Ruotsi on täynnä näennäisen helpon popin tekijöitä, joiden tekeleitä on helppoa kuunnella silloin, kun ei kaipaa muuta kuin mukavaa äänitaustaa keskiluokkaiselle olemiselleen. Ja sitten on tällaisia Uno Svenningssoneja, joiden musiikki ensi kuuntelemalla tuntuu juuri niin radioon sopivaksi siloitellulta kuin odottaa saattaisi, mutta joka sitten kasvaa joka kuuntelukerralta niin, että sitä yhtäkkiä huomaa olevansa koukussa.
Tällä platalla on kymmenen toinen toistaan parempaa poplaulua, joilla on hyvät melodiat, OK tekstit jotka Uno esittää mukavan persoonallisella äänellään (joka sinänsä voi jakaa mielipiteitä) ja jotka on sovitettu ilmavan täyteläisesti, ajattomaan joskin ehkä kevyesti 70-lukua lainaavaan pukuun. Välillä musiikki on miltei räimettä, niinkuin ”Jag hör musiken igen”, joka rullaa melkein etelävaltiomaisesti, välillä liikutaan hempeämmillä vesillä, kuten ”När lugnet blev en sensation”.
Tämä levy – ja koko Uno Svenningssonin tuotanto – on sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten popmusiikki taiteenlajina on kehittynyt; tietyllä tavalla se on formatoitua (no, on ehkä itsestään selvää, että 3-4 minuuttia on parempi teoksen kokonaismitta kuin 30-40 minuuttia tai 3-4 tuntia), ja esikuvat ja jopa suorat lainaukset ovat enemmän tai vähemmän läsnä, mutta kuitenkin juuri tämän artistin tekemisessä on oma, ainutlaatuinen olemuksena. Itse asiassa jokaisella kappaleella on oma olemuksensa ja profiilinsa, mutta samalla kokonaisuus tuntuu jotenkin saumattomalta, ”älppärillinen” eli vajaat 40 minuuttia ehtaa hyvänolon autoradiomusiikkia – joka kyllä toimii myös synkkänä syysyönä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti