116. Squeeze: Ridiculous (1995): Difford & Tilbrook - vähän kuin Lennon & McCartney

Tämä yhtye teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kaukana 80-luvulla, kun tulin ostaneeksi uran ensimmäiset viisi vuotta ja albumia loistavasti summaavan "Singles 45 And Over"-kokoelman, joka puolustaa paikkaansa vinyylistössäni yhtä ansiokkaasti vielä tänäänkin. Muutamia muitakin tuotoksia tarttui mukaan, ja tulin huomaamaan että 80-luvun loppupuolella ja 90-luvulla tehdyt, ehkä vähän vähemmälle huomiolle jääneet albumit ovat nekin päteviä tapauksia.

Tätä levyä en ole sen ilmestyessä nähnyt missään levykaupassa, edes Anttilan alehyllyssä, mutta sen sijaan se löytyi joitakin aikoja sitten huuto.netistä, ja oli kyllä todella hintansa arvoinen hankinta. Homman nimi on vieläkin pop, useimmiten hyvin sävelletty, oivaltavasti sanoitettu ja loistavasti sovitettu sellainen; kitara- ja kosketinosia tai vaikkapa kuoropätkiä löytyy joka lähtöön, lauluäänet ovat hallussa ja kokonaisuus kuulostaa samalla aikaa sliipatulta ja elävältä, tiukalta ja ilmavalta.

Aloitus "Electric Trains" on juuri sellainen popveto, joita ei monikaan yhtye maailmassa saisi aikaan, "Walk Away" hitaampi mutta painokas, vähän Del Amitrin (toisen popsuosikkini) mieleen tuova esitys, "This Summer" sellainen kitaravetoinen poplaulu, joka antaa aihetta epäillä että muuan Per Gessle on hakenut innoituksensa näiltä jätkiltä, ja "Got To Me" ilmavampi, surumielien keskitempoinen popkappale joka olisi kuin kotonaan vaikkapa Beatlesin levyllä.

Itse asiassa koko levy tulvii sellaisia pakottoman kuuloisia esityksiä, jotka ovat "beatleaanisia" sikäli, että onnistuvat kuulostamaan kepeiltä olematta pelkkää höttöä - aivan kuin tässä livautettaisiin ajanvietteen lomaan ajatuksia. No, vaikka tämä ei ehkä ole tiedettä, filosofiaa tai edes taidetta, niin kunnon laatuviihdettä ainakin, niinkuin Fab Four aikoinaan.

Vuoden 2010 parhaat

Vaikka en olekaan vielä ehtinyt kehua ihan kaikkia tietämiäni hyviä levyjä, huomaan että toiselle sadalle päästyäni raaka-aineet ovat hupenemaan päin, varsinkin kun en halua lähteä kehumaan pystyyn useampaa levyä samalta artistilta vaikka ne hyviä olisivatkin - tosin tietyin poikkeuksin. Ja koska ajatuksenani vieläkin on ensisijaisesti kertoa levyistä, jotka ovat tehneet psysvämpää laatua olevan vaikutuksen, ei esim. viime vuode levysatoa oikein vielä voi kelpuuttaa tänne.

Joitakin sellaisia vuoden 2010 levyjä olen silti kuullut, joista tekee mieli hieman sauhuta vaikka en vielä voi taata niille klassikkostatusta - nämä ovat siis hyviä sillä varauksella, että voin niihin vielä tulla kyllästymään:

Bo Kaspers Orkester: New Orleans
BKO on pysytellyt suosikkilistallani jo pitemmän aikaa, vaikka bändi itse asiassa 2000-luvulla on julkaissut vain kohtuullisen hyviä tai jopa vähän puolivillaisia levyjä - kunnes sitten tämä järjestyksessä yhdeksäs albumi syksyllä ilmestyi levyhyllyyni. Sointi oli ehkä vähän leveämpi ja samalla hengittävämpi kuin viimeksi, kappaleissa oli vähän enemmän ajatusta kuin etenkin viime levyllä (joka sekin tosin nyt kuulosti paremmalta kuin ilmestyessään kaksi vuotta sitten), tai sitten se vain jostain syystä osui parempaan rakoon.

Ensimmäiset kaksi biisiä antavat tahdin; kevyesti bluesahtavana mateleva "Kom och håll om mig" on maukas esitys, ja kakkonen, jonkinasteinen hitti "Låt mig komma in" jonkinlaista "NO kohtaa Kuuban"-tyylistä juhlaa; mielessä kävi iki-ihana "Undantag", ja pelkästään se on minulle tarpeeksi hyvä suositus. Mukana on monenlaista esitystä, itse asiassa koko BKO:n osaamisen kirjo, kuten poprenkutus "Morgonfågel", surumielinen "Tiden läker ingenting" tai kevyt "En sländas andetag", eikä oikeastaan yhtään täytekappaletta. Aika näyttää, kestääkö tämä levy aikaa; ainakin se jo nyt on siis saanut minut kuuntelemaan edellistäkin lättyä uusin korvin.

Willie Nile: The Innocent Ones
Willie on 2000-luvulla vihdoin päässyt kohtuusäännölliseen julkaisutahtiin - 80-luvulla tuli kaksi levyä, 90-luvulla yksi, ja lopun aikaa hän on käsittääkseni lähinna tapellut levy-yhtiöidensä kanssa, mutta tämä on jo neljäs levy kuuden vuoden sisään, ja kuusikymppiseltä katuromantikolta ehkä kaikkein kiihkein ja täysipainoisin teos. Oikea kunnon LP, yksitoista kappaletta neljässäkymmenessä minuutissa, enimmäkseen nopeahkoin temopoin, hyvin sävellyksin ja asiallisesti tuotettuna - soundi muistuttaa välillä uuden aallon soittotaitoisempaa laitaa ja välillä vaikkapa Kinksiä tiukimmillaan.

Biiseistä nousevat esiin erityisesti nimikappale kevyen soulbiittinsä ja byrdiläisesti helisevän kitaransa kanssa, majesteettinen "Song For You", synnynnäinen popklassikko "My Little Girl" ja Ray Daviesille nyökkäävä "Rich And Broken", mutta koko levy kestää kuuntelua, ja vaikka osa biiseistä rokkaa aika rujostikin on äänimaailma jotenkin klassisen kuiva ja kuuntelun kestävä. Toivottavasti Willie ei tämän levyn myötä sentään ponnahda aivan kirkkaimpaan kärkeen, koska se voisi johtaa seuraavan teoksen vesittymiseen. Ai niin, vielä pitää kehua reippaasti ryntäilevä "Can´t Stay Home", jonka säkeistöt ovat kuin Lontoosta vuonna 1978.

Los Lobos: Tin Can Trust
Tämä levy on, toisin kuin BKO yllä, koko vuosikymmenen kestäneen komean suoran viimeinen osa. Päästyään 90-luvun tuotantokikkailusta tämä bändi on tehnyt komeaa musiikkia, jossa latinojuuret yhdistyvät koko amerikkalaisen populaarimusiikin tyylien kirjoon, kruunuina pätevä laulu ja vetävä soitto - ja nyt siis juureva äänimaailma.

Aloituskappale "Burn It Down" on pahaenteisen jämäkkä mutta silti ilmava, "West LA Fadeaway" bluesahtava juurihymni (onkos tämä muuten vanha Grateful Deadin laulu?), "All My Bridges Burning" taas hitaampi esitys joka yhdistää soulin tuohon eteläisempään tunnemaailmaan. Espanjankielinen "Yo Canto" on bändin tämän osaston tyylipuhtaimpia vetoja, kun taas "The Lady and The Rose" on taas yksi sellainen ilmava, akustisia ja sähköisiä elementtejä yhdistävä hymni joka tavallaan kuuluu bändin tavaramerkkeihin. Kunnon juurihoitoa.

115. Ida Kristin: Stumble (2001): Osta tämä levy (jos vain löydät sen)!

Aina välillä olen lainaillut kirjastosta minule entuudestaan tuntemattomien tekijöiden levyjä ihan vain siksi, että ne ovat vaikuttaneet jollakin tavalla mielenkiintoisilta - ja useimmiten olen saanut todeta, että ne ovat yhdentekeviä. Ja joskus taas käy niin, että löytyykin uusi suosikki jonka musiikki osaltaan rikastuttaa elämääni.

Tämä on juuri sellainen levy; en ollut kuullut Ida Kristinistä mitään, kun tämän joskus vuonna 2002 kotiin lainasin, mutta ensireaktioni silloin oli, että minun pitää hankkia hänen muutkin levytyksensä. Ida Kristinin ääni muistuttaa jossakin määrin Emmylou Harrisia - mutta toisaalta hänen musiikkiaan ei voi luokitella yhden viitteen perusteella. Tämä on mietiskelevää, ilmavaa, enimmäkseen hidastempoista - mutta nopeitakin kappaleita on, kosketinvoittoista - vaikka kitaraosuuksiakin löytyy, mutta ennen kaikkea tämä on oman itsensä kuuloinen kokonaisuus.

Suosikeistani "Under Purple Skies" on avara balladi, jonka teema muistuttaa Ebba Forsbergin tekeleitä, tai laajemmassa mittakaavassa ehkä Bic Rungan tai Chris Isaakin musiikkia, ja "Easy Living" hieman nyrjähtäneine pianoteemoineen taas nuoren, heleä-äänisen naispuolisen Tom Waitsin soundia (ja kyseessä ei ole mikään Uriah Heep-cover :-). Myös esim. nimikappale ja "Addicted To Me" ovat tietyllä tavalla samantyyppisiä esityksiä, jotenkin ilmavia ja leijailevia mutta silti maanläheisiä. Taas kerran minua miellyttävät lauluäänen lisäksi hyvät sävelet ja sävykkäät sovitukset - mm. puhaltimia käytetään välillä mausteina, mutta perusilme on aina pelkistetty, laulua ja lauluääntä palveleva.

Niinkuin alussa totesin, artisti oli minulle tuntematon, enkä sittemminkään ole löytänyt mitään hänen levytyksiään, vaikka hän ilmeisesti on tehnyt ainakin yhden albumin tämän jälkeenkin. Ja ainakaan minun tietääkseni hän ei kuulu naapurimaamme tunntuimpiin nimiin, eikä ilmeisesti komeile levylistojen kärjessä. Se on huutava vääryys - jos joskus löydätte jostakin tämän levyn, ostakaa se heti pois kuljeksimasta. Se on kulttuuriteko, ja kaupan päälle saatte 35 minuuttia ajatonta popmusiikkia.

114. Anna Puu: Anna Puu (2009): Klassinen pop elää

Kehuessani taannoin Jani Wickholmia taisin ilmaista mielipiteen, jonka mukaan myös esim. Idolsin tapaisen kilpailun kautta pinnalle noussut artisti voi olla ihan hyvä - ja minusta toinen hyvä esimerkki tästä Wickholmin lisäksi on Anna Puu(stjärvi), jonka viimevuotinen debyyttilevy on monella tapaa riemastuttava tapaus. Kakkoslättyä en ole kuullut, mutta vaikka se olisikin aivan kauhea ja Annan ura ohi, niin tämä kokonaisuus sinänsä on aivan tarpeeksi hyvä syy todeta, että myös idoli- ja muilla kisailijoilla voi olla rahkeita.

Anna kujertava ääni ei ehkä ole niitä suurimpia, mutta tähän ympäistöön se istuu kuin nakutettu. Levyä on tehnyt joukko suomipopin kärkinimiä, ja se kuuluu sävellyksissä, soitossa ja sovituksissa. Kymmenen kappaleen jatkumo on miltein beatlesmainen sikäli, että kappaleet eroavat selvästi toisistaan äänikuviltaan ja tunnelmiltaan, mutta muodostavat silti yhtenäisen kokonaisuuden. Minun suosikkejani ovat jatsahtava "C´est la vie", dramaattinen "Vieraiden valoon" ja "Palava tuuli", mutta melkein jokainen kappale on sinänsä oma pieni taideteos.

Yhdistävä tekijä on mielestäni oivaltava sovitustyö - popmusiikin raameihin on hyviä sävellyksiä hyödyntäen rakennettu äänitaideteoksia, joiden sovitusratkaisut ovat ilmavia mutta samalla täyteläisiä, oivaltavia mutta eivät liian kikkailevia, useimmiten niin kevyesti leijailevia että ilo ja suru sekoittuvat maistuvaksi kokonaisuudeksi joka jättää hyvän mielen. Ja vaikka soitto liitää kevyesti, musiikki ei ole imelää tai kevyttä höttöä - siinä on elämää siinä kuin säröisessä yön bluesissakin, vaikka tämä kokonaisuus kuuluu pikemminkin päivään ja aurinkoon.

Tämä ei siis ehkä ole se juhlien vaudikkaan kohokohdan tunnarilevy, mutta kun laittaa sen soimaan kotona ja asettuu sohvalle silmät kiinni, on kuin olisi joutunut elokuvaan joka tarjoillaan tuokiokuvina olohuoneen nurkassa musisoivan kombon toimesta. Tällaista on kevyt musiikki parhaimmillaan - ei tyhjää höttöä vaan tiivistettyä mielihyvää. Klassinen pop elää!

113. Värttinä: Oi dai (1991): Syvällä selkäpiissä

Musiikki on kokemista ja kokemuksia, ja minun kartassani musiikkikokemuksisra syvimmät ovat niitä, jotka itkettävät, naurattavat ja nostattavat ihokarvat pystyyn. Niitä ei usein koe, mutta aina joskus eteen tulee jotakin niin ravisuttavaa, että on ihan pakko pysähtyä koska syvällä selkäpiissä tuntuu siltä, kuin maailmaa ja olemista rukattaisiin uuteen uskoon. Yksi tällainen kokemus sattui minun tielleni kesällä 1991, kun Down By The Laituri-kaupunkifestareilla Turussa kuulin ensi kertaa Värttinää. Yhtyettä oli kyllä jo kehuttu minulle aiemmin, mutta kun en pahemmin esim. radiota kuunnellut, niin minulla ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia.

Tajunnan räjäyttäneen keikan jälkeen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia tämä levy, joka sekin oli hyvä - joskaan ei niin erinomainen kuin keikka. Vielä tässä vaiheessa Värttinän uraa levyt olivat aika varovasti tuotettuja, eikä äänimaailma siten kunnolla tavoittanut "popilla pilattuja ja rokilla runnottuja" korviani - tosin kamalan 80-luvun jälkeen tällainen luonnollinen äänimaailma sinänsä oli vapauttavaa kuultavaa.

Levyn esitykset olivat läpeensä vakuuttavia - ja tietenkin lauluesitykset etunenässä; olisiko peräti niin, että Värttinä on "osasyyllinen" siihen, että nyt 20 vuotta myöhemmin suomalaisen kevyen musiikin kentässä naiset ovat ajaneet miesten ohi monellakin tavalla? Vielä tuolloin hyvät, voimakkaat naisäänet olivat harvassa. Lauluista minulle kaikkein rakkain on nimikappale, balladi joka jotenkin tiivistää suomalais-ugrilaisen kaihon paremmin kuin mikään muu kuulemani esitys; vieläkin sen kuullessani joudun pysähtymään ja hetkeksi antamaan musiikin viedä. Muitakin hyviä biisejä on, "Marilaulu", "Miinan laulu" ja muut nopeammat esitykset etunenässä, ja koko levy kestää kuulemista.

Värttinä teki myöhemmin muitakin hyviä levyjä, ja syvensi suhtautumistaan suomensukuisten kansojen lauluaarteisiin, tehden myös äänimaailmaltaan paremmin minun viitekehykseeni sopivia levytyksiä. Minulla oli myös mahdollisuus kuulla heitä useampiakin kertoja - Nurmeksessa Bomban pihalla 1992, toisen kerran DBTL:ssä Vanhalla Suurtorilla joitakin vuosia myöhemmin, sitten Kaustisella ja viimeksi Haapaveden folkfestareilla 2001, mutta valitettavasti tuo uudistunut äänimaailma ainakin ulkoilmakeikoilla lähti lapasista niin, että laulun ja soiton sävyt hukkuivat räimeeseen kerta kerralta pahemmin. Se ei kuitenkaan vähennä tämän levyn loistokkuutta tippaakaan.

112. Rodney Crowell: Sex And Gasoline (2008): Elämän makua

Popmusiikki on kliseistä tehtyä, ja itse musiikkia ympäröivät vielä kriitikkojen, mainosmiesten ja vieläpä kuuntelijoidenkin käyttämät usein vielä karmeammat kliseet - joita analysoimalla voi joskus tehdä hyvinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä itse musiikista. Yksi tällainen kulunut fraasi on "elämän maku", jonka minä yleensä luen varoituksena; elämän makuinen tulkinta tarkoittaa yleensä sitä, että tulkitsija (useimmiten kokenut sellainen) on joko juonut äänensä tai sitten ei ole osannut laulaa alun alkaenkaan. Varsinkin viime vuosina elämänmakuiset tulkinnat sitä paitsi yhä useammin ovat kohdanneet esittäjää huomattavasti nuorempien artistien lauluja - eli kyseessä on arvatenkin ollut yritys rahastaa vanhalla maineella ja löytää uutta kuulijakuntaa. Näitä esimerkkejä on Suomessakin monta - ja jopa levymyynnin ja keikkatilastojen kärkipäässä - ja maailmalla vielä enemmän; jotkut tyypit ovat niin karismaattisia, että tulkinnan huteruuden kestää, kun taas toisille pitäisi antaa lähestymiskielto levytysstudioihin.

Tämä pitkähkö purkaus ei taas koske Rodney Crowellia sikäli, että hän minusta osaa laulaa ihan kohtuullisesti - hän ei ehkä ole mikään pavarotti, mutta lajissaan kelvollinen ja tietää mistä nuotti löytyy - mutta elämän maku on hänen tapauksessaan sitä, että laulut (itse tehdyt) käsittelevät monipuolisesti (ja vinosti hymyillen) elämän eri alueita ja ilmiöitä, rakkaudentunnustuksista seksiin ja uskontohörhöistä maantiepölyyn. Ja bändi komppaa häntä asiallisesti, rennosti mutta tiukasti, etelään viittaavalla poljennolla.

Laulut ovat järjestään hyviä, huippuina hekumallinen "Funky And The Farm Boy", vetoava "I Want You #35" ja asiapitoiset "The Rise And Fall Of Intelligent Design" ja "Who Do You Trust". Tempot ja sovitukset pyörivät ensi kuulemalta aika suppealla skaalalla, mutta kun tutustuu tähän levyyn tarkemmin, siltä löytyy kaikenlaisia pikku vivahteita jotka rikastavat kuuntelukokemusta ja elämää.

Tämä taitaa olla americanaa - juurimusiikkia ilman sen kummempaa etikettiä - joka liikkuu soulin, countryn ja rock´n´rollin välimaastossa, nyökäten välillä folkin tai bluesin suuntaan, ja joka ennen kaikkea kuulostaa elävältä, dynaamiselta ja liikkuvalta ilman että se silti hyppii silmille. Elämän makuista kamaa, sanoisin...

111. Kolmas Nainen: Onnen oikotiellä (1994): Suomirockin jalokivi

Tämän levyn ilmestyessä Kolmas Nainen oli muuttunut pohjalaisesta räimepoppoosta koko Suomen Kansan perimmäisten tuntojen tulkiksi, ja samalla myös minun sydämessäni vallannut Eppu Normaalin paikan ykkösvalintana kotimaisten bändien kategoriassa. Tämä jäi myös pitkäksi aikaa bändin viimeiseksi tekeleeksi – mutta se ei haitannut minua, koska Perunateatteri osaltaan osoitti aika äkkiä, että Se Juttu tässä yhteydessä oli Pauli Hanhiniemi, hänen tekstinsä ja lauluäänensä, eikä niinkään se kuka häntä komppasi.

Bändin historia on sinänsä sivuasia – nyt on kyseessä levy ja sen sisältö. Minusta Paulin tulkinta ja tekstit puhkeavat lopullisesti kukkaan tällä albumilla. Jo ”Hyvää ja kaunista” neljä vuotta aiemmin olisi sinänsä hyvä ehdokas tälle listalle, mutta tämä on vielä vähän parempi. Kappalelista on komea – hitti ”Oi Suomen Nuoria” kulkee kuin juna, aloituksen ”Ooh, Sammyn” tarina on kiehtova ja näkökulma epätavallinen, ”Timpurit” ja ”Jerusalemin suutari” ovat mietiskeleviä, ”Maken kanssa” edustaa sitä perinteisempää Kolmatta Naista ja on siinä sivussa menevä juuripala, kun taas ”Kai mä tästäkin toivun” on sekä teemaltaan että soinniltaan Suomirockin kulmakivi.

Muutkin kappaleet ovat vähintään kelvollisia, soitto sujuu rutiinilla ja äänimaailma on miellyttävä – juureva olematta liian rupinen. Sovituspuolella huomaa sen, kuinka hitsaantunut ryhmä Kolmas Nainen loppuaikoinaan oli – ja juuri tällä saralla vei aikansa, ennenkuin Perunateatteri pystyi samaan, vaikka päähenkilö Paulin sanat ja sävelet koko ajan olivat parasta A-ryhmää.

Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että allekirjoittanut arvostaa herra Hanhiniemen hyvinkin korkealle maamme lauluntekijöiden joukossa, ja hänen ansiokkaalla urallaan tämä levy on yksi kirkkain jalokivi. Ja itse asiassa historia toisti sittemmin itseään, koska Perunateatterin ura huipentui siihen ainoaan albumiin, joka päihittää tämänkin, eli ”Kaikeen rakkaudesta”. Nyt odotamme jännityksellä jatkoa...