178. Justin Currie: What Is Love For? (2007): Riitasointuinen romantikko

Loistavan "Can You Do Me Good?"-albumin jälkeen suosikkibändini Del Amitri käytännöllisesti katsoen hajosi suosion puutteeseen, eikä vähään aikaan ollut saatavissa mitään tietoa siitä, mitä sen keulahahmo Justin Currie oikeasti aikoi tehdä - jos ylipäätänsä mitään. Onneksi viisi vuotta myöhemmin markkinoille pulpahti tämä hänen ensimmäinen oikea soololevynsä, joka minusta aika lailla suoraan jatkaa siitä mihin bändi jäi, mutta hieman vapaammalla otteella.

Tallella ovat Currien lauluääni - miellyttävä olematta imelä, kunnon popsolistiääni - ja sävellykset jotka välillä lähtevät ihan vähän eri suuntaan kuin olisi odottanut, sekä tietenkin usein ihmissuhdeviidakon varjoisampaa puolta kuvaavat tekstit. Sovitukset ovat sen sijaan astetta vapautuneempia; jos Del Amitria jostain moittisi, niin ehkä siitä että bändi joskus soi hieman kaavamaisesti, ikään kuin levyille olisi ollut pakko ottaa pari kitaravetoista rockbiisiä vaikka ei olisi huvittanut - mutta nyt enimmäkseen hitaahkot kappaleet saavat aika kosketinvetoiset äänikuvat, jotka jotenkin sopivat kuvaan kapellimestarin uudesta vapaammasta roolista.

Minun suosikkejani ovat kolmikko "Not So Sentimental Now", "Something In That Mess" ja "Where Did I Go?", jotka ovat toisaalta samankaltaisia mutta kuitenkin jokainen omanlaisensa, balladikolmikko jota yhdistää hienot melodiat ja sovitusten lievä rujous - tietyllä tavalla niissä on ikäänkuin demomaisuutta joka minun korvissani lisää niiden uskottavuutta. Toinen kohokohta on seitsenminuuttinen päätösbiisi "No, Surrender", joka kasvaa hymnimäiseksi julistukseksi sortumatta silti mahtipontisuuteen.

Tällä levyllä ei juuri ole suvantokohtia tai heikkouksia, ellei sellaisena pidä materiaalin lievää samankaltaisuutta; kuuntelen albumia tätä kirjoittaessa ja totean esim. "If I Ever Loved You":n olevan ylevä, hieman rujo balladi... mutta samapa tuo - koska juuri tässä tapauksessa tuo tietty yhtenäisyys merkitsee myös sitä, että tämä on yksi niistä albumeista, jonka jaksaa kuunnella alusta loppuun koska tunnelma on tietyllä tapaa rikkumaton - riitasointuista romantiikkaa, ehkä.