334. Lilly Hiatt: Royal Blue (2015): Hyvä perimä mutta omat eväät

Hoidetaan pakollinen toteamus ensin pois alta; Lilly Hiattin isä on tietenkin John Hiatt, joka minun kirjoissani on yksi popmusiikin parhaista lauluntekijöistä, ja sen lisäksi omien biisiensä loistava tulkki. Niinpä oli vain loogista tsekata mitä hänen tyttärensä saa aikaan, kun kerran päättää lähteä samalle alalle. Ja kas, hän on tähän mennessä tehnyt kolme albumillista loistavaa musiikkia, hyvin pitkälle samoin eväin kuin isänsä - eli hyviä tekstejä ja sävellyksiä hyvin laulettuina ja soitettuina, mutta tietenkin naisnäkökulmasta. Ja oli se sitten perimää tai omaa osaamista, niin Hiattin suvun asema laulunteon huipulla on turvattu.

Homman nimi on käsittääkseni americana - juurimusiikkia kohtalaisen perinteisellä combolla esitettynä. Välillä mennään vähän kantrimmin, välillä kuosi on selvää rockia - mutta tällaiset määritelmät ovat makuasioita. Sovitukset ovat kohtalaisen pelkistettyjä; välillä väriä antaa mielestäni monipuolinen ja sävykäs kitarointi, välillä hienovaraiset koskettimet. Välillä menoa ryydittää jopa inhoamani pedal steel, mutta senkin kestää kun kokonaisuus toimii. Äänikuvassa on välillä sellaista karua melankoliaa, joka iskee suomalaiseen kuuntelijaan - mutta Hiatt ei sorru vellontaan, vaan suunta on aina eteenpäin.

Minusta pääosassa ovat silti tekstit ja laulu; ne kertovat lähinnä elämän ja ihmissuhteiden ongelmallisista puolista. Osittain ne taitavat olla omaelämänkerrallisia; aivan kuin isänsäkin kolmikymppisenä, Lilly Hiatt taisteli tämän levyn teon aikana alkoholiongelman kanssa, eikä muusikon elämä ilmeisesti helpota parisuhteiden ylläpitämistä. Vaikeaa on nostaa esiin yksittäisiä biisejä, mutta tunnelmallinen "Heart Attack", vauhdikkaasti etenevä "Machine" ja lakoninen "Too Bad" nousevat ainakin esiin - samoin ovelasti muotoiltu "Jesus Would´ve Let Me Pick The Restaurant". Ja pitää vielä todeta, että tämä on sellainen levy, jolta eri kerroilla nousevat esiin eri biisit.

Ja "Royal Blue" on siis hänen toinen albuminsa; kolmas, "Trinity Lane", ilmestyi juuri, ja ensikuulemalta se on vähintään samaa tasoa kuin tämä - mutta perinteiseen tapaan haluan kerätä hieman enemmän kokemusta ennenkuin kehun senkin.

333. Indigo Girls: Rites Of Passage (1992): Popmusiikin ytimessä

Mistä on hyvä popmusiikki tehty? Tätä olen tainnut kysyä aikaisemminkin, ja ehkä vastata jotain muuta - mutta juuri nyt sanoisin siihen tarvittavan hyviä lauluja, hyviä ääniä niitä esittämään, sopivaa soittoa - ilmavaa , jykevää tai mitä vaan, ja kekseliäitä sovituksia. Tätä kaikkea tarjoaa Indigo Girls - ja on itse asiassa taronnut sitä jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse olen vain joskus hieman hidas... Minulla on kyllä ollut jo vuosikausia hyllyssäni pari heidän levyään, mutta vasta tämä hiljan hankkimani "Rites Of Passage" onnistui räjäyttämään pankin.

Indigo Girlsin paras voimavara ovat Emily Saliersin ja Amy Rayn äänet - kumpikin vahvoja, itse asiassa samantyyppisiä, ja saumattomasti yhteen soivia. Kumpikin tekee hyviä biisejä - levyillä niitä on noin puolet kummaltakin. Itse asiassa tämän levyn biisit menevät tasan 6-6, ja sen lisäksi tällä on akustisvoittoinen luenta Dire Straitsin "Romeo And Juliet"-hitistä, joka itse asiassa kuulostaa kuin tätä varten sävelletyltä ja jollain klubilla äänitetyltä. Toisaalta Indigojen taidoista sanoo jotakin se, ettei Mark Knopflerin hieno biisi mitenkään pese levyn originaaleja.

Suosikkejani ovat mm. surumielinen avaus "Three Hits", energinen "Joking" ja herkkä "Love Will Come To You", mutta tämäkin kuuluu niihin albumeihin, jotka kestävät alusta loppuun. Naisten folktausta kuuluu, paitsi kerronnallisista teksteistä ja "laulupainotteisuudesta", myös akustisten kitarojen helinästä - jonka taustalla tosin soivat myös sähköiset soittimet, vaihtelevasti ja ilmavasti. Dynamiikka on yksi niistä asioista, joka tulee mieleen - esim. juuri nyt soiva "Jonas & Ezekiel" voisi olla vaikkapa Crowded Housen esitys - ja mitä popmusiikkiin tulee, juuri sen parempaa kehua en oikein keksi. Tämä on - Neil Finnin teosten tavoin - musiikkia joka on surumielisenäkin mieltä nostattavaa.

Bändin ura jatkuu vieläkin, vaikka itse en ole kuullut viimeisen vuosikymmenen tuotantoa - vielä. Tätä vauhtia se on kuitenkin vain ajan kysymys, koska hyvälle popille on aina tilaus.

332. Whitehorse: The Fate Of The World Depends On This Kiss (2012): Kanadan magiaa

Tähän bändiin hurahdin sosiaalisen median kautta - Facebookin CD Soi-ryhmässä kehuttiin Whitehorsea, minä guugletin ja sitten kävi ns. vanhanaikaisesti. Whitehorse on yhtä kuin kanadalainen muusikko/lauluntekijäpariskunta Melissa McClelland ja Luke Doucet, joilla on takanaan/menossa myös omat uransa, mutta jotka 2010-luvulla ovat tehneet musiikkia yhdessä tämän nimen alla.

Ja tämä on suorastaan hurmaavaa. Lähtökohta on jonkunlainen "popmusiikki kohtaa americanan" (tai ehkä canadianan?), eli hyviä biisejä, joita koristaa kohtalaisen puhdas äänikuva - välillä hieman Waitsmaisesti koliseva ja ennen kaikkea ilmiömäinen sävellyskorva - välillä joku sävelkulku menee suoraan hermoon. "Devil´s Got A Gun" on esimerkki sävelmästä, joka istuu ensi kuulemalta.
Sovituksia koristavat pienet jipot kuten ovela taustalaulu tai vaikkapa "Janen" funky bassokulku - ja Doucetin kitara, joka maustaa biisejä ottamatta liikaa tilaa.

Tekstit ovat hyviä - niissä on usein hieman vaihtoehtoisia näkökulmia ja tarinankulkuja, vaikka tematiikka pyöriikin pääosin ihmiskohtaloissa je eritoten - suhteissa. Hyvä esimerkki on esim. avaus "Achilles´ Desire". Kaikkein paras yksityiskohta on kuitenkin pariskunnan äänenkäyttö. Melissa McClellandin laulu on kuin tehty tällaiseen musiikkiin - se ilmentää onnea ja alakuloa pienin äänenpainoin - eikä Doucetkaan ole toivoton, vaikka ei ihan ylläkään samoin korkeuksiin. Sen sijaan he laulavat loistavasti yhteen, ja käyttävät erilaisia vuorolauluratkaisuja silloin kun tarina sitä vaatii.

Kehun nyt tämän levyn, koska kuulin sen ensimmäisenä - mutta Whitehorse on tehnyt sen lisäksi kaksi pitkääsoittoa ja kolme EP:tä kehittäen ilmaisuaan - ja paikoitellen lisäksi tulkiten muiden biisejä hyvinkin valloittavasti. Ja nyt löysin vielä herrasväen soololevyt vuosilta ennen Whitehorsen muodostamista; nekin ovat valmista kamaa, joten tähän Kanadan magiaan tulen luultavasti piakkoin palaamaan.

331. Southside Johnny & The Asbury Jukes: I Don´t Want To Go Home (1976): Kovaksikeitetyn sinisilmäsoulia maailman parhaalta baaribändiltä

Yksi pitkän linjan musiikillisista suosikeistani on Southside Johnny. Tämä "Brucen kaveri" joka on tehnyt valloittavaa suurieleistä mutta dynaamista rhythm & bluesmusiikkia levyllä jo yli neljänkymmenen vuoden ajan - ja elävässä elämässä käytännössä jo puolisen vuosisataa. Hänen orkesterinsa Asbury Jukes on vaihtanut kokoonpanoa ja välillä nimeäänkin, mutta sekin on kulkenut mukana ainakin suurimman osan ajasta. Paria lievää tuotannollista kokeilua lukuunottamatta paketti on ollut kasassa alusta alkaen. Sitä asiaa todistaa vaikkapa tämä pumpun debyyttialbumi vuodelta 1976, joka on ns. valmista kauraa.

Alkuaikoina Jukesin levyillä kävi vierailijoitakin - laulullisesti sitä ei olisi tarvittu, vaan onhan Johnnyn ja Ronnie Spectorin duetto levyn päättävällä "You Mean So Much To Me":lla rakastettava esitys, eikä Lee Dorseykaan häpeä rooliaan "Got To Get You Off Of My Mind":in osapuolena. Pääosassa on silti Johnny itse, "ainoa valkoinen poika Jersey Shorella, joka osasi laulaa bluesia viisi settiä illassa", ja sitten tämä bändi, joka varsinkin torvipuolella soi kuin kone. Sen huomaa pistämättömoissä menopaloissa kuren "Broken Down Piece Of Man", juuri noissa duetoissa, tai hieman letkeämmin soivissa paloissa kuin "Fanny Mae" tai "It Ain´t The Meat (It´s The Motion)", joka käsittääkseni ei kerro HK:n logistiikasta.

Huippubiisit ovatkin sitten kaikkien aikojen sellaisia. Nimibiisi on sellainen sovituksellinen ja tulkinnallinen riemuvoitto torvineen, jousineen ja kaikkineen, että se oikeastaan vähän latistaa paria seuraavaa biisiä, mutta vasta "The Fever" on lopullinen niitti. Tämän kaihoisan hymnin laulutulkinta on yksi ikisuosikeistani, ja taas kerran sovitus on loistava; kaiho tihkuu kaiuttimista urkujen ensi parahduksesta jokaiseen torvibreikkiin. Kun Johnnyn kavereista puhutaan, täytyy tietysti tässä vaiheessa mainita kitaristi/tuottaja Steven Van Zandt ja tämänkin laulun tehnyt Bruce Springsteen. Yhteistyö jatkui myöhemminkin, mutta nämä ensialbumin kukkaset ovat sen kauniimpia hedelmiä.

Joissakin tapauksissa (tai ehkä jopa periaatteessa) voisin olla sitä mieltä, että vuosikymmeniä kestävä tasakuuloisuus ei ole positiivinen määritelmä - mutta tässä tapauksessa voin todeta, ettei hyvää reseptiä kannata muuttaa liikaa. Jonkun määritelmän mukaan tämä on "kovaksikeitettyä sinisilmäsoulia"; jossakin on Jukesia kutsuttu maailman parhaaksi baaribändiksi - oli miten oli, homma toimi 1976 ja toimii vieläkin.

330. Rodney Crowell: Close Ties (2017): Tässä hetkessä ja aina

Olen yleensä vältellyt uusien levyjen kehumista, koska musiikin oikean voiman ja kestävän vaikutuksen arviointi vaatii jonkinlaista aikaperspektiiviä, mutta alkuvuodesta sain korviini parikin sellaista levytystä, joita olen sen jälkeen pyöritellyt aika hartaasti - ja koska ne vain paranevat korvissani, otan riskin ja kehun ne miltei tuoreeltaan.

Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.

Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.

"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.

Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.

329. Aerosmith: Done With Mirrors (1985): Comebackien isoäiti

Monet tämän päivän musiikillisista suosikeistani ovat yhtyeitä tai artisteja, joiden suuruuden päivät ovat jo liki esihistoriaa, mutta jotka vielä porskuttavat - ja joissakin tapauksissa vain parantavat juoksuaan. Hauskaa on joissakin tapauksissa se, että nämä comebackit itse asiassa ovat kestäneet kauemmin ja/tai tuoneet enemmän suosiota kuin itse suuruuden päivät aikoinaan. Yksi parhaista esimerkeistä taitaa olla Aerosmith. 1970-luvun klassikkolevyjen ja huuruisten vuosien jälkeen bändi palasi kehiin alkuperäiskokoonpanossaan 1985 tällä levyllä, joka katosi aika lailla jäljettömiin - noustakseen vain takaisin parrasvaloihin ja todelliseen supertähteyteen pari vuotta myöhemmin Run-DMC:n ja "Permanent Vacation"-albumin myötä.

Myöhempi ura, nousuineen ja laskuineen, on kuitenkin toinen juttu - minua viihdyttää enemmän tämä "Done With Mirrors". Mikä tässä on niin hyvää? Itse asiassa ensinnäkin se, että tämä on nimenomaan sitä perus-Aerosmithiä, joka sittemmin välillä hävisi popmusiikin ja pintakiillon alle (joskin Steven Tyler & co hoitavat senkin puolen suvereenisti - mutta se on siis toinen juttu). Tämä on vetävien komppien, antaumuksellisen laulun, terävän sooloilun ja svengaavien riffien juhlaa. Ns. raskaan rockin alalla ei ole montaa orkesteria, joiden soitto vipatuttaa puntteja tämän bändin lailla.

Yhdeksän biisin kokonaisuus on itse asiassa aika tasavahva - juuri nyt hymyilyttää "Shame On Youn" keskitempoinen keinunta, mutta bluesahtava "The Reason A Dog" toimii yhtä lailla. Samaten jäntevä "Shela", joka on oiva esimerkki siitä miten rock voi toimia funkymminkin - sekin yksi nimenomaan Aerosmithin tavaramerkeistä jo alusta alkaen. Raivokkaat "Gypsy Boots" ja "Darkness" heittävät vielä yhden vaihteen silmään - rytmiryhmän ja kitaroinnin yhteispeli antaa musiikille sellaisen läsnäolon ja bändiyden tunnun, joka hiotummilta ja enemmän tuotetuilta levyiltä hiukan jää puuttumaan.

Erityismaininnan ansaitsee itse herra rock-kukko Steven Tyler; hän on ensinnäkin monipuolinen laulaja, jonka fraseeraus hakkaa monta suurikeuhkoisempaa ulisijaa, mutta ennen kaikkea varsinainen rock´n´roll-lyyrikko, jonka kaksi- ja monimielisyysarsenaali ja toisaalta tietynlainen filosofinen ote teksteihin on aika uniikki tässä uhoajien maailmassa.

Ja miten niin comebackien isoäiti? No, jo nuo "Pumpin" ja "Get A Gripin" megasuosion päivät olisivat riittäneet comebackien äidin arvonimeen - mutta se oli jo seuraava sukupolvi Aerosmithin paluuta. Jos tämä bändi nyt koskaan olikaan poissa - pihalla ehkä, mutta sekin kuuluu ns. toisiin juttuihin.

328. John Hiatt: Master Of Disaster (2005): Mestarin merkkejä

Kaikki taitavat tietää mikä on ns. aution saaren levy? Se on se levy, jonka valitsisi jos joutuisi autiolle saarelle ja saisi mukaansa vain yhden levyn. Itse en pysty sellaista levyä nimeämään, mutta jos kysymystä laajennetaan niin, että mukaansa saisi yhden artistin koko tuotannon, olisi John Hiatt yksi mahdollinen ehdokas. Hän on periaatteessa kulkenut koko matkan vihaisesta nuoresta miehestä juurimusiikin vanhemmaksi valtiohenkilöksi, tehden koko ajan hyvää musiikkia joka on sekä ilmeisen tunnistettavaa että ajan mukana kehittyvää - ja kaiken lisäksi hän on tehnyt vinon pinon hyviä biisejä muille alan osaajille.

"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.

Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.

Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.