Maailman paras levy, osa 10: J Karjalainen & Mustat Lasit: Varaani (1986)

Koska en itse osaa soittaa mitään monivuotisesta harjoittelusta huolimatta, mutta laulan kohtalaisesti sekä pyynnöstä että ilman, lienee luonnollista että musiikkimakunikin painottaa hyviä laulajia enemmän kuin soittajia – mutta jokaiseen sääntöön tarvitaan poikkeuksia, ja yksi näistä on Jii yhtyeineen; mies ei ole häävi laulaja, kun taas orkesterinsa nimestä riippumatta on yleensä svengannut kuin hirvi (mistähän tuokin ilmaisu muuten on alkujaan tullut?), ja monista hyvistä kokonaisuuksista minun suosikkini hänen diskografiassaan taitaa olla Varaani – ehkä osittain siksi, että se sattui ilmestymään sellaiseen aikaan, jolloin tuli liikuttua suhteellisen paljon anniskelussa ja muutenkin juhlissa, ja taisin onnistua kuulemaan miestä mustine laseineen livenäkin ensi kertaa juuri niihin aikoihin.

Tämän levyn A-puoli on ”vain” tavallisen letkeää juurimusiikkia – levyn nimipiisi on meksikolaisväritteinen helmi, muut biisit perusjuurikamaa, mutta B-puoli on pysähdyttävä sarja mestariteoksia. Sen aloittaa seesteinen ”Niin monta vuotta”, joka aikoinaan iski nuoreen mieheen kuin – no, jääköön sanomatta, koska se tuntui olleen kuin minusta kirjoitettu (tosin sen tenho on sittemmin haihtunut, mutta se on toinen juttu), jota seuraa hitti ”Sekaisin”, joka on hienoin siihen mennessä suomeksi tehty soulbiisi. ”Itke itke itke” onkin sitten jo sitä kamaa, jota jo esim. Bobby Bland teki aikoinaan – ja kertsin slidekitara on niin herkkua – kun taas ”Parhaat puoleni” on soulosastoa, ei niin mieleenpainuva kuin muut levypuoliskon kappaleet mutta monella muulla LP:llä se olisi kohokohta.

Nämä kaikki ovat kuitenkin tavallaan vain alkusoittoa levyn lopetuspiisille. ”Mä meen” saattaa olla komein suomeksi koskaan levytetty kappale – ainakin välillä se on listallani ihan ekana, ja koko ajan vähintään kymmenen joukossa. Sekin liikkuu soulin ja bluesin rajamailla, soi täyteläisen haikeana lähtemisestä kertovan tekstin kruunatessa komeuden – ja kun kappale ikään kuin vetää henkeä kahden säkeistön jälkeen ja saksofonisoolo alkaa, tuntuu kuin koko kappale lähtisi lentoon, ja samoin ainakin tämä kuulija. Ja siihen onkin sopivaa lopettaa koko levy, koska olisi aika mahdotonta löytää joku kappale, joka täyttäisi sen tunnelman, joka tästä lopetuksesta jää, kun näkee takavalojen katoavan pimeään, ottaa reppunsa ja kitaransa ja lähtee kulkemaan tien piennarta kohti tuntematonta tulevaisuutta...

Jälkihuomautus: Tähän(kään) arvioon ei ole mitään lisäämistä näin neljä vuotta myöhemmin - muuta kuin yksi huomio. Vaikka en jostakin syystä kaiva esiin Jiin levyjä niin usein kuin ennen, niin totesin taannoin laatiessani soittolistoja suomalaisen juurimusiikin parhaimmistosta tämän miehen biisejä tulevan mukaan huomattavan paljon - joissakin tapauksissa (mm. tässä) jopa hyvinkin puoli albumillista. Ehkä juuri tuo musiikillinen monipuolisuus ja soiton riemu johtavat siihen, että hänen parhaat levynsä ovat kuin best of-kokoelmia.