Kitaristit ja kitarasoolot eivät ole oikein minun juttuni - tavallisesti revitys, vingutus ja rämpytys rupeavat vähitellen käymään hermoille - mutta poikkeuksiakin on. Usein ne sinänsä liittyvät siihen, että kokonaisuus on tarpeeksi hyvä ja kitarointi sen tärkeä osa (Thin Lizzyn tuplakitarasoundi yhtenä esimerkkinä), tai sitten joku esitys, bändi yms. on niin leimallisesti kitaristin juttu, ettei kuusikielistä voi sivuuttaa. Mark Knopflerin ja Dire Straitsin tuotanto on tällainen juttu.
Yksi hänen tuotantonsa helmistä on vuoden 1985 Brothers In Arms-albumin nimikappale, hitaasti leijuva balladi jonka kaunis sävelmä sopii hänen savuiselle, ei-niin-komealle lauluäänelleen, mutta jossa ennen kaikkea on yksi komeimmista tietämistäni soolo-osuuksista, jossa kitara koskettimien tukemana todella laulaa. Minulle ei yleensä käy niin, että odotan säkeistöjen ajan vain soolon alkamista, mutta tämä kappale on yksi poikkeus. Kauhukseni olen huomannut, että siitä on ainakin jollekin Dire Straitsin kokoelmalle editoitu versio, jossa lopusta leikataan lähemmäs pari minuuttia pois - välttäkää sitä kuin ruttoa, ja suosikaa alkuperäistä!
Sekä DS:n levytysura että Knopflerin soolotuotanto ovat muutenkin täynnä sellaisia helmiä, joissa hieman toisenlaiset näkökulmat teksteissä yhdistyvät hyviin sävelmiin ja soljuvaan soittoon - joskin täytyy myös todeta, että joka albumille yleensä mahtuu myös enemmän yhdentekevää kamaa.
Samaa ei taas voi sanoa yhdestä musiikkidiggarin taipaleeni tärkeimmästä seuralaisesta, John Hiattista, joka iski tajuntaani juuri tänä vuonna. Tuurasin sinä kesänä parisen viikkoa vanhempieni ystävien musiikkikaupassa, ja soittelin aikani kuluksi mm. levyjä - siellä oli pieni mutta hyvällä maulla valikoitu levyosasto - joista lähtemättömimmän vaikutuksen teki Hiattin Warming Up To The Ice Age.
Se on oikeastaan aika popisti tuotettu ollakseen Hiattin levy, ja tuotanto on ajoittain hieman aikasidonnaista (syntikka siellä, peukalobasso täällä), mutta meni silloin ja menee edelleenkin täydestä. Hiattin lauluääni teki heti vaikutuksen, samaten biisit, joissa yhdistyivät hyvät sävellykset ja oivaltavat tekstit. Velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, iso balladi "When We Ran", kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... kuunneltavaa riittää.
Aika pian kuultuani tämän levyn totesin Hiattin esiintyvän myös monien muiden artistien levyillä, ja että hänen biisinsä järjestään olivat näiden levyjen parhaimmistoa - Johnny Adamsista Marshall Crenshawiin, Marti Jonesista Bonnie Raittiin, ja niin edelleen. Ja vaikka monet näistä levytyksistä ovat loistavia nekin, ovat Johnin omat tulkinnat yleensä parhaasta päästä.
WUTTIA ei itse asiassa ole läheskään hänen paras levynsä, vaikka hyvä onkin - myöhemmät täysosumat kuten "Bring The Family", "Perfectly Good Guitar", "Crossing Muddy Waters", "Master Of Disaster" tai "Mystic Pinball" ovat kaikki olleet iloa korvalle - ja miehen tahti sen kuin paranee; 2010-luvun neljä tähänastista albumia ovat kovaa kamaa nekin. Nykyisin hän on musiikillisesti siirtynyt enemmän kohti juuria - ja sekin sopii minulle erinomaisesti.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
lauantai 6. kesäkuuta 2015
Maailman paras levy 1984
1984 oli jälleen yksi siihen asti merkittävimmistä vuosista elämässäni siihen asti. Pääsin ylioppilaaksi, lähdin opiskelemaan, uudistin siinä sivussa tuttavapiirini, ja yritin tietysti luoda merkityksellisiä suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Koska olin ollut mukana pyörittämässä nuorisoseuran diskoiltoja ja jopa kotibileissä ominut deejiin roolin, minulla oli olevinaan varma tieto siitä, että ainakin Pohjanmaalla hevibändien slovarit olivat varmin tapa päästä kosketusetäisyydelle ainakin viimeisten tanssien ajaksi, ja juuri tänä vuonna varmin tärppi tuli Saksanmaalta.
Scorpions ei sinänsä kuulunut suurimpiin suosikkeihini, lähinnä koska vierastin vokalisti Klaus Meinen tökeröjä tekstejä ja hassuhkoa aksenttia (kunnon popnörttinä vaadin tietenkin solisteilta sekä kieliopin hallintaa että oikeaa lausumistapaa), mutta nimenomaan slovarigenressä bändi onnistui muutaman kerran oikein hyvin, ja "Still Loving You" oli kaikkeista paras osuma.
Se on täydellinen hevislovari - sävel on kaunis, teksti ei pilaa tunnelmaa, ja sovitus on kuin alan käsikirjasta. Ellei yhteyttä ole syntynyt siihen mennessä, kun tullaan viimeiseen kertosäkeeseen, sen toisen tekstirivin päättävä ovela breikki on niin hyvä koukku, että popnörtti ainakin voi tuntea musiikillistä täyttymystä vaikkei pääsisikään saatille (kokemuspohjainen mielipide).
Ja kun kerran puhutaan tämän popnörtin haaveista ja toiveista, on yksi sellainen joka ei vielä tähän mennessä ole toteutunut. Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia kunnolla, ja haluaisin osata laulaa kuin Billy Bremner. Se taisi olla 80-luvun musiikillinen guruni Waldemar Wallenius, joka Soundissa luonnehti hänen lauluääntään sellaiseksi, joka oikein käytettynä ikäänkuin lähtee lentoon. Jo Rockpilen ainokaisella albumilla hänen tulkintansa (Nick Lowen "Heart" ja vanha klassikko "(You Ain´t Nothin´ But) Fine Fine Fine" ovat mannaa korville, mutta soololevy "Bash!" on nimenomaan (vapaasti käännettynä) kunnon pamaus päin tajuntaa.
Soundi on ehkä astetta sliipatumpi kuin Rockpilellä, ja kasarituotanto nostaa jo rumaa päätänsä, mutta biisit ovat hienoja ja laulutulkinnat silkkaa hunajaa. Kaikkein paras esimerkki on Elvis Costellon kynäilemä "Shatterproof", joka on aika lähellä täydellistä poplaulua, mutta myös esim. "The Boat That´s Sunk A Thousand Ships", "Love Goes To Sleep" ja Coastersin hittejä lainaava hauska rock´n´rollveto "Tired And Emotional (And Probably Drunk)" toimivat oikein hyvin.
Bremner jatkoi myöhemmin soolouraansa mm. Ruotsissa, ja soitti myös jonkin aikaa "Gävlen Rockpilessa" eli The Refreshmentsissä, joka on yksi myöhempien aikojen parhaista klassisen rock`n`rollin lipunkantajista, mutta kuulemani perusteella hänen äänestään oli jo vuosituhannen vaihteessa karsiutunut se maaginen hohde, joka nimenomaan tällä albumilla vielä oli voimissaan.
Scorpions ei sinänsä kuulunut suurimpiin suosikkeihini, lähinnä koska vierastin vokalisti Klaus Meinen tökeröjä tekstejä ja hassuhkoa aksenttia (kunnon popnörttinä vaadin tietenkin solisteilta sekä kieliopin hallintaa että oikeaa lausumistapaa), mutta nimenomaan slovarigenressä bändi onnistui muutaman kerran oikein hyvin, ja "Still Loving You" oli kaikkeista paras osuma.
Se on täydellinen hevislovari - sävel on kaunis, teksti ei pilaa tunnelmaa, ja sovitus on kuin alan käsikirjasta. Ellei yhteyttä ole syntynyt siihen mennessä, kun tullaan viimeiseen kertosäkeeseen, sen toisen tekstirivin päättävä ovela breikki on niin hyvä koukku, että popnörtti ainakin voi tuntea musiikillistä täyttymystä vaikkei pääsisikään saatille (kokemuspohjainen mielipide).
Ja kun kerran puhutaan tämän popnörtin haaveista ja toiveista, on yksi sellainen joka ei vielä tähän mennessä ole toteutunut. Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia kunnolla, ja haluaisin osata laulaa kuin Billy Bremner. Se taisi olla 80-luvun musiikillinen guruni Waldemar Wallenius, joka Soundissa luonnehti hänen lauluääntään sellaiseksi, joka oikein käytettynä ikäänkuin lähtee lentoon. Jo Rockpilen ainokaisella albumilla hänen tulkintansa (Nick Lowen "Heart" ja vanha klassikko "(You Ain´t Nothin´ But) Fine Fine Fine" ovat mannaa korville, mutta soololevy "Bash!" on nimenomaan (vapaasti käännettynä) kunnon pamaus päin tajuntaa.
Soundi on ehkä astetta sliipatumpi kuin Rockpilellä, ja kasarituotanto nostaa jo rumaa päätänsä, mutta biisit ovat hienoja ja laulutulkinnat silkkaa hunajaa. Kaikkein paras esimerkki on Elvis Costellon kynäilemä "Shatterproof", joka on aika lähellä täydellistä poplaulua, mutta myös esim. "The Boat That´s Sunk A Thousand Ships", "Love Goes To Sleep" ja Coastersin hittejä lainaava hauska rock´n´rollveto "Tired And Emotional (And Probably Drunk)" toimivat oikein hyvin.
Bremner jatkoi myöhemmin soolouraansa mm. Ruotsissa, ja soitti myös jonkin aikaa "Gävlen Rockpilessa" eli The Refreshmentsissä, joka on yksi myöhempien aikojen parhaista klassisen rock`n`rollin lipunkantajista, mutta kuulemani perusteella hänen äänestään oli jo vuosituhannen vaihteessa karsiutunut se maaginen hohde, joka nimenomaan tällä albumilla vielä oli voimissaan.
torstai 4. kesäkuuta 2015
279. Anssi Kela: Nummela (2000): Poptarinoiden renessanssi
Radiossa soi joku päivä sitten Anssi Kelan uusin hittibiisi, ja kotiin päästyäni tulin laittaneeksi tämän hänen jo toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneen debyyttilevynsä soimaan. Vaikka viime soittokerrasta oli jo jonkin aikaa, popmagia iski saman tien - mieleen palasi se, miten "Mikan faijan BMW" aikanaan oli sellainen biisi, jota soitettiin radiossa paljon, mutta joka erottui joukosta edukseen, koska siinä oli juju.
Ja se juju oli tarina - Anssi Kela osasi rakentaa tekstin, joka näyttäytyi päässäni kuvasarjana, jossa oli selvä juonellinen kaari. Ja toisin kuin monet muut kertomukset - joita musiikkikin sinänsä on tulvillaan - tämä toimi myös seuraavalla kerralla, vaikka sen kulku oli tuttu. Vielä tänäänkin tuo biisi toimii, ja sama koskee monia muitakin tämän levyn esityksiä. "Rva Ruusunen", "Puistossa", nimibiisi, jotakin nyt mainitakseni. Kerronnan matkassa unohtaa senkin, että Kelan riimittely on aika kaavamaista vaikka sinänsä toimiikin.
Tämä ei silti ole pelkästään tekstien varassa elävä albumi - toimiva kokonaisuus vaatii myös hyviä sävellyksiä - ja niitä löytyy; melkein jokaisessa biisissä on jonkinlainen koukku joka jää soimaan korvaan. Parhaimmillaan tekstit ja musiikillinen toteutus luovat ikäänkuin elokuvallisia tunnelmia - esimerkiksi "Esko Riihelän painajainen" on ilmiselvä road movie, jonka voi nähdä joka kerta kun biisi soi.
Sovituspuolikin on aika hyvin hallussa, joskin äänimaailma on aika samankuuloinen laulusta toiseen - mutta toisaalta se on miellyttävä. Kelan lauluääni lienee makuasia, mutta minusta hän pysyy nuotissa kohtuullisen hyvin, ja osaa esittää omat tarinansa sopivan eleettömästi, jotta tekstit pääsevät oikeuksiinsa. Anssi Kela ei keksinyt tarinankerrontaa popin vaatteissa, eikä se ollut edes kadoksissa vuosituhannen vaihteessa, mutta kuitenkin tämä levy tuntuu poptarinoiden renessanssilta.
Ja se juju oli tarina - Anssi Kela osasi rakentaa tekstin, joka näyttäytyi päässäni kuvasarjana, jossa oli selvä juonellinen kaari. Ja toisin kuin monet muut kertomukset - joita musiikkikin sinänsä on tulvillaan - tämä toimi myös seuraavalla kerralla, vaikka sen kulku oli tuttu. Vielä tänäänkin tuo biisi toimii, ja sama koskee monia muitakin tämän levyn esityksiä. "Rva Ruusunen", "Puistossa", nimibiisi, jotakin nyt mainitakseni. Kerronnan matkassa unohtaa senkin, että Kelan riimittely on aika kaavamaista vaikka sinänsä toimiikin.
Tämä ei silti ole pelkästään tekstien varassa elävä albumi - toimiva kokonaisuus vaatii myös hyviä sävellyksiä - ja niitä löytyy; melkein jokaisessa biisissä on jonkinlainen koukku joka jää soimaan korvaan. Parhaimmillaan tekstit ja musiikillinen toteutus luovat ikäänkuin elokuvallisia tunnelmia - esimerkiksi "Esko Riihelän painajainen" on ilmiselvä road movie, jonka voi nähdä joka kerta kun biisi soi.
Sovituspuolikin on aika hyvin hallussa, joskin äänimaailma on aika samankuuloinen laulusta toiseen - mutta toisaalta se on miellyttävä. Kelan lauluääni lienee makuasia, mutta minusta hän pysyy nuotissa kohtuullisen hyvin, ja osaa esittää omat tarinansa sopivan eleettömästi, jotta tekstit pääsevät oikeuksiinsa. Anssi Kela ei keksinyt tarinankerrontaa popin vaatteissa, eikä se ollut edes kadoksissa vuosituhannen vaihteessa, mutta kuitenkin tämä levy tuntuu poptarinoiden renessanssilta.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1983
Vaikka varsinkin nuorempana arvostin musiikillista selkeyttä ja linjakkuutta, olen kyllä aina pitänyt myös sellaisista artisteista jotka onnistuvat välttää selvää lokerointia. Mike Oldfield oli hieman hämmentävä tapaus minun piireissäni - jotkut tykkäsivät hänen kieltämättä varsin monipuolisista ja mahtipontisista sävelteoksistaan, toiset taas arvostivat enemmän hänen eri laulusolistien avulla tekemiään sietämättömän tarttuvia hittibiisejä. Itse kuuluin ja kuulun lähinnä jälkimmäiseen osastoon - kerran popnörtti, aina popnörtti.
Niinpä vuoden 1983 tapaus oli raspikurkku Roger Chapmanin tulkitsema "Shadow On The Wall", revitys joka sopisi vaikkapa hevibändin hittisinkuksi. Laulutulkinta on pysähdyttävä, mutta yhtä tärkeä osa kokonaisuutta on toimiva sävellys. Vielä tärkeämpi on kuitenkin äänimaailma - niinkuin Oldfieldin levyillä tähän aikaan yleensäkin, sointi on kuulas, täyteläinen olematta tukkoinen. Riffikin on oman aikansa klassikko - tämä on kestänyt aikaa huomattavan hyvin ottaen huomioon sen, että julkaisuvuoden yleinen popsoundi oli aika siihen hetkeen sidottua.
Mutta jos omintakeisesta soundista puhutaan, tuona vuonna ensimmäisen palkinnon vei kyllä Skotlannin ylpeys Big Country. Bändin yhdistelmä uuden aallon vimmaa ja kelttiläisen kansanperinteen uljasta taisteluhenkeä teki debyyttialbumista "The Crossing" todellisen kokemuksen. Yhdistelmä ylväitä sävellyksiä, Stuart Adamsonin "ahdettua" laulua ja soitinarsenaalia (kärjessä ominyakeinen "e-bow", joka käsittääkseni on jonkinlainen kitaraefektijuttu?) teki tästä albumista eräänlaisen "etkosuosikin", jonka tahtiin oli hienoa juoda olutta ja tuntea suuria tunteita. Kaiken lisäksi yhtyeen soundi, vaikka aika tiivis ja paikoin jopa "ahdettu" olikin, ei langennut 80-luvun pahimpiin äänikuvallisiin ansoihin.
Myös pari seuraavaa levyä, "Steeltown" ja "The Seer" olivat hyviä- ja bändin vuoden 1986 Provinssikeikka kuuluu niihin, joiden missaaminen vieläkin harmittaa, varsinkin kun se oli ihan omaa syytäni; pari kaveriani lähti keikalle, mutta itse päätin sinä iltana mieluummin mennä ysiluokkamme viisivuotis-reuniontapaamiseen, joka muistaakseni oli lähinnä tyhjänpäivästä kaljoittelua. No, sellaista sattuu.
Big Countryn suosio kääntyi sittemmin laskuun, vaikka musiikillinen taso ei käsittääkseni juurikaan laskenut - mutta en itsekään ole kuullut heidän 90-luvun tuotantoaan kuin satunnaisesti. Voisin kuvitella ensimmäisten levyjen intensiteetin ylläpitämisen olleen vaativaa, mutta toisaalta jo 80-luvun tunkkaisen äänimaailman muuttuminen ilmavammaksi olisi voinut elävöittää ilmaisua. Bändin myöhäisempiin levytyksiin pitäisikin joskus tutustua - joskin voi olla, että kansallisromanttinen meinkinki on saanut hiemna toisenlaisen sivumaun tänä päivänä, koska se usein liitetään kaikenlaiseen kansallisuushörhöilyyn. Big Country ei tosin juuri sitä tainnut harrastaa.
Niinpä vuoden 1983 tapaus oli raspikurkku Roger Chapmanin tulkitsema "Shadow On The Wall", revitys joka sopisi vaikkapa hevibändin hittisinkuksi. Laulutulkinta on pysähdyttävä, mutta yhtä tärkeä osa kokonaisuutta on toimiva sävellys. Vielä tärkeämpi on kuitenkin äänimaailma - niinkuin Oldfieldin levyillä tähän aikaan yleensäkin, sointi on kuulas, täyteläinen olematta tukkoinen. Riffikin on oman aikansa klassikko - tämä on kestänyt aikaa huomattavan hyvin ottaen huomioon sen, että julkaisuvuoden yleinen popsoundi oli aika siihen hetkeen sidottua.
Mutta jos omintakeisesta soundista puhutaan, tuona vuonna ensimmäisen palkinnon vei kyllä Skotlannin ylpeys Big Country. Bändin yhdistelmä uuden aallon vimmaa ja kelttiläisen kansanperinteen uljasta taisteluhenkeä teki debyyttialbumista "The Crossing" todellisen kokemuksen. Yhdistelmä ylväitä sävellyksiä, Stuart Adamsonin "ahdettua" laulua ja soitinarsenaalia (kärjessä ominyakeinen "e-bow", joka käsittääkseni on jonkinlainen kitaraefektijuttu?) teki tästä albumista eräänlaisen "etkosuosikin", jonka tahtiin oli hienoa juoda olutta ja tuntea suuria tunteita. Kaiken lisäksi yhtyeen soundi, vaikka aika tiivis ja paikoin jopa "ahdettu" olikin, ei langennut 80-luvun pahimpiin äänikuvallisiin ansoihin.
Myös pari seuraavaa levyä, "Steeltown" ja "The Seer" olivat hyviä- ja bändin vuoden 1986 Provinssikeikka kuuluu niihin, joiden missaaminen vieläkin harmittaa, varsinkin kun se oli ihan omaa syytäni; pari kaveriani lähti keikalle, mutta itse päätin sinä iltana mieluummin mennä ysiluokkamme viisivuotis-reuniontapaamiseen, joka muistaakseni oli lähinnä tyhjänpäivästä kaljoittelua. No, sellaista sattuu.
Big Countryn suosio kääntyi sittemmin laskuun, vaikka musiikillinen taso ei käsittääkseni juurikaan laskenut - mutta en itsekään ole kuullut heidän 90-luvun tuotantoaan kuin satunnaisesti. Voisin kuvitella ensimmäisten levyjen intensiteetin ylläpitämisen olleen vaativaa, mutta toisaalta jo 80-luvun tunkkaisen äänimaailman muuttuminen ilmavammaksi olisi voinut elävöittää ilmaisua. Bändin myöhäisempiin levytyksiin pitäisikin joskus tutustua - joskin voi olla, että kansallisromanttinen meinkinki on saanut hiemna toisenlaisen sivumaun tänä päivänä, koska se usein liitetään kaikenlaiseen kansallisuushörhöilyyn. Big Country ei tosin juuri sitä tainnut harrastaa.
torstai 21. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1982
Vuonna 1981 hurahdin heviin, kuultuani ensin Deep Purplea ja sen jälkeen bändin "johdannaisia", jotka olivat voimissaan - joskin ehkä jo saavuttaneet ja ohittaneet lakipisteensä - vuonna 1982. Minä olin kuitenkin innoissani sekä Whitesnaken että Rainbown julkaisuista sinä vuonna, ja olen sitä vieläkin.
Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.
Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.
Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.
Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.
Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.
Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.
Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.
Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.
Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.
Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.
Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.
Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.
torstai 14. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1981
Musiikillisesti ja muutenkin 1980-luvun alku oli jännittävää aikaa. Uusi aalto ja sen vaikutus populaarimusiikkiin tuotti kaikenlaista mielenkiintoista uutta kuunneltavaa, samalla kun ns. vanha liitto vielä oli voimissaan - eikä "kasarisoundi" vielä ollut pilannut yleistä kuuntelunautintoa. Vuonna 1981 täytin itse 16, ja herkkä nuori mieleni ahmi uusia musiikillisia vaikutteita vanhojen seuraksi - mutta ei tilalle.
Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.
En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.
Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.
Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.
Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.
Yksi sellainen biisi, joka jo silloin tarttui korvaan lievästi erilaisena mutta miltei hypnoottisen koukuttavana oli Soft Cellin loistava "Tainted Love", joka samalla esitteli miten syntikkaakin voi käyttää hyvällä maulla. Kontrasti kompin ja laulutulkinnan välillä oli tietyllä tapaa hätkähdyttävä, kunnes minulle valkeni että syntetisaattorin käyttö ei välttämättä merkitse kylmää ja kalseaa kokonaisuutta - sitä edustaa lähinnä se maailma, johon poloinen Marc on joutunut rakkauden loputtua.
En silloin tiennyt esityksen olevan coveri - ja alkuperäisenkin olen sittemmin kuullut - mutta se ei haitannut yhtään, ja nimenomaan tämän version tenho on vieläkin murtumaton. Marc Almondin laulua olen sittemmin hankkinut muutaman levyllisen lisää, ja vaikka hänen heittäytymisensä välillä uhmaa hyvän maun rajoja, täytyy myöntää että hänellä on laulettu sana hallussaan.
Yksi uuden aallon tärkeimmistä nimistä ainakin minun kohdallani oli - ja on - Elvis Costello, jonka uran alkupään levyt, varsinkin The Attractionsin kanssa tehdyt, ovat melkein häkellyttävän loistava sarja. Ainakin "Armed Forces" (1979), "Get Happy" (1980) sekä "Imperial Bedroom" (1982) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomiin huippuihin, mutta tietyllä tapaa "Trust" on ylitse muiden. Se on kompakti, hyvin sävelletty, sanoitettu ja esitetty kokoelma lauluja jossa tämä vihainen nuori mies ja bändinsä ovat todella voimansa tunnossa.
Sovitukset ovat hienoja, varsinkin kosketinsoittimet soivat maukkaasti, ja jotenkin tämä levy on monin paikoin samaan aikaan herkkä ja raivokas. Minusta on vaikeaa nostaa esiin mitään suosikkibiisejä, koska ne vaihtelevat kerrasta toiseen, mutta "Clubland" on hieno aloitus, "Shot With His Own Gun" dramaattinen balladi, "From A Whisper To A Scream" (pop)rokkaa ja "Watch Your Step" on vain niin vetoava.
Costellon ura on nousuineen ja laskuineen ollut myöhemminkin hienoa kuultavaa, joskin hän välillä tekee ylimääräisiä mutkia silloin kun voisi olla paikallaan mennä suoraan, välillä tekee päinvastoin, ja vaikka joskus tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi enää tehdä tribuutti- tai hyväntekeväisyyslevyä jossa hän ei olisi mukana - mutta toisaalta jälki on suurimmalta osin komeaa. Tämän lisäksi hänen musiikkiaan kuulee monien muidenkin esittämänä. Yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä, väittäisin.
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Maailman paras levy 1980
Vuosi 1980 merkitsi allekirjoittaneelle oman musiikkiharrastuksen ja -kokoelman lopullista kasvamista Beatlesin ja sen jäsenten soolotuotannon ulkopuolelle; tästä lähtien uusia, vieläkin soittimessa pyöriviä suosikkeja tuli mukaan vuosittain - ja vieläpä niin, että uudet albumit iskostuivat tajuntaan jo ilmestyessään.
Yksi ensimmäisistä sellaisista albumeista oli Bruce Springsteenin "The River", kokonainen tupla-albumi täynnä juurekasta rockmusiikkia ja hienoja balladeja. Jopa albumina se on tämän vuoden parhaimmistoa - hyvässä seurassa - mutta ennen kaikkea sen nimibiisi on sellainen esitys, yksi aika harvoista, joka vieläkin nostattaa ihokarvat pystyyn soidessaan. Olen nuoruudessani itsekin joskus jopa esittänyt tätä laulua livenä - onneksi aika vähälukuiselle yleisölle - mutta nykyisin jos yritän sitä laulaa, meinaa väkisinkin nousta pala kurkkuun.
Sävellys on hieno, tarina on silkkaa runoutta mutta samalla uskottava, ja E Street Band näyttää todellakin osaavansa myös kevyen otteen. Esityksen kuningas on kuitenkin Bruce itse - hän ei sorru ylitulkintaan, vaan antaa sanojen puhua. Samalla hän myös osoittaa aukottomasti, miten melankolia on yleismaailmallinen ilmiö eikä esimerkiksi mikään slaavilainen keksintö.
Springsteen liittyy myös vuoden albumiin sikäli, että hän julkaisi muhevan livetulkinnan Tom Waitsin "Jersey Girlistä" jonkun sinkkunsa B-puolella noin 1984 - mutta itse olin ihastunut tähän biisiin Dan Hylanderin ja RMB:n ruotsinkielisenä tulkintana jo hieman aiemmin, ja sitten hankkinut itselleni koko loistavan "Heartattack And Vine"-albumin. Waitsin rujon hellä soundi oli teini-ikäiselle kuulijalle ahaaelämys, ja aika pian minun oli pakko hankkia myös nippu hänen vanhempia levytyksiään. Sittemmin hänen musiikkinsa hurahti minun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta nämä 70-luvun ja 80-luvun alkupuolen tuotokset toimivat.
Kehuin tämän loistavan levyn pystyyn jo täällä, eikä siihen ole oikeastaan mitään lisättävää - mutta jos yritän tiivistää sen hienoudet kahteen asiaan, ne voisivat olla ensinnäkin balladien "rujo herkkyys", jossa Waitsin korina ja jouset käyvät hienosti yhteen, ja toisaalta svengi, joka taas löytyy joka biisistä; ehkä erityismaininnan voisi antaa instrumentaalille "In Shades", joka - jonkun levyarvostelijan sanoja mukaillen - "tiivistää ilman sanoja sen, miksi joskus käytän aurinkolaseja myös pilvisellä säällä".
Waitsin hienoutta kuvastaa myös se, miten paljon hänen lauluistaan löytyy tulkintoja - minunkin suosikeistani esim. Southside Johnny on tehnyt niitä koko levyllisen, monet bluesmiehet ja -naiset ovat niitä tulkinneet, Dan Hylanderin mainitsinkin jo, ja Miljoonasateen "Rokkibändi Wounded Knee" on suomalainen esimerkki.
Yksi ensimmäisistä sellaisista albumeista oli Bruce Springsteenin "The River", kokonainen tupla-albumi täynnä juurekasta rockmusiikkia ja hienoja balladeja. Jopa albumina se on tämän vuoden parhaimmistoa - hyvässä seurassa - mutta ennen kaikkea sen nimibiisi on sellainen esitys, yksi aika harvoista, joka vieläkin nostattaa ihokarvat pystyyn soidessaan. Olen nuoruudessani itsekin joskus jopa esittänyt tätä laulua livenä - onneksi aika vähälukuiselle yleisölle - mutta nykyisin jos yritän sitä laulaa, meinaa väkisinkin nousta pala kurkkuun.
Sävellys on hieno, tarina on silkkaa runoutta mutta samalla uskottava, ja E Street Band näyttää todellakin osaavansa myös kevyen otteen. Esityksen kuningas on kuitenkin Bruce itse - hän ei sorru ylitulkintaan, vaan antaa sanojen puhua. Samalla hän myös osoittaa aukottomasti, miten melankolia on yleismaailmallinen ilmiö eikä esimerkiksi mikään slaavilainen keksintö.
Springsteen liittyy myös vuoden albumiin sikäli, että hän julkaisi muhevan livetulkinnan Tom Waitsin "Jersey Girlistä" jonkun sinkkunsa B-puolella noin 1984 - mutta itse olin ihastunut tähän biisiin Dan Hylanderin ja RMB:n ruotsinkielisenä tulkintana jo hieman aiemmin, ja sitten hankkinut itselleni koko loistavan "Heartattack And Vine"-albumin. Waitsin rujon hellä soundi oli teini-ikäiselle kuulijalle ahaaelämys, ja aika pian minun oli pakko hankkia myös nippu hänen vanhempia levytyksiään. Sittemmin hänen musiikkinsa hurahti minun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta nämä 70-luvun ja 80-luvun alkupuolen tuotokset toimivat.
Kehuin tämän loistavan levyn pystyyn jo täällä, eikä siihen ole oikeastaan mitään lisättävää - mutta jos yritän tiivistää sen hienoudet kahteen asiaan, ne voisivat olla ensinnäkin balladien "rujo herkkyys", jossa Waitsin korina ja jouset käyvät hienosti yhteen, ja toisaalta svengi, joka taas löytyy joka biisistä; ehkä erityismaininnan voisi antaa instrumentaalille "In Shades", joka - jonkun levyarvostelijan sanoja mukaillen - "tiivistää ilman sanoja sen, miksi joskus käytän aurinkolaseja myös pilvisellä säällä".
Waitsin hienoutta kuvastaa myös se, miten paljon hänen lauluistaan löytyy tulkintoja - minunkin suosikeistani esim. Southside Johnny on tehnyt niitä koko levyllisen, monet bluesmiehet ja -naiset ovat niitä tulkinneet, Dan Hylanderin mainitsinkin jo, ja Miljoonasateen "Rokkibändi Wounded Knee" on suomalainen esimerkki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
