342. Van Morrison: Roll With The Punches (2017): Pappojen kosto, osa 2

Jos on Ian Gillan, 72, tulkitsijana voimissaan, niin vähintään samaa voi sanoa myös kaksitoista päivää häntä nuoremmasta rytmimusiikin tulenkantajasta Van Morrisonista. Ja siinä kun Gillan miehistöineen on puskenut uutta materiaalia parin-kolmen albumin verran vuosikymmenessä 90-luvulta lähtien, on Van the Man pistänyt pihalle neljä uutta albumia vuosina 2015-2017. Niistä kaikkein uusinta en ole vielä kuullut, mutta tämä syksyn kynnyksellä julkaistu "Roll With The Punches" on liki tyrmäävä teos - eivätkä ne pari aikaisempaakaan häpeä sen rinnalla, mutta niihin palaan myöhemmin.

Homman nimi on tulkinta - tältä levyltä löytyy kymmenen mustan musiikin helmeä, joista Van on levyttänyt muutaman aikaisemminkin, sekä viisi omaa biisiä, joista myös pari on uusintoja. Soundi on mukavan maanläheinen, piirun kaksi juurevampi kuin hänen viime aikojen sinänsä aika maanläheisessä tuotannossaan - ja sovitusten variaatio on kiitettävä; jos hänen viime vuosikymmenten levytyksiään haluaisi moittia jostakin, niin joskus kokonaisuudet ovat ehkä olleet vähän kuin yhdestä (joskin sinänsä hienosyisestä ja miellyttävästä) puusta veistettyjä.

Materiaalista nousee esiin eri suosikkeja joka kuuntelukerralta. Päätösbiisi, Bo Diddley-tulkinta "Ride On Josephine" suorastaan rokkaa, Georgie Famen kanssa duetoitu "Goin´ To Chicago" svengaa hienostuneesti, "I Can Tell" on sekin selkeästi rajattu teos, mutta minun kirjoissani juuri tällä hetkellä ykkösiä ovat kokonaisuuden määrittelevä, bluesisti rullaava nimikappale sekä sininen medley "Stormy Monday/Lonely Avenue", joka puolustaa paikkaansa vaikka nämä biisit löytyvät sekä Vanin aikaisempina tulkintoina että monen monen muunkin artistin versioina. Toisaalta levyn viidestätoista raidasta ei täytettä löydy - saavutus sekin.

Ja vaikka Van Morrison onkin loistava säveltäjä, mustan ja kelttiläisen perinteen tuntija ja tiukan linjan taiteilija, hänen suurin avunsa on Ääni. Hän ei kuulosta 72-vuotiaana tietenkään samalta kuin parikymppisenä Themissä, tai omilla 70-luvun levyillään, mutta sävyt ja voima ovat tallella samalla kun visio on kypsynyt. Koska olen ollut syksyn ajan reissussa, olen kuunnellut tätä levyä lähinnä Spotifyn kautta vaikka sen jo hankin omaksenikin, ja muutaman kerran palvelu on albumin päälle soittanut artistin vanhempaa tuotantoa - ja yli 50 vuotta musiikkia Themin ajoista tähän levyyn muodostaa yllättävän ehyen kaaren.

341. Deep Purple: InFinite (2017): Pappojen kosto, osa 1

Neljä vuotta sitten julkaistu "Now What!?" oli Deep Purplelta loistava saavutus - ei yhtään vähempää kuin yksi yhtyeen pitkän uran parhaista albumeista, ellei peräti paras. Jo entuudestaan oli huomattu, että Steve Morse nosti bändin tasoa, ja Don Airey toimi kunniakkaasti Jon Lordin suurissa saappaissa. Kaiken lisäksi levy oli myyntimenestys, joten minun ja monen muun iloksi ura jatkui, ja talvella ilmestyi uusi levy, jo nimellään mahdollisille lopettamishuhuille vinoileva "InFinite".

Ja homma toimii yhä. Ihan täysin edeltäjän tasolle tämä ei yllä, mutta hyvä ja toimiva klassinen hevilevy tämä on. Soundi on murea ja mehevä - Paicen ja Gloverin groovet toimivat, kitarointia on sopivan maukkaasti ja kitaran ja kosketinten äänimatto on hunajaa korville. Yksi on vielä mainitsematta - suosikkivokalistini Ian Gillan. Kiljahdukset eivät irtoa "Child In Timen" malliin, mutta äänen syvä lämpö vakuuttaa, voimaa löytyy tarvittaessa - ja miehen tekstit ovat yhä persoonallisempia.

Levyllä on yhdeksän bändin omaa biisiä, joissa kaikissa on hetkensä - ehkä suurin yksittäinen helmi on progehtava "The Surprising", mutta myös esim painokas "All I Got Is You" ja uhkaava "Birds Of Prey" ovat komeita esityksiä. Toisaalta "One Night In Vegas" jyrää vahvasti, "Hip Boots" ja "Get Me Out Of Here" ovat sopivan juurekkaita, aloitus "Back To Bedlam" on klassiseen Purplemuottiin valettu hitti ja "Johnny´s Band" taas viehättävä rock´n´rolltarina. Joka biisissä on pikku koukkuja - sovituksellisia tai sävelkulkuja - jotka hiipivät kimppuun salakavalasti. Levyn lopettava Doorstulkinta "Roadhouse Blues" on ehkä heikoin lenkki - mutta ei Purplen tulkinnasta johtuvista syistä, vaan koska se on minusta aika kulunut biisi.

Gillan on minusta vieläkin kunkku - mutta ehkä juuri tuo yhteissoitto, svengi ja levyltä jotenkin huokuva ilo ja lämpö ovat sen suurimmat avut. Raskas rock on täynnä typerää uhoa ja itsetarkoituksellista tilulilua, ja pahimmillaan se tarpoo kuin suossa - mutta Deep Purple kuulostaa lähes samalta kuin jo 70-luvulla, ja hassua kyllä juuri siksi tuoreelta. Vaikka ymmärrän, ettei kovinkaan paljoa jatkoa enää voi bändiltä odottaa, olisi toiveissa vaikkapa terapialevyttäminen jos kiertue-elämä ei enää innosta. Jos seitsenkymppiset tekevät näin hyvää jälkeä, mikseivät kasikymppisetkin?

340. Foreigner: Agent Provocateur (1984): Muukalaisten laulujuhla

Kuusi vuotta sitten aloitin Foreigner-solisti Lou Grammin soololevyn analyysin näin: "Kun taannoin kävin läpi vanhoja "kasarihevisuosikkeja", jäti yksi bändi joukosta pois, koska Foreigner kuului ehdottomiin suosikkeihini yhdessä elämänvaiheessa. Se ei kylläkään voi päästä suoraan tähän blogiin, koska yksikään sen albumeista ei ole varsinainen klassikko". Sen jälkeen olen muun muassa hankkinut hyllyyni bändin sieltä aiemmin puuttuneet alkutaipaleen teokset - ja kas, minun täytyy kuitenkin palata aiheeseen. Klassikko tai ei, mutta tämä on kyllä hyvä levy, ja samoin tätä edeltäneet tuotokset.

Kaikkihan tietävät tietysti tämän levyn hitin. "I Want To Know What Love Is" on hieno biisi; jossakin vaiheessa ehkä hieman ylisoitettu, mutta nykyisin sitä voi arvostaa mahtipontisen AOR:n malikappaleena. Viettelevät sointukulut ja Lou Grammin tulkinta, ison kuoron tukemana; mitä sitä enää voisi kaivata? Toisaalta hieman pienimuotoisempi "That Was Yesterday", jonkinasteinen hitti sekin, on vielä jäntevämpi biisi - ja balladipuolella "Two Different Worlds" on nimenoman solistin juhlaa.

Mutta Foreigner osaa myös pitää lujempaa ääntä - "A Love In Vain" kantaa mukanaan ehkä albumin komeinta kertosäettä, ja samaten "Down On Love" kulkee kuin premium-luokan limusiini interstatella. Kaikkiin biiseihin ei riitä loistosävellyksiä, mutta esim. "Tooth And Nail" lyö naulan perille sekin kertosäkeensä kautta. Soitto sujuu tältä pumpulta, ja äänikuva on vuoden 1984 vuosiluokan parhaimmistoa, mitä tulee raskaamman reunan musiikin pukemisesta modernimpaan asuun.

Kaikki tänä olisi silti turhaa, ellei mikin takana olisi osaajaa - huomaan pitäväni Foreignerista huomattavasti enemmän kuin muutamasta muusta vastaavasta bändistä juuri, koska Gramm on oikea solisti - ei se kitaristeista, joka joutuu hoitamaan laulun koska muut ovat vielä huonompia, mutta ei myöskään mikään kiljuja/karjuja joka tunkee omaa tulkintaansa sävellysten päälle. Tällä levyllä - ja Foreignerin muillakin - hän on se tekijä, joka välillä tekee tästä suoranaisen laulujuhlan. 

339. Maria McKee: You Gotta Sin To Get Saved (1993): Maistuvaa sekahedelmää

Tämä levy taitaa olla ensimmäisiä aikoinaan hankkimiani, joka sopi americana-etiketin alle - joskaan en sitä 90-luvun puolivälissä edes tiennyt; tiesin diggaavani soulia, tiesin vierastavani countryä, ja arvelin artistin joka valitsee levylleen kaksi Van Morrisonin biisiä olevan tutustumisen arvoinen. Ja olihan hän. Maria McKee ei ehkä ole maailman voimakasäänisin laulaja, mutta hän ei pelkää antaumuksellisia tulkintoja - välillä ehkä jopa läikkyy yli, mutta se ei haittaa niin kauan kuin palo välittyy.

Hän osoittaa taitonsa vaikkapa Van the Manin biiseillä; varsinkin Astral Weeksiltä poimittu "The Way Young Lovers Do" on viehko tulkinta, kuolemattomalle alkuperäisversiolle kunniaa tekevä mutta vielä tyrmäävämpi on mm. Dusty Springfieldin tunnetuksi tekemä "I Can´t Make It Alone"; sen kuultuaan ymmärtää, ettei Maria McKee todellakaan tule selviämään yksin. Vastaavia herkkupaloja on muitakin; aloitus "I´m Gonna Soothe You" ja toinen Morrisonveto "My Lonely Sad Eyes", mutta pankin räjäyttää miltei joplinmaisesti tulkittu "I Forgive You", joka vetää soulahtavan kantrirokin (?) jo miltei gospeliksi.

Yksin laulu ei tätä sekahedelmäsoppaa mausta - soitto ja sovitukset ovat yhtä tärkeässä osassa. Minusta tämän levyn yksi viehätys on sen samanaikainen juurien kunnioittaminen ja niiden iloinen sekoittaminen - ilman kikkailua tai esim. liikaa modernia tekniikkaa. Jo Lone Justicesta lähtenyt reipas ote jatkuu, ja dynamiikkakin on hallussa. Joillakin myöhemmillä levyillä sovitukset menevätkin jo yli laidan, mutta vielä tällä albumilla kokonaisuus pysyy koossa.

Ja vielä pitää todeta sekin, että tämä on hyvin koottu kokonaisuus - puolet levystä on omia biisejä, puolet huolella valittuja covereita, mutta se toimii saumattomasti, sekä sävellyksiltään että tulkinnoiltaan. Vaikka tekstit eivät siitä varsinaisesti kerrokaan, tunnelma on välillä jopa harras. Sellaista ei ns. kevyessä musiikissa liikaa kohtaakaan.

338. Kathleen Edwards: Back To Me (2005): Americanaa rajan pohjoispuolelta

Mistä erottaa kanadalaisen musiikintekijän yhdysvaltalaisesta? No, jotkut kanadalaiset laulavat välillä ranskaksi, mutta eivät kaikki; useimmiten eroa ei ainakaan kuule minun korvillani. Tyylillisesti ainakin jenkkirock ja americana vaikuttavat voivan hyvin myös Kanadan puolella - ja esim. proge tai hevi nyt on periaatteessa samankuuloista artistin kotimaasta riippumatta.

