä, laulaen täyttä kurkkua vaikkakin nuotin vierestä, kaulailemaan ventovieraita ihmisiä, tuhlaamaan viimeiset rahasi kaljaan jonka läikytät vierustoverisi päälle – ja hän vain virnuilee, samanlainen hullun kiilto silmissään? Se on tietysti hyvän musiikin vapauttava voima. Sellainen, jonka voi tuntea vaikkapa silloin, kun yksi maailman parhaista valkoisista R&B-laulajista oikein pääsee vauhtiin, kymmenmiehinen bändi taustallaan. Sellaista musiikkia on Southside Johnnyn ja hänen Asbury Jukesinsa klassinen livelevy, ”Reach Up And Touch The Sky”.
Minä pidän melkein kaikesta mitä Southside Johnny Lyon on levyttänyt, mutta kieltämättä useimmat hänen studioplatoistaan ovat olleet latteita tämän levyn välittämään kiihkoon verrattuna – jotkut jopa ylituotettuja. Kaiken lisäksi tämä ilmestyi vaiheessa, jolloin Jukes oli julkaissut viisi ensimmäistä (ja parasta) albumiaan, ja kun kappalevalikoima vielä on hyvä, tämä on eräänlainen ”maailman parhaan livebändin Best Of”.
Minut potkaisee käyntiin esim. ”nimikappale” ”I Don´t Want To Go Home” – bändin ekan levyn nimikappale – joka jotenkin tiivistää tilanteen, jossa poika on tavannut tytön, ilta on jo muuttumassa aamuksi – mutta virtaa olisi vielä... Tai ”Why Is Love Such A Sacrifice”, joka taas taitaa liittyä suhteen loppuun pikemminkin kuin alkuun, ja joka voisi olla vaikkapa ”torvivetoisen kaahauksen” määritelmä.
Jukesillahan on yhteistä historiaa erään samaisesta Asbury Parkista kotoisin olevan herra Springsteenin kanssa – mm. Johnnyn ja Brucen yhteinen ystävä, ”pikku” Steven Van Zandt, joka soitti molempien bändeissä, ja joka toimitti Jukeseille kaverinsa biisejä. Näistä tämän levyn kohokohta on ”Hearts Of Stone”, jota minä en pysty kuuntelemaan hiljenemättä – sen sijaan bändin ehkä kaikkein suurin saavutus, ”The Fever”, on studioversiona parempi – mutta se versio on niin ylittämättömän loistava, että tämän levyn tulkinta on hyvä vaikkei ihan yhtä ylös pystykään kurottamaan.
Livelevyt ovat usein vähän ongelmallisia – vaikka musiikki olisikin komeaa, artistin ja yleisön välinen vuorovaikutus on jälkeenpäin kuunneltuna ”kuivaharjoitteluna” helposti kornin tuntuista. Tällä levyllä se ei tule mieleenkään – ainoa haitta minusta koko platassa on se, että vanhaa vinyylituplaa saa käydä koko ajan kääntämässä. Nykyisin se on kyllä varmaan saatavana CD:näkin, joten sekin vaiva on vältettävissä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti