Minun popfriikin urani alkoi aikoinaan Beatlesista, ja vaikka olinkin vuosikymmeniä sitä mieltä, että mailman paras kevyen musiikin säv&san-yhdistelmä on Lennon/McCartney, ja mitä kauniisiin poplauluihin tulee erityisesti se parin toinen osapuoli, niin olen nyttemmin havainnut arvostavani vielä enemmän tiettyä Neil Finniä. Hänen parhaat laulunsa ovat sävellyksinä aivan stellaarista tasoa, ja tekstittäjänä hän löytää usein hieman toisenlaisia näkökulmia kuin 60-lukulaiset ”hold-my-hand-koulukunnan” edustajat. Kaiken lisäksi tämän pumpun sovitukset ja yleinen ”äänikuva” kuuluvat siihen valittuun joukkoon, jota kuunnellessa aina löytää jotakin uutta – jolleivät sävellykset lähde odotetusta hieman takavasempaan, niin se tehdään sovituksellisesti.
Tämän levyn kohokohtia ovat esim. yhtyeen toiseksi suurin hitti ”Weather With You”, joka on varmaan paras koskaan kuulemani kesäbiisi – ja toimii vaikka keskellä talvea, ”She Goes On”, joka (ymmärtääkseni) on kaihoisansuloinen poismenneen rakkaan muistelo, sekä kaunis pikku balladi ”Four Seasons In One Day”, joka myös on erinomainen näyttö Finnin miellyttävästä lauluäänestä, mutta itse asiassa melkein jokainen levyn laulu, ehkä tökeröhkösti jenkkikriittistä aloitusta ”Chocolate Cakea” lukuunottamatta, on omalla tavallaan loistava.
Näin pitkälle pohdittuani totean, että mielessäni käyvät myös CH:n viidestä studioalbumista toinen ja neljäs, ”Temple Of Low Men” ja ”Together Alone” (”Woodface” on kolmas) – jotka kummatkin itse asiassa ovat melkein yhtä hyviä kuin tämä. Ehkä erona on ainoastaan jonkinlainen yleisilme, joka nostaa ”Woodfacen” minun suosikkieni joukkoon. Se yleisilme on juuri tuo ominaisuus jota yritin kuvata; ensikuulemalta miellyttävä ellei peräti vähän tasapaksu, mutta joka kuuntelulta kasvava ja syventyvä, hienovaraisten pikku oivallusten sävyttämä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti