36. Eagles: Hotel California (1976): Voit kirjoittautua ulos milloin tahansa, mutta et voi koskaan lähteä pois

Eaglesin Suomen vierailun kunniaksi voisin tällä kertaa kehua tällaisen levyn – varsinkin kun kyseinen orkesteri vieläkin taitaa soittaa juuri näitä kappaleita, luultavasti vielä alkuperäisillä sovituksillakin…

Hotel California on varmaankin Beatlesin tuotannon ohella ensimmäisiä oikeasti diggaamiani poplevyjä – parhaan kaverini isoveljen levyhyllysta kopioituna kasettina. Jo hädin tuskin teini-ikäisenä ihailin nimikappaleen tarttuvaa melodiaa, Don Henleyn ääntä ja sopivan mystistä sanoitusta, jonka taidan osata ulkoa vieläkin. Ja vaikka tätä kappaletta on pahoinpidelty mm lukuisten ruotsinlaivatrubaduurien voimin, se on yhä yhtä komea. Kaikki nuo äsken kuvailemani elementit, ja vielä Joe Walshin kitarasoolo, joka sekin kuuluu aivan listani kärkeen ko. genressä.

Eikä hyvä lopu siihen – nuoruuteni Pohjanmaalla jokainen tanssibändi soitti ”New Kid In Townia”, joten sekin on lähes sana sanalta muistissa, ”Life In The Fast Lane” on vetävä, ”Wasted Time” haikean optimistinen... ja kakkospuoleltakin voisi kehua koko biisilistan. Tämä levy ei enää ollut pelkästään sitä countryrockia, joka oli Kotkien tavaramerkki alussa, ja vaikka ensimmäiset lätyt oivat esim. laulullisesti jaettu aika tasan jäsenten välille, on tämä levy yli puoliksi Don Henleyn laulama – mutta se ei haittaa minua, koska rumpaliystävällämme on mielestäni paitsi Eaglesin paras niin koko jenkkirockin yksi parhaista äänistä – eivätkä bändikaveritkaan ole täysin lahjattomia tällä saralla.

Kun nyt kehuin levyn A-puolen, niin pitää kyllä sanoa, että levyn päättävä ”The Last Resort” on eräänlainen oppitunti siitä, miten päätöshymnejä tehdään. Ja siinä idytään jopa hieman yhteiskuntakriittisiksi – mikä on sikäli hauskaa, että juuri Eaglesin tapainen ”pöhöttynyt jenkkikama” oli tärkeä osa sitä popmusiikin henkistä ja fyysistä tilaa, jonka vastareaktiona suurin piirtein tämän levyn ilmestymisen aikaan putkahti esiin punk.