Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

346. Whitehorse: Panther In The Dollhouse (2017): Myöhempien aikojen popkeitos kaikilla mausteilla

Kehuin aikaisemmin syksyllä kanadalaisen Whitehorse-duon aikaisempaa albumia "The Fate Of The World Depends On This Kiss", ja sen jälkeen aika on kulunut mukavasti sekä sen että tämän uuden albumin parissa, maustettuna parilla löytämälläni Luke Doucetin soololevyllä. Mitä enemmän niitä kuulen, sitä enemmän viehätyn pariskunnan soundista - americanaperustasta, popmelodioista ja popäänistä, modernimmista mausteista ja yhä persoonallisemmista äänikuvista, ja tällä uudella levyllä Whitehorse on mielestäni taas astunut askeleen edemmäs.

Levylle mahtuu sekä atmosfäärisiä tunnelmapaloja kuten aloitus "Epitaph In Tongues" ja ajattoman kaunis "Nighthawks",  rämisevällä kitarasoundilla koristeltuja popklassikoita kuten "Trophy Wife", että stomppaavia vauhtipaloja kättentaputuksineen kuten "Pink Kimono". Kitaroiden lisäksi koskettimet värittävät useita biisejä mukavasti. Oli tempo sitten mikä hyvänsä, jokaiseen biisiin löytyy viehkoja sävelkulkuja jotka joko maalailevat tilaa tai leikkaavat räminän läpi. Äänikuva on huomattavan läsnäoleva - en tiedä, onko tämä äänitetty olohuoneessani, mutta kuunnellessa tuntuu siltä.

Pariskunnan äänet vaihtavat vetovuoroa, välillä duetoidaan, ja stemmat lähtevät kuin erityisavustaja takaluukusta. Melissa McClelland on loistava poplaulaja, tarvittaessa klassisen viileä ja tarvittaessa kiihkeä, ja Luke Doucet täydentää häntä ilmeikkäästi vaikka ei ole mikään Coverdale. Pariskunnan lauluntekotaidot ovat nekin parhaasta päästä - levy ei pursua pelkästään ovelia sävelkulkuja, vaan myös persoonallisia ja jopa runollisia tekstinpätkiä.

Ja aloittaakseni myös vuoden 2018 levyruotimiseni perinteisellä kliseisellä tavalla, lisään tuohon yleiseen ajattomuuteen (samalla kun tämä levy kuitenkin on kiinni myös tässä päivässä - mielenkiintoista on kuulla miltä tämän levyn soundi tuntuu 2028 tai 2038) myös formaatin klassisuuden - levyn kymmenen biisiä kestävät yhdessä 35 minuuttia ja risat. Juuri sopiva, LP-mittainen annos maukasta popkeitosta.

332. Whitehorse: The Fate Of The World Depends On This Kiss (2012): Kanadan magiaa

Tähän bändiin hurahdin sosiaalisen median kautta - Facebookin CD Soi-ryhmässä kehuttiin Whitehorsea, minä guugletin ja sitten kävi ns. vanhanaikaisesti. Whitehorse on yhtä kuin kanadalainen muusikko/lauluntekijäpariskunta Melissa McClelland ja Luke Doucet, joilla on takanaan/menossa myös omat uransa, mutta jotka 2010-luvulla ovat tehneet musiikkia yhdessä tämän nimen alla.

Ja tämä on suorastaan hurmaavaa. Lähtökohta on jonkunlainen "popmusiikki kohtaa americanan" (tai ehkä canadianan?), eli hyviä biisejä, joita koristaa kohtalaisen puhdas äänikuva - välillä hieman Waitsmaisesti koliseva ja ennen kaikkea ilmiömäinen sävellyskorva - välillä joku sävelkulku menee suoraan hermoon. "Devil´s Got A Gun" on esimerkki sävelmästä, joka istuu ensi kuulemalta.
Sovituksia koristavat pienet jipot kuten ovela taustalaulu tai vaikkapa "Janen" funky bassokulku - ja Doucetin kitara, joka maustaa biisejä ottamatta liikaa tilaa.

Tekstit ovat hyviä - niissä on usein hieman vaihtoehtoisia näkökulmia ja tarinankulkuja, vaikka tematiikka pyöriikin pääosin ihmiskohtaloissa je eritoten - suhteissa. Hyvä esimerkki on esim. avaus "Achilles´ Desire". Kaikkein paras yksityiskohta on kuitenkin pariskunnan äänenkäyttö. Melissa McClellandin laulu on kuin tehty tällaiseen musiikkiin - se ilmentää onnea ja alakuloa pienin äänenpainoin - eikä Doucetkaan ole toivoton, vaikka ei ihan ylläkään samoin korkeuksiin. Sen sijaan he laulavat loistavasti yhteen, ja käyttävät erilaisia vuorolauluratkaisuja silloin kun tarina sitä vaatii.

Kehun nyt tämän levyn, koska kuulin sen ensimmäisenä - mutta Whitehorse on tehnyt sen lisäksi kaksi pitkääsoittoa ja kolme EP:tä kehittäen ilmaisuaan - ja paikoitellen lisäksi tulkiten muiden biisejä hyvinkin valloittavasti. Ja nyt löysin vielä herrasväen soololevyt vuosilta ennen Whitehorsen muodostamista; nekin ovat valmista kamaa, joten tähän Kanadan magiaan tulen luultavasti piakkoin palaamaan.