1990-luvulla aloin tuntea itseni vanhaksi, kunuusi nuorisomusiikki ei innostanut minua vaikka samanikäiset tuttavani kehuivat mm. Kentin levyjä; minusta kitaravallit olivat rasittavia ja Joakim Berg säälittävä inisijä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vajosin sitten keski-iän hellään syliin – ja tämä levy tuli ja rä jäytti tajuntani.
Kiehtovinta tässä laulukokoelmassa on se soundi, joka tekee etenkin nopeista biiseistä kuolemattoman melankolisia timantteja (ilmankos Kent on aina iskenyt hyvin Suomessa, varsinkin kun kolme viidesosaa yhtyeen klassisesta kokoonpanosta omaa suomalaiset sukujuuret): ”Kärleken väntar” ja ”FF” ovat parhaat esimerkit, mutta ”Pärlor” ja ”Dom andra” eivöt tule kaukana perässä. Aloitus ”Sundance Kid” on midtempomaisempi mutta kypsää kauraa sekin.
Näitä kappaleita yhdistää komppi joka kulkee kuin juna, kompakti mutta ei ahdistava äänikuva, ja melodiat jotka varsinkin kertosäkeissä tarttuvat kuin sikainfluenssa varuskuntaan.En tiedä, syyttäisinkö tuottajaa vai ketä, mutta viidennelle levylleen Kent löysi sellaisen ”loiventajan” kitaravoittoiselle soitolleen, että rasittavasta kitaravallista tuli miltei sähköinen versio suomalaisesta melankoliasta... eräänlainen alakulon aalto, joka istuu ainakin minun sielunelämääni pelottavan hyvin.
Laulajan rooli ei ole ylikorostunut, ja siksi hänkin saa kokonaisuudesta puhtaat paperit – mutta levyn hitaammat/hiljaisemmat hetket paljastavat sen, että hän pysyy paremmin nopean ja hyvin sovitetun taustan tahdissa. Se ei kuitenkaan pilaa levyn parhaiden – nopeampien – esitysten loistoa. Tämä on loistava autoilulevy, toimii hyvin bileissä tai vaikkapa ihmisten mentyä jo kotiinsa (kunhan ei jätä nappuloita kaakkoon).
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti