Aina välillä sitä luulee, että kaikki hyvä musiikki on jo tehty eikä enää voi tulla esiin mitään sellaisia uusia nimiä, joilla voisi olla jotain sanottavaa ja sen lisäksi taito sanoa se tällaisen konservatiivin korvaa miellyttävällä tavalla. Ja sitten tulee esim. Tuure Kilpeläinen ja pelastaa uskoni perinteiseen popmusiikkiin Suomessa. Tuo perinnetietoisuus ja vanhan kansan miellyttäminen on ilmeisesti syy siihen, että hänen musiikkiiaan on kutsuttu mm. valjuksi, mutta se taas on minusta nyanssien hallintaa.
Tuurella on kaiken lisäksi miellyttävän persoonallinen ääni, ja singer-songwriteriksi hän on kiitettävän laulutaitoinen. Sehän ei ole mikään itsestäänselvyys, varsinkin kun hän taitaa olla tunnettu enemmänkin juuri lauluntekijänä kuin laulajana. Enkä ollenkaan ihmettele sitä suosiota; tämänkin levyn selkäranka ovat hyvät kappaleet; mieleenpainuvat melodian tai ainakin fraasit, hyvät sanoitukset joissa on osuvia ja oivaltavia kielikuvia, ja kaiken kuorrutuksena hyvät sovitukset ja orgaaninen soitto.
Minun suosikkikappaleeni on hitinpoikanen ”Lusikat laatikossa”, joka on eräänlainen suomalaisen rockin ja iskelmän symbioosin kiteytymä, jossa kaiken lisäksi kaiho yhdistyy toiveikkuuteen, ja muita hyviä ovat esim. soulballadista käyvä ”Seis seis seis”, ihmissuhdekiemuroita tuoreesti kuvaava ”Viisi virhettä” sekä toinen otos soulista, tällä kertaa onnen ja läheisyyden ylistys ”Joskus mies saa mitä tahtoo”.
Ehkäpä juuri se onkin se pikku juttu, joka nostaa Tuuremme muiden yrittäjien edelle; hänellä on taito laulaa myös mollisointuja jollottamatta tai vollottamatta, ja useimmiten sankarille käy aika hyvin.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti