Kun tämä levy aikanaan ilmestyi, se oli minun kirjoissani merkittävä tapahtuma siksi, että olin hevi-innostukseni aallonharjalla, ja minun suosikkejani olivat nimenomaan Purplen klassisen miehistön jäsenten myöhemmät projektit Rainbow ja Whitesnake. Sen lisäksi ei yleinen comebacktoiminta ollut silloin vielä päässyt vauhtiin samalla tavalla kuin myöhemmin. Ja Purple oli sentään yksi siihenastisen populaarimusiikin kulmakivistä!
Monien nimibändien myöhemmät comebackyritykset ovat kariutuneet materiaalin surkeuteen, mutta tämä levy on kyllä klassikko ja etenkin sen B-puoli loistava. Minä en vain kyllästy laulusekvenssiin ”Perfect Strangers”-”A Gypsy´s Kiss”-”Wasted Sunsets”-”Hungry Daze”. Nimikappalen klassisesta riffistä – joka selvästi todistaa bändin kitarahirmun Ritchie Blackmoren klassisen musiikin ihannointia – ja painokkaasta laulusta siirrytään hämmästyttävän dynaamisen vauhtiraidan kautta Deep Purplen uran klassisimpaan slovariin – tuhlatuista auringonlaskuista on tämäkin poika lauleskellut nuoruudessaan hoippuessaan Kårenilta kämpille – ja toiseen yhtä eläväiseen vauhtiraitaan. A-puoli on hieman tavanomaisempi, mutta sekin pesee suuren osan kilpailijoiden yritelmistä.
Ian Gillanin laulusta on muristu enemmän tai vähemmän hänen koko uransa ajan, mutta minusta hän tällä levyllä - kuten miltei aina - hoitaa leiviskänsä sataprosenttisesti. Ja niinkuin aina Purplen ollessa kyseessä, on tämäkin ”hevilevy” joka ei ole pelkkää paahtoa, vaan myös vivahteiden tajua – jopa herra superego Ritchie Blackmoren kohdalla. Ja toisaalta tämä bändi on aina ollut sikäli konservatiivinen, ettei ole lähtenyt liikaa pelleilemään modernilla teknologialla, vaan luottanut kohtalaisen perinteisen ilmaisun voimaan, mikä taas edesauttaa musiikin ajattomuuden tuntua.
On muuten aika hassua ja hauskaa, että ns. klassisen Deep Purplen kulta-aika kesti vain 3-4 vuotta – ”In Rockista” ”Who Do We Think We Are”-levyyn, kun taas comeback, joka tapahtui n kymmenen vuotta alustavan hajoamisen jälkeen, on tähän mennessä jatkunut yhtäjaksoisesti, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, 25 vuotta. Ja varsinkin uusimmat levyt – viimeisten 12 vuoden, uuden kitaristin Steve Morsen aikakauden aikana – ovat olleet eräänlaista riemukulkua nimenomaan vivahteikkaamman soiton näkökulmasta. Sekin lienee sikäli ymmärrettävää, että v. 84 neljääkymppiä lähentyneet äijät nyt ovat lähellä kansaneläkettä - kukapa sitä jaksaisi heilua vuodesta toiseen.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti