Amerikkalainen juurimusiikki eri muodoissaan on aina innostanut minua, ja usein se on kaikkein parhaimmillaan silloin, kun se rikkoo rajoja ja yhdistää eri tyylejä - kauan kypsytelty keitos on usein kaikkein maistuvinta. Yksi viime vuosien suosikeistani, kitaristi-laulaja Warren Haynes, kuuluu juuri niihin rajanrikkojiin, joiden tuotanto minua inspiroi. Kitarasankariksi, joka mielellään soittaa pitkiäkin soolopätkiä, hän on todella hallittu ja sielukas - ei mitään tilulilua, vaan täyttä asiaa - ja laulajana hän on lajinsa valioita, voimakasääninen ja - taas - sielukas. Hohhoijaa, tuo viimeinen termi minun on pien määriteltävä ennenkuin suistun sen käytössä naurettavuuksiin, mutta se on vain minusta niin kuvaava.
Hänen "pääbändinsä" Gov´t Mulen samanniminen debyyttialbumi vuodelta 1995 kuuluu sellaiseen kategoriaan, joka voisi olla tappavan tylsääkin - triona esitetty voimakkaahko bluesrock voi olla toella puuduttavaa jos siinä ei ole mitään jujua, mutta tämän lätyn määrittelevät pikemminkin Haynesin vahva mutta silti vivahteikas laulu sekä sellainen soiton reimu, joka käy ilmi sovitusten ykistyiskohdista. Pitkätkin biisit, kuten "Mother Earth" tai kaunis "Painted Silver Light", osoittavat kauneuden ja tyylin tajua voimakkuuden lisäksi, kun taas esim. "nimibiisi" "Mule" rokkaa tehokkaasti. Välillä soittoon tule jazzin sävyjä - ei liene sattumaa, että GM:n levytyksistä niin suuri osa on livelättyjä. Äänimaailma on koko ajan klassisen tyylikäs - varmaan joidenkin mielestä vanhakantainen, mutta minua miellyttävä.
"Gov´t Mule" on silti "vain" loistava bluesrocklevy, kun taas bändin myöhemmät levyt ovat leventäneet skaalaa, mutta todellinen tajunnanräjäyttäjä on Haynesin toinen soololevy vuodelta 2011, "Man In Motion". Erona bändin levyihin tällä on selvä soulpoljento, ja komppibändissä soivat urut ja sähköpiano - sekä torvet. Levy on julkaistu Stax-merkillä, mikä tosiaankin on sopivaa - jos ajattelee esim. Little Miltonin, Albert Kingin, Staple Singersin ja Johnnie Taylorin 70-luvun levytyksiä, tämä on äänimaailmaltaan suoraa jatkoa - ehkä eniten ensinmainituille, koska Haynesin kitara on esillä enemmän kuin kuusikieliset "pelkällä soullevyllä" normaalisti kuuluvat.
Soullevyjen heikko kohta voi joskus olla sävellysten taso, mutta Haynes on tehnyt ja lainannut kovan kokonaisuuden enimmäksen keski- ja hidastempoisia biisejä, jotka kruunaa hänen entisestään hioutunut laulunsa. Nimibiisi ja "River´s Gonna Rise" on kova avauskaksikko, joka soi kauniisti mutta jäntevästi, "On A Real Lonely Night" on samaa kamaa, "Hattiesburg Hustle" taas kohtalokkaan voimakkasti soiva hidas esitys - ehkä levyn se biisi, joka eniten muistuttaa Haynesin bluesrocktaustasta, vaikka hän ei tavallaan olekaan lähtenyt kovin kauas, "Take A Bullet" taas mukavan funkisti etenevä menobiisi, ja lopetus "Save Me" pianoon ja urkuihin tukeutuva gospelesitys.
Kehuin tämän levyn jo vuosi sitten, summatessani vuoden 2011 parhaita, mutta se on minun korvissani vain kypsynyt ja parantunut - uskallan väittää siinä olevan tulevan klassikon ainesta. Vaikka siis poljento ja äänikuva ovat pehmemmät kuin Mulen levyillä, tämäkin rokkaa - voimakkasti, vaikkakaan ei niin aggressiivisesti. Hard Rocking Soul Man...
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti