Ensikosketukseni Paul Carrackin ääneen taisi olla 1984 ostamani Squeeze-sinkkukokoelma, jolla hän esitti mainion "Tempted"-biisin tavalla, joka jäi mieleen laakista. Seuraavaksi uudelta Sky Channelilta tai vastaavalta eteen tuli Mike & the Mechanicsien "Silent Running (On Dangerous Ground)"; jonkun inhan scifi-leffan tai vastaavan hieno tunnussävel, jonka kruunasi tämä ilmeikäs ääni. Kun sitten jonkun aikaa sen jälkeen löysin tällaisen kokoelmalevyn, joka sisälsi nämä kaksi biisiä, muutamia näytteitä Acen uralta ja vielä tukun soololevytyksiä, ostopäätös oli helppo.
Vaikka sekä Squeeze että Mike & the Mechanics olivat ns. "muiden bändejä", niiden soundi sopii hyvin jatkumoon, joka vaikuttaa alkavan Acesta ja kulkevan punaisena lankana Carrackin soololevytyksissä myös tämän ajanjakson jälkeen; musiikki kuulostaa välillä jopa liiankin miellyttävältä, mutta tarkempi kuuntelu paljastaa pikku sovituksellisia jippoja. Vaikka tämän levyn materiaali on koottu kymmenen vuoden ajalta ja neljän eri kokoonpanon levyiltä soolojuttujen lisäksi, se on silti kohtuullisen linjakas kokonaisuus.
Noiden kahden yllämainitun kappaleen lisäksi esim. Acen "How Long" ja sooloesityksistä vaikkapa "From Now On" ovat juuri sellaista musiikkia, joka sopii esim. yöllisen autoilun tai kotisohvassa pohdiskelun taustaksi - olematta silti pelkkää taustaa. Soitto on mukavan orgaanista, joskin 80-luku pilkahtaa esiin tiettyna synteettistymisenä. Kaiken ankkurina on Paul Carrackin sielukas ääni. Hän on itse asiassa yksi viime vuosikymmenien parhaista valkoihoisista poplaulajista.
Sooloja mies onkin tehnyt tämän jälkeenkin pitkän rivin - mutta ne ovat toinen juttu joskin aika lailla samaa kamaa. Yksi ero on ehkä, että tämän levyn biisit ovat enimmäkseen originaaleja - lisäarvo sinänsä, vaikka hänen tulkintansa esim. monista soulklassikoista myöhäisemmillä levytyksillä ovat oikein maukkaita. Ennen kuin hankin lisää niitä, pitäisi kuitenkin etsiä käsiinsä mm. ne puuttuvat kaksi Acelättyä.
maanantai 12. kesäkuuta 2017
lauantai 10. kesäkuuta 2017
316. Jethro Tull: Stormwatch (1979): Uusia tuulia haistelemassa
Tämä on ensimmäinen itse ostamani Jethro Tull-levy, ja pelkästään siitä syystä minulle rakas - mutta se on myös musiikillisesti tärkeä osa tämän monimuotoisen orkesterin ja johtohahmo Ian Andersonin matkaa. Ennen tätä olin kuullut ensinnäkin "Songs From The Wood"-albumin, joka kuuluu omien musiikkimieltymysteni kärkikymmenikköön ei vain JT:n osalta, vaan ylipäätänsä, ja joka on yhtyeen ehkä folkvaikutteisin teos, sekä heti "Stormwatchin" jälkeen tulleen "A"-levyn, jonka kai alunperin piti olla Andersonin sooloalbumi, ja jonka elektroninen sointi oli jonkinasteinen irtiotto.
"Stormwatch" sopii itse asiassa aika hyvin näiden kahden väliin - siinä on selvästi sähköisempi sointi kuin Jethro Tullin aikaisemmassa tuotannossa, ja vaikka selviä folkvivahteitakin on, jotkut sen biiseistä kävisivät jopa jonkinlaisesta AOR-hard rockista. Siinä mielessä tämä levy on oikeastaan pelinavaus 80-90-luvun tuotantoon; "Something´s On The Move" kulkee vetävän riffin ympärillä, mutta sävel on tuttua Andersonia. "Orion" taas on jotenkin töksähtelevä, mutta silti dynaaminen ja melodinen esitys. Tässä vaiheessa täytyy myös mainita yksi suosikkikitaristeistani, Martin Barre; tavallaan tämä levy on enemmän kitaran juhlaa kuin aikaisemmat Tullit, trendi josta 80-luvun loppupuolella tuli melkein tavaramerkki.
Materiaali on tutun monipuolista; folk-Jethro elää ja voi hyvin biiseissä kuten "Dun Ringill" ja etenkin kaunis "Home", ja yhtyeen eepokset saavat jatkoa majesteetillisessa "Dark Ages":issa sekä "Flying Dutchman":issa, joka ehkä kuitenkin hieman hajoaa käsiin. Levyn päättävä instrumentaali "Elegy" on jälleen muistutus siitä, miten Ian Andersonin musiikillinen visio yhtä hyvin olisi voinut toteutua klassisen musiikin parissa - asia, josta uusi "String Quartets"-albumi on oiva esimerkki.
Koska Jethro Tull tuli elämääni herkässä 16 vuoden iässä, ja samalla saavutti jonkinlaisen suosikkiartistiaseman edellisten suursuosikkien Beatlesin ja Queenin rinnalla, se myös vahvisti uskoani siihen, että hyvän popmusiikin pitää olla monipuolista. Kaikkein parhaita artisteja ovat ne, joista ei koskaan oikein tiedä - jotka periaatteessa voivat seuraavaksi keksiä mitä tahansa, mutta silti ovat aina tunnistettavissa. Ja se määritelmä sopii tähän bändiin oikein hyvin.
"Stormwatch" sopii itse asiassa aika hyvin näiden kahden väliin - siinä on selvästi sähköisempi sointi kuin Jethro Tullin aikaisemmassa tuotannossa, ja vaikka selviä folkvivahteitakin on, jotkut sen biiseistä kävisivät jopa jonkinlaisesta AOR-hard rockista. Siinä mielessä tämä levy on oikeastaan pelinavaus 80-90-luvun tuotantoon; "Something´s On The Move" kulkee vetävän riffin ympärillä, mutta sävel on tuttua Andersonia. "Orion" taas on jotenkin töksähtelevä, mutta silti dynaaminen ja melodinen esitys. Tässä vaiheessa täytyy myös mainita yksi suosikkikitaristeistani, Martin Barre; tavallaan tämä levy on enemmän kitaran juhlaa kuin aikaisemmat Tullit, trendi josta 80-luvun loppupuolella tuli melkein tavaramerkki.
Materiaali on tutun monipuolista; folk-Jethro elää ja voi hyvin biiseissä kuten "Dun Ringill" ja etenkin kaunis "Home", ja yhtyeen eepokset saavat jatkoa majesteetillisessa "Dark Ages":issa sekä "Flying Dutchman":issa, joka ehkä kuitenkin hieman hajoaa käsiin. Levyn päättävä instrumentaali "Elegy" on jälleen muistutus siitä, miten Ian Andersonin musiikillinen visio yhtä hyvin olisi voinut toteutua klassisen musiikin parissa - asia, josta uusi "String Quartets"-albumi on oiva esimerkki.
Koska Jethro Tull tuli elämääni herkässä 16 vuoden iässä, ja samalla saavutti jonkinlaisen suosikkiartistiaseman edellisten suursuosikkien Beatlesin ja Queenin rinnalla, se myös vahvisti uskoani siihen, että hyvän popmusiikin pitää olla monipuolista. Kaikkein parhaita artisteja ovat ne, joista ei koskaan oikein tiedä - jotka periaatteessa voivat seuraavaksi keksiä mitä tahansa, mutta silti ovat aina tunnistettavissa. Ja se määritelmä sopii tähän bändiin oikein hyvin.
maanantai 29. toukokuuta 2017
315. Chicago: 13 (1979): Vihattua viihdettä vai taidetta torvilla?
Chicagosta ollaan monta mieltä. Alussa se oli progressiivista taidetta, välillä "vain" viihdettä ja ennen unhoon vaipumistaan vielä vihatun stadionmössön airut. Itse pystyn sujuvasti kuuntelemaan jopa 80-luvun syntikoin siloiteltuja levytyksiä - joskin valikoiden - ja pidän myös bändin hieman kunnianhimoisemmista alkupään levytyksistä, mutta suurimmat suosikkini Chicagon tuotannossa mahtuvat intervalliin 8-14 eli noin vuosiin 1975-1980.
Tämä numero 13 ilmestyi saumaan, jossa bändin suosio oli vähenemään päin, kriitikot olivat kääntäneet selkänsä jo ajat sitten, ja rivit olivat vielä sekaisin yhden perustajajäsenen, kitaristi Terry Kathin tapaturmaisen kuoleman jäljiltä. Se on silti monipuolinen paketti iskusävelmiä, joissa torvisektio on vielä tärkeässä osassa, ja useammalle bändin jäsenistä jakautuva sävellys- ja sanoitusvastuu toimii kohtuullisen hyvin. Myös useamman laulusolistin käyttö värittää kokonaisuutta.
Aloitus, yhdeksänminuuttinen (!) diskokomppinen (!!) "Street Player" toimii hyvin noista ominaisuuksistaan huolimatta, mausteenaan jazztrumpetisti Maynard Fergusonin panos. "Mama Take" ja "Loser With A Broken Heart" ovat Peter Ceteran voimannäytteitä, mutta vielä ilman hänen kasarihittiensä siirappisuutta. "Aloha Mama" svengaa mukavasti, "Reruns" rakentuu korvamatoriffin ympärille, ja "Run Away" on mieltänostattava loppukaahaus. Ja kuten jo totesin, vielä tässä kohtaa nuo torvet ovat tärkeä osa bändin identiteettiä ja sointia.
Chicagon 80-luku, tarkalleen ottaen noin albumit 16-20, olivatkin sitten jonkinasteista hakotietä, mutta sen jälkeen huomattavan harvakseen julkaistut uudet studioäänitteet ovat olleet jonkinasteista paluuta siihen, mikä teki tästä yhtyeestä suositun. Se on kuitenkin toinen tarina.
Tämä numero 13 ilmestyi saumaan, jossa bändin suosio oli vähenemään päin, kriitikot olivat kääntäneet selkänsä jo ajat sitten, ja rivit olivat vielä sekaisin yhden perustajajäsenen, kitaristi Terry Kathin tapaturmaisen kuoleman jäljiltä. Se on silti monipuolinen paketti iskusävelmiä, joissa torvisektio on vielä tärkeässä osassa, ja useammalle bändin jäsenistä jakautuva sävellys- ja sanoitusvastuu toimii kohtuullisen hyvin. Myös useamman laulusolistin käyttö värittää kokonaisuutta.
Aloitus, yhdeksänminuuttinen (!) diskokomppinen (!!) "Street Player" toimii hyvin noista ominaisuuksistaan huolimatta, mausteenaan jazztrumpetisti Maynard Fergusonin panos. "Mama Take" ja "Loser With A Broken Heart" ovat Peter Ceteran voimannäytteitä, mutta vielä ilman hänen kasarihittiensä siirappisuutta. "Aloha Mama" svengaa mukavasti, "Reruns" rakentuu korvamatoriffin ympärille, ja "Run Away" on mieltänostattava loppukaahaus. Ja kuten jo totesin, vielä tässä kohtaa nuo torvet ovat tärkeä osa bändin identiteettiä ja sointia.
Chicagon 80-luku, tarkalleen ottaen noin albumit 16-20, olivatkin sitten jonkinasteista hakotietä, mutta sen jälkeen huomattavan harvakseen julkaistut uudet studioäänitteet ovat olleet jonkinasteista paluuta siihen, mikä teki tästä yhtyeestä suositun. Se on kuitenkin toinen tarina.
tiistai 23. toukokuuta 2017
314. Thin Lizzy: Renegade (1981): Johnny jättää jäähyväisiä
Tämän levyn tekemisen aikaan Thin Lizzyn johtohahmo Phil Lynott ei ehkä enää ollut ihan teräkunnossa - itse asiassa hänen "alter egonsa" Johnny The Fox oli kai lähtenyt lätkimään jo pari albumia aikaisemmin - ja minun korvissani bändin edellinen albumi "Chinatown" ja Lynottin samanaikaisesti tehty sooloalbumi "Solo In Soho" olivat puolivillaisia esityksiä. Tätä taustaa vastaan "Renegade" on bändin viimeinen voimannäyte, ja minusta yksi heidän parhaista levyistään.
Itse asiassa aloituskappale "Angel Of Death" on yksi bändin komeimmista esityksistä ylipäätänsä; komea sävellys, jossa Lynottin synkkää kertomusta vie eteenpäin satulakomppi ja maukkaat kosketintaustat. Nimibiisi on jonkinlainen tunnelmapala joka jää hieman etäiseksi, mutta "Leave This Town" on taas laukkaava rokettirolli, jonka komppi kulkee kuin pikajuna. Phil kuulostaa aivan siltä, kuin kokemukset olisivat omakohtaisia, kun hän toteaa kohdanneensa ensin sheriffin tyttären - "she was a real fine fox", eli olihan se kettu vielä mukana - ja sen jälkeen tämän isän, jonka mielestä sankarimme tulisi pikimmiten jättää kaupunki taakseen.
Muita kohokohtia ovat esim. jatsahtava (!) "Fats", kohtalokas "Mexican Blood", perusrockaava "Hollywood" ja päätöshymni "It´s Getting Dangerous", joka on sellainen loppua kohti kasvava teos joka periaatteessa kuuluu jokaisen hevibändin pakollisiin kuvioihin. Thin Lizzyn ominainen tuplakitarointi soi vielä kerran kauniiseen kliimaksiin.
Levyn varjopuoliin kuuluu kalseahko tuotanto; jostain syystä se välillä kuulostaa kuin tyhjällä stadionilla soitetulta - bändin parhaiden levytysten läsnäolo ja atakki on poissa. Osittain siihen vaikuttaa tuo äsken kehumani kosketinsoundi, joka välillä ehkä pääsee liikaa etualalle. Ja vaikka tuo jäähyväisteema ehkä on jonkinasteinen jälkikonstruktio, ei voi kieltää etteikö laulusolistimme äänen paras terä olisi poissa. Ei niin, että lopputulos olisi huono - mutta selvästi väsyneempi kuin vaikkapa vielä kaksi vuotta aikaisemmalla "Black Rose-albumilla.
Tämä on kuitenkin minun korvissani viimeinen onnistunut kokonaisuus Philip Lynottilta. Hänen toinen sooloalbuminsa "The Philip Lynott Album", seuraavalta vuodelta, ei ole minusta mistään kotoisin, Lizzyn viimeinen studioalbumi "Thunder & Lightning" on kolholta kuulostava kokoelma puolivillaisia sävellyksiä, joissa on liikaa tilulilukitaraa, ja "Life"-jäähyväislivealbumi on yksinkertaisesti huono.
Itse asiassa aloituskappale "Angel Of Death" on yksi bändin komeimmista esityksistä ylipäätänsä; komea sävellys, jossa Lynottin synkkää kertomusta vie eteenpäin satulakomppi ja maukkaat kosketintaustat. Nimibiisi on jonkinlainen tunnelmapala joka jää hieman etäiseksi, mutta "Leave This Town" on taas laukkaava rokettirolli, jonka komppi kulkee kuin pikajuna. Phil kuulostaa aivan siltä, kuin kokemukset olisivat omakohtaisia, kun hän toteaa kohdanneensa ensin sheriffin tyttären - "she was a real fine fox", eli olihan se kettu vielä mukana - ja sen jälkeen tämän isän, jonka mielestä sankarimme tulisi pikimmiten jättää kaupunki taakseen.
Muita kohokohtia ovat esim. jatsahtava (!) "Fats", kohtalokas "Mexican Blood", perusrockaava "Hollywood" ja päätöshymni "It´s Getting Dangerous", joka on sellainen loppua kohti kasvava teos joka periaatteessa kuuluu jokaisen hevibändin pakollisiin kuvioihin. Thin Lizzyn ominainen tuplakitarointi soi vielä kerran kauniiseen kliimaksiin.
Levyn varjopuoliin kuuluu kalseahko tuotanto; jostain syystä se välillä kuulostaa kuin tyhjällä stadionilla soitetulta - bändin parhaiden levytysten läsnäolo ja atakki on poissa. Osittain siihen vaikuttaa tuo äsken kehumani kosketinsoundi, joka välillä ehkä pääsee liikaa etualalle. Ja vaikka tuo jäähyväisteema ehkä on jonkinasteinen jälkikonstruktio, ei voi kieltää etteikö laulusolistimme äänen paras terä olisi poissa. Ei niin, että lopputulos olisi huono - mutta selvästi väsyneempi kuin vaikkapa vielä kaksi vuotta aikaisemmalla "Black Rose-albumilla.
Tämä on kuitenkin minun korvissani viimeinen onnistunut kokonaisuus Philip Lynottilta. Hänen toinen sooloalbuminsa "The Philip Lynott Album", seuraavalta vuodelta, ei ole minusta mistään kotoisin, Lizzyn viimeinen studioalbumi "Thunder & Lightning" on kolholta kuulostava kokoelma puolivillaisia sävellyksiä, joissa on liikaa tilulilukitaraa, ja "Life"-jäähyväislivealbumi on yksinkertaisesti huono.
sunnuntai 21. toukokuuta 2017
313. Rainbow: Straight Between The Eyes (1982): Popmetallin perusteos
Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.
Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.
Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.
Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.
Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin.
Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.
Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.
Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.
Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin.
lauantai 6. toukokuuta 2017
312. J. Karjalainen ja Mustat Lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982): Blueskaava ja sen kaverit
Minulle Jii ja bändinsä kolahtivat kesällä 1985, "Doris"-albumin myötä, ja kun myös seuraavat julkaisut olivat mieluisia piti tietenkin mennä katalogissa myös taaksepäin - ja vuosien mittaan nimenomaan tästä albumista muodostui varhainen karjalaissuosikkini.
Miksi se on hyvä? Ensinnäkin Jii on mahtava tarinaniskijä - hän osaa sekä tehdä hyvän tekstin melkien mistä vaan, että esimerkiksi istuttaa sen bluesin traditioon. Aloitus, "Blueskaava", on juuri sitä itseään, hyvin toteutettuna. "Ankkurinappi" on mystinen rakkauslaulu jonka tapahtumia voi pohdiskella moneltakin kantila, ja humanismin sanoma resonoi muissa yhteyksissä puhki tulkitussa "Sankarit"-laulussa, joka tässä oikeassa versiossaan on jotain muuta kuin kaljanhuuruinen voitonlaulu. "Rock´n´Roll tänään" on toinen hyvä esimerkki siitä, miten uskottavan tekstin voi tehdä melkeinpä mistä vaan.
Ja samoja biisejä voi käyttää esimerkkinä hänen sävellystaidoistaan - monet näistä melodioista menevät suoraan päähän ja jäävät sinne. "Oot niin hyvä mulle" ja "Löysin ystävän" ovat sellaisia kauniita kokonaisuuksia, joista monet vain haaveilevat mutta joita J Karjalainen ilmeisesti vetää vaikka hihastansa tarvittaessa. Myös bändi on hyvä - ja vaikka Mustien Lasien myöhemmät levyt olivat kaiken lisäksi täyteläisesti tuotettuja, tämän albumin vähän riisutumpi äänimaailma ikäänkuin tuo orkesterin olohuoneeseen. Laulusolistin äänestä voidaan olla monta mieltä, mutta hän on omien ralliensa paras tulkki - "Hypnoosia kello 21:30" on tämän levyn paras esimerkki.
Hieno kokonaisuus, ei sen enempää eikä vähempää - ja tavallaan se sisältää kaiken sen, mitä J Karjalaisen ura on sen jälkeen ollut; monipuolista bluespohjaista rytmimusiikkia oivaltavasti, perinteitä kunnioittaen mutta tuoreesti esitettynä. Minä en ainakaan osaa kaivata musiikilta paljoa sen enempää.
Miksi se on hyvä? Ensinnäkin Jii on mahtava tarinaniskijä - hän osaa sekä tehdä hyvän tekstin melkien mistä vaan, että esimerkiksi istuttaa sen bluesin traditioon. Aloitus, "Blueskaava", on juuri sitä itseään, hyvin toteutettuna. "Ankkurinappi" on mystinen rakkauslaulu jonka tapahtumia voi pohdiskella moneltakin kantila, ja humanismin sanoma resonoi muissa yhteyksissä puhki tulkitussa "Sankarit"-laulussa, joka tässä oikeassa versiossaan on jotain muuta kuin kaljanhuuruinen voitonlaulu. "Rock´n´Roll tänään" on toinen hyvä esimerkki siitä, miten uskottavan tekstin voi tehdä melkeinpä mistä vaan.
Ja samoja biisejä voi käyttää esimerkkinä hänen sävellystaidoistaan - monet näistä melodioista menevät suoraan päähän ja jäävät sinne. "Oot niin hyvä mulle" ja "Löysin ystävän" ovat sellaisia kauniita kokonaisuuksia, joista monet vain haaveilevat mutta joita J Karjalainen ilmeisesti vetää vaikka hihastansa tarvittaessa. Myös bändi on hyvä - ja vaikka Mustien Lasien myöhemmät levyt olivat kaiken lisäksi täyteläisesti tuotettuja, tämän albumin vähän riisutumpi äänimaailma ikäänkuin tuo orkesterin olohuoneeseen. Laulusolistin äänestä voidaan olla monta mieltä, mutta hän on omien ralliensa paras tulkki - "Hypnoosia kello 21:30" on tämän levyn paras esimerkki.
Hieno kokonaisuus, ei sen enempää eikä vähempää - ja tavallaan se sisältää kaiken sen, mitä J Karjalaisen ura on sen jälkeen ollut; monipuolista bluespohjaista rytmimusiikkia oivaltavasti, perinteitä kunnioittaen mutta tuoreesti esitettynä. Minä en ainakaan osaa kaivata musiikilta paljoa sen enempää.
perjantai 14. huhtikuuta 2017
311. Pugh Rogefeldt: Bolla och rulla (1974): Näin käy rock´n´roll
Olen jo aikaisemmin tiivistänyt Pugh Rogefeldtin merkityksen rockmusiikille yleensä ja ruotsinkieliselle sellaiselle erityisesti (täällä), joten totean vain lyhyen kaavan mukaan hänen 1970-luvulla tehneen levykaupalla sellaista parhaasta päästä, ja hänen senaikaisen tuotantonsa kruunu on tämä levy, "Bolla och rulla" (vapaasti käännettynä "Palloile ja rullaa", mikä itse asiassa kuvaa soundia hyvin).
Homman nimi on rock - tiivis, mutta irtonainen, jäntevä, mutta ilmava. Soundi rakennetaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, ja itse asiassa Pugh laulaa nimibiisissä siitä, miten jotkut tykkäävät musiikista joka kuulostaa keitetyltä kalalta - "men det gäller inte mina (låtar); dom ska bolla och rulla fram", hänen musiikkinsa pitää palloilla ja rullata. Pughin hieman nasaali mutta rockmusiikkiin hyvin taipuva ääni ja hänen omalaatuiset tekstinsä ja nasevat ilmaisunsa ovat sitten keitoksen paras mauste.
Pugh on ehkä omimmillaan nopeissa biiseissä - nykivä "Hog Farm", vetävä "Dinga Linga Lena", palloileva ja rullaava nimibiisi - mutta levyn varsinainen mestariteos on hymniksi kasvava "Grävmaskinen", joka todellakin on rakkaudentunnustus kaivinkoneelle. Pugh on tietääkseni aina ollut ylpeä (käsi)työläistaustastaan, joskin hänen kättensä työ lähinnä on ollut sitä rock´n´rollin tekemistä - mutta nuorempana hän teki myös maalarin hommia isänsä jalanjäljissä. No, onneksi musiikki vei miehen mennessään.
Tämä on myös sikälikin kiinnostava teos, että se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki ja myi suuria määriä. Niinkin paljon, että tuohon aikaan vallalla olleen poliittisen musiikkiliikkeen piirissä väitettiin Pughin myyneen itsensä ja pettäneen musiikilliset juurensa. Tässä tapauksessa kuitenkin sekä kriitikot että yleisö taisivat olla oikeassa - näin käy rock´n´roll.
Homman nimi on rock - tiivis, mutta irtonainen, jäntevä, mutta ilmava. Soundi rakennetaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, ja itse asiassa Pugh laulaa nimibiisissä siitä, miten jotkut tykkäävät musiikista joka kuulostaa keitetyltä kalalta - "men det gäller inte mina (låtar); dom ska bolla och rulla fram", hänen musiikkinsa pitää palloilla ja rullata. Pughin hieman nasaali mutta rockmusiikkiin hyvin taipuva ääni ja hänen omalaatuiset tekstinsä ja nasevat ilmaisunsa ovat sitten keitoksen paras mauste.
Pugh on ehkä omimmillaan nopeissa biiseissä - nykivä "Hog Farm", vetävä "Dinga Linga Lena", palloileva ja rullaava nimibiisi - mutta levyn varsinainen mestariteos on hymniksi kasvava "Grävmaskinen", joka todellakin on rakkaudentunnustus kaivinkoneelle. Pugh on tietääkseni aina ollut ylpeä (käsi)työläistaustastaan, joskin hänen kättensä työ lähinnä on ollut sitä rock´n´rollin tekemistä - mutta nuorempana hän teki myös maalarin hommia isänsä jalanjäljissä. No, onneksi musiikki vei miehen mennessään.
Tämä on myös sikälikin kiinnostava teos, että se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki ja myi suuria määriä. Niinkin paljon, että tuohon aikaan vallalla olleen poliittisen musiikkiliikkeen piirissä väitettiin Pughin myyneen itsensä ja pettäneen musiikilliset juurensa. Tässä tapauksessa kuitenkin sekä kriitikot että yleisö taisivat olla oikeassa - näin käy rock´n´roll.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