Yksi viime vuosien kanadalaisista suosikeistani sopii tiiviisti tuon americanan viitan alle; Kathleen Edwards on tähän mennessä tehnyt kai neljä albumillista maanläheistä ja elämänmakuista kantrimausteista perusrockia. "Back To Me", hänen toinen albuminsa, suorastaan vaatii maantielle, autostereoon äänimaailailemaan pitkää matkaa. Edwardsin omat sävellykset ovat toimivia, ja tarjoavat pikku koukkuja joiden avulla ne jäävät soimaan päähän. Soitto on sitä itseään, niinkuin sovituksetkin - kitarat laulavat, komppi kulkee varmasti ja koskettimet maustavat tarvittaessa.

Sanoitukset ovat taas rehellistä tilitystä elämän ja suhteiden tarjoamista kolhuista - mieleen tulee esim. toinen uusi suosikkini Lilly Hiatt. Yksi kokonaisuuden kohokohdista on Kathleenin lauluääni - hän on kuin nuorempi versio Lucinda Williamsista. Nämä assiosiaatiot eivät kuitenkaan merkitse sitä, etteikö hänen profiilinsa olisi nimenomaan hänen omansa.

"Back To Me" kuuluu niihin levyihin, jotka kestävät kuuntelua myös kokonaisuutena, mutta joitakin biisejä voi nostaa esiin. Aloitus "In State" lähtee kuin ohjus, ja sitä seuraava nimikappale vain lisää löylyä. Keskitempoisia "maantiehymnejä" ovat mm. "Independent Thief" ja "What Are You", kun taas mm "Away" on akustisempi, herkempi esitys, jossa Kathleenin ääni välillä kuiskaa, välillä käy lähellä sortumista - mutta kestää.

Minulla on nyt kolme näistä hänen neljästä levystään, ja neljännenkin olen kuullut - ja ilokseni ne ovat kaikki lähes samaa tasoa. Hänen levytystahtinsa vaikuttaa olevan aika harva - mutta koska tämä musiikki, vielä yhden kliseen käyttääkseni, on ajatonta, se ei haittaa. Nämä levyt tulevat kuulostamaan hyviltä vielä kauan.

337. Melissa Etheridge: Lucky (2004): Hienon uran tiivistelmä

Olisiko siitä nyt viisi-kuusi vuotta, kun hankin ensimmäisen Melissa Etheridge-levyni, jonka jälkeen sattui ns. kolahdus. Olen jo aikaisemmin (täällä ja täällä) todennut olevan hämmästyttävää, että hänen musiikkinsa meni minulta ohitse neljännesvuosisadan ajan, joten ei siitä sen enempää. Olen myös hehkuttanut sitä, että hän periaatteessa löysi oman soundinsa jo ensilevyllään, ja on pysytellyt sille uskollisena - tuntumatta paikalleen jämähtäneeltä. Periaatteessa voisin kehua melkein jokaisen hänen levynsä täällä - miksi siis juuri "Lucky"?

Ehkä koska tämä jotenkin tuntuu kaikkein kokonaisvaltaisimmalta hänen levyistään. Tämä on tuttua kamaa heti ensitahdeista lähtien - "Lucky" on hyvin etheridgemäinen aloitus keskitempoineen, ilmavine soundeineen, komeine kitaroineen, tietenkin Melissan äänen kruunaamana, ja "This Moment" kuuluu samaan kategoriaan, mutta lisää dramatiikkaa. "If You Want To" riffittelee jo nopeammin, ja Melissa käyttää alarekisteriään säkeistöissä. "Breathe" on avoimen maantien hymni, jonka tahtiin voi nähdä stadionillisen ihmisiä keinuvan, ja räkäisen basson ja nykivän kompin maustama "Secret Agent" lähentelee jo hard rockia.

"Will You Still Love Me" antaa jo ymmärtää hempeämmänkin tyylin saavan sijansa tällä levyllä, ja pianovetoinen "Meet Me In The Dark" lunastaa balladiodotukset komeasti. Melissan laulu pääsee jälleen oikeuksiinsa - yksi vertailukohta voisi ehkä olla Bonnie Raitt. "Giant" on melkein hänen koko kataloginsa raskain rockriffittely, kun taas "Come On Out Tonight" on semiakustisesti funkahtava menopala, jonka väliosa vie ajatukset melkein sirkukseen. Kitarointi on taas maukasta, viemättä liikaa tilaa.

Taas kerran tuli kehuttua likimain koko levy raita raidalta, eikä syyttä. Jos jostakin syystä haluat tyytyä hyllyssäsi vain yhteen Melissa Etheridgen levyyn, tämä voi olla hyvä ehdokas - mutta toisaalta lähes kaikki ovat lähes yhtä hyviä kuin tämä. Ilmeisesti joudun vielä palaamaan niihinkin teoksiin, joita en ole vielä täällä esitellyt...

335-336. Roomful Of Blues: Under One Roof (1997) & There Goes The Neighborhood (1998): Liikkuvat legendat

Roomful Of Blues on kai jonkinlainen instituutio - se on vienyt maailmalle torvilla maustettua bluesia vuodesta 1967 lähtien. Miehistö on vaihtunut useamman kerran, ja levytyksiä on tehty myös ulkopuolisten tähtien kanssa. Kaikkia bändin vaiheita en voi väittää tuntevani, mutta 1990- ja osin myös 2000-luvun levytykset ovat minulle sekä tuttuja että rakkaita.

Kehun tässä yhteydessä kaksi levyä nippuun, koska ne ovat minusta yhtä hyviä, eikä toista voi asettaa toisen edelle muuta kuin keinotekoisista syistä. Yhteisiä tekijöitä ovat täyteläinen soitto ja maukkaat sovitukset, joista kaikuvat bluesin kaiho ja riemu - joskus jopa samanaikaisesti. Torvia ei tietenkään voi sivuuttaa, ne tuovat soundiin syvyyttä ja sävyjä, mutta kyllä myös kitaristi Chris Vachon ja rytmiryhmä hoitavat tonttinsa, samaten koskettimet. Soundi on perinnetietoinen olematta pastissi tai kopio - se sopii 1990-lukuuv tai tähän päivään yhtä hyvin kuin 50-luvullekin.

Homma toimii nopeissa biiseissä - "Running Out Of Time", "Backseat Blues" tai vanha kunnon "Farmer John" hyvinä esimerkkeinä. Parhaimmillaan orkesteri todella kiitää; jos rytmisuoni ei ala sykkimään, voi olla hyvä hankkia diagnoosi. Hassua kyllä, se toimii melkein vielä paremmin hitaammissa kuten "There Goes The Neighborhood", "Easy Baby" tai "Lost Mind", jotka tuovat sinisyyden kosketusetäisyydelle. Valikoimissa on monipuolisesti vanhojen ja uusien mestareiden biisien tulkintoja täydennettyinä saumattomasti kokonaisuuteen sopivilla omilla sävellyksillä.

Levyissä on yksi selkeä ero - ensimmäisellä vokaalit ja harpun hoitaa vanha suosikkini Sugar Ray Norcia, toisella taas Mac Odom, minulle tuntemattomampi nimi mutta ei mikään edellisen teeren poika hänkään. Norcian ääni on syvä ja lämmin - kuunnelkaapa vaikka "From Youn" tulkintaa - kun taas Odom on hieman tavanomaisempi, mutta huipputekijä hänkin. Kumpikin hallitsee sekä shouterin hommat että tyylittelyn. Jos laulun perusteella pitäisi rankata, on "Under One Roof" ehkä hiukkasen parempi - mutta "There Goes The Neighborhood" on tiiviimpi pakkaus, eikä sen kymmeneen raitaan mahdu täytettä.

Molempi parempi, toisin sanoen - ja kun ottaa huomioon vielä näitä edeltäneet "Dance All Night" ja "Turn It On! Turn It Up", oli 1990-luku todellinen blueshuoneellisten kultakausi.