Teinivuosina aloittamani klassinen heviharrastus ei ole koskaan mennyt pois, vaikkakin ko. tyylilaji ja etenkin sen jälkeläiset ovat kehittyneet suuntiin jotka eivät minua kiinnosta. Sen sijaan soittimeeni palaavat aina välillä sellaiset ”klassiset” nimet, jotka sinne kerran löysivät: Thin Lizzy, Ufo, Nazareth, Uriah Heep – ja ennen kaikkea Deep Purple johdannaisineen, joista vähäisin ei ole tämä Whitesnake.
Tämän bändin levyt seurasivat aikoinaan samaa kaavaa: Bluesahtavia kappaleita, konservatiivisen jykeviä sovituksia, sopivasti kaksimielisiä – ellei peräti yksimielisiä – sanoituksia, ja sitten yksi kaikkien aikojen lauluäänistä, bändin nokkamies ja ennen pitkää ainoa perustajajäsen, takatukan kummisetä David Coverdale. Bändin kulta-aikana, perustamisesta vuoteen 1982, tuli miltei vuosittain tyrnä paketti heviä, ja tämä lätty on niistä paras – tai pahin, jos tästä menosta ei pidä.
Menopaloissa löytyy; A-puolelta nimikappale, ”Hot Stuff”, hitti ”Don´t Break My Heart Again” ja bändin raivoisin paahtobiisi ”Wine, Women An´ Song” – arvatkaapa muuten mistä se kertoo – ja B-puolelta esim. soulahtavasti svengaava ”Would I Lie To You”, jotka kaikki kelpaisivat mille hevilevylle tahansa. Tunnelmointiosaston helmi on ”Lonely Days, Lonely Nights”, mutta myös lopetus ”Child Of Babylon” toimii. Kumpikin on paitsi hitaampi esitys myös painava siinä missä bändin nopeatkin biisit; jos jotain voisi moittia, niin kuusimiehisen orkesterin pitäisi voida sovittaa materiaalinsa hieman vaihtelevammin; nyt ei välttämättä aina huomaa kappaleen vaihtumista.
Se on kuitenkin kevyt moite; minua juuri tuo soundi hivelee vaikka se ei hirveästi uusiudukaan. Bändiä vastaan useimmiten esitetyn varauksen – seksistiset tekstit – voi myös nähdä suhteellisena; eivät muutkaan heviyhtyeet, tai muutkaan iskelmä- tai rockpumput, välttämättä olleet sen parempia, ja sen lisäksi rockmusiikki on kai nimenomaan lisääntymisen soundtrack.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti