Maailman paras levy, osa 11: Niko Ahvonen: Painovoimaa vastaan (1996)

Joskus nuoruudessani luin jostakin alan lehdestä vuodatuksen, jossa päiviteltiin suomalaisten kyvyttömyyttä tehdä ns. mustaa musiikkia, eli bluesia ja soulia, koska useimmat yritelmät olivat kirjoittajan mukaan nolostuttavan huonoja kopioita aidosta tavarasta – siitä nyt puhumattakaan, että jotkut artistit kehtasivat yrittää esittää tekeleitään omalla äidinkielellään...

Ottamatta lainkaan kantaa ”mustan musiikin” määritelmäkysymyksiin voin onneksi todeta, että ko. väite ei ainakaan enää pidä paikkaansa, ei ainakaan soulin kohdalla. Tänä päivänä todella hyviä nimiä on kokonainen liuta, ja yksi pääsyyllisistä on jo pitemmän aikaa alalla vaikuttanut Niko Ahvonen, joka sekä eri bändeissä että omalla nimellä on rikastuttanut elämääni jo vuosikymmenen ja useamman albumillisen voimalla. Kaikki hänen levynsä ovat vähintäänkin hyviä, mutta mielestäni paras on ensimmäinen soololevy ”Painovoimaa vastaan”.

Niko Ahvosen suurimmat avut ovat voimakas mutta sävykäs ääni, bändi joka svengaa kuin mikä, OK sävellykset ja ennen kaikkea ihan oma sanoitustyyli, joka yhdistelee arkifraaseja, oivalluksia ja sananlaskuja bluesin tarinakulkuihin, ja tekee kaiken tämän aidossa ”ilo pintaan vaik syvän märkänis”-hengessä. Levyn sointimaailma on miellyttävän vanhakantainen olematta silti mitään hiilikopiokamaa, eikä kaikkia koukkuja ole lainattu samasta kaapista, vaan kekseliäät sovitukset kruunaavat tämän paketin. Kaiken lisäksi sävellyksissäkin on enemmän koukkuja kuin soulissa yleensä – vaikka Nikomme hallitsee myöskin kiljahdukset ja karjahdukset tarvittaessa, on pohjalla kuitenkin laulu ja sen melodia.

Biiseistä monet etenevät kuin juna – kuuntelepa vaikka ”Eteenpäin” ja ole liikkumatta – ja sanat vetävät väkisinkin naamaa virneeseen. Sanankäytön esimerkkinä ”Sadetta saadaan”-hitin koukku on nimenomaan kertosäkeen käsiteparissa ”Sadetta saadaan/mutta aurinkoa otetaan” – ja vastaavia jujuja löytyy muualtakin. Kaikkein suurin helmi on silti ”Tarjoilija”, jonka tarina löydetystä ja sitten menetetystä mielitietystä on yksi suomenkielisen laululyriikan tuntemattomimpia mestariteoksia – ja joka istuu 60-70-lukujen taitteen ”puoliballadiformaattiin” kuin kuppa Töölöön.