Uudet raamit, vanhat kujeet

Kolmekymmentä vuotta levykeräilyä on tuonut elämääni suuren joukon ystäviä, jotka ovat siitä hyviä etteivät koskaan jätä minua – minä olen joitakin jättänyt matkan varrelle, ja joissakin tapauksissa löytänyt heidät uudestaan, mutta suurin osa on jäänyt hengailemaan levyhyllyyni. Niitä on nykyisin kolmatta tuhatta, ja osa on varmaankin sellaisia, joita en enää tule tervehtimään, mutta toisaalta odotan taas ensi vuonnakin kohtaavani joukon uusia. Siis äänilevyjä - tai albumeita.

Levy-termi taitaa pian olla uhanalainen; vaikka minä olen kasvanut maailmassa, jossa musiikkia yleensä on hankittu n. 10-12 esityksen pakkauksina, jotka usein ovat muodostaneet jonkinlaisia taiteellisia tai temaattisia kokonaisuuksia, ovat uusi teknologia ja uudet kulutustottumukset muuttamassa etenkin minua nuorempien tapaa hankkia ”korvakarkkinsa”. Se ei kuitenkaan ole minun murheeni, ainakaan tässä yhteydessä.

Olen kylläkin vanhemmiten huomannut, että yhä harvempi uusi levy kokonaisuutena läpäisee seulani; maailma on niin täynnä hyvää musiikkia, ettei niitä huonompia biisejä juuri viitsi kuunnella. Odotusarvoni on siis, että jokainen uusi levy, jonka käsiini saan, vaikka se olisi vanhan takuusuosikin tekele, paitsi uusia suosikkeja sisältää myös sellaista musiikkia, jota en tule kuuntelemaan ainakaan tarkoituksellisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö juuri ”albumi” tai ”levy” olisi minun musiikinjäsentämismallissani tärkein yksikkö, jonka perusteella esim. yksittäisten artistien arvostus muotoutuu. Hyviä biisejä tulee aina, mutta parhaat artistit tunnistaa hyvistä levyistään... siksi niitä on mielekkäämpi (ja hauskempi) listata kuin suosikkikappaleita.

Niinkuin tarkkaavainen lukija lienee jo huomannutkin, tämä teksti ja ensimmäiset 12 osaa maailman parasta levyä löytyvät tämän blogin "äitiblogista" Virkamatkasta (osoite oikealla); kunhan opin käyttämään Bloggerin hallintatyökaluja saan nekin ehkä siirrettyä tänne - siihen asti kokonaisuus on ehkä hieman "jakomielinen"...