Maailman paras levy, osa 9: Luz Casal: Sencilla Alegria (2004)

Kolme vuotta sitten vietin viisi kuukautta Espanjassa, ja huomasin suureksi ihmetyksekseni maailmassa olevan muutakin kuin englanninkielistä musiikkia, ja että suuri osa siitä oli oikein hyvää. Ensimmäinen ”vt. kotimaani” laulajista, joka kaappasi korvani, oli Luz – joka itse asiassa oli minulle tuttu jo aikaisemmin, vaikka en sitä heti ollut hoksannut; hän lauloi jossakin 90-luvun Almodovar-elokuvassa iki-ihanan ”Piensa en min”. Hänen uudemmat levynsä eivät käsittääkseni ole mitenkään ”perinteisen espanjalaisia”, mitä se sitten lieneekään.

Tämäkin levy on ehkä jotakin ”yleislänsieurooppalaista popmusiikkia, jossa flamencotyylinen kitaransoitto yhdistyy folk- ja chansonsävyihin, johonkin mitä me kutsuisimme ehkä viihteeksi, ja bluesiin. Ennen kaikkea se liikkuu suvereenisti eri tyylilajien välillä ja siten myös niiden yläpuolella, todistaen samalla liiallisen genresitoutumisen rajoittavuutta.

Tuotantoa leimaa sellainen dynamiikan ja hienovaraisuuden taju, joka ilmeisesti vaatii sellaista kokemusta ja/tai tuotantobudjetti, joihin esim. suomalaisessa kevyessä musiikissa harvoin on päästy. Äänikuva on sopiva sekoitus sähköistä ja akustista, ja kaiken keskellä on yhdistävä tekijä, artistimme ääni. Se on kuiskauksista kiljahduksiin suvereenisesti liikkuva altto, joka ainakin minulle puhuu sellaista sielun kieltä, ettei vajavainen espanjantaitoni ollenkaan vaivaa minua, vaikka periaatteessa haluankin ymmärtää mitä kuuntelemissani lauluissa sanotaan. Toisaalta oikein hyvä musiikki onkin juuri sellaista, joka puhuttelee kokonaisvaltaisesti, vaikka yksityiskohdat joskus olisivatkin hämäriä.