Wilmer X kulki urallaan koko matkan rujosta uuden aallon rokista melkein popviihteeseen asti ja takaisin, ja teki matkalla aika monta unohtumatonta lauluklassikkoa, voimatekijöinään jäntevä soitto, Nisse Hellbergin sävellykset ja skoonelainen laulu sekä hyvä sovituskorva, mutta bändin useimmat pitkäsoitot olivat silti hieman hajanaisia kokonaisuuksia – paitsi tämä, joka itse asiassa on tupla.
Ja silti tältä levyltä löytyy sen perus-wilmeriläisen, Stones-Rockpile-Feelgood akselin rockänrollin lisäksi bluesia, mamboa, soulia, kantria, iskelmääkin... mutta vaikka skaala on laaja, kaiken sitoo yhteen Nissen laulu ja bändin energinen soitto. Suosikkeja on monia – ”Perssons gård” on skoonelaista deltabluesia, ”Sex kvinnor på ett tåg” hengästyttävää peruskamaa, nimikappale keinuu nimensä mukaisesti, ”Fast under jorden” on kuin Jagger & Richards uudestisyntyneinä...
Kaksi korkeinta huippua löytyy, ehkä yllättäen, slovariosastolta; ”Älska mej gick inte alls” on kuin syvän Etelän soulin oppikirjasta repäisty, kun taas ehkä kaikkein paras esitys, ”Vem får nu se alla tårar”, on jousineen ja kaihoineen oikein kunnon viihdepamaus. Mutta sekään ei tunnu sokeriselta, koska Nisse Hellberg pitää sen maan pinnassa laulullaan ja jotenkin omanlaisella kielenkäytöllään,joka periaatteessa vakaviinkin aiheisiin tuo katupojan virnistyksen.
Bändi ansaitsee myös erikoismaininnan – muutkin kuin herra Hellberg osaavat yhdistää perinnetiteoisuuden, tämän päivän ja hellittämättömän menon; vielä yksi tähti tässä yhteydessä huuliharpisti Jalle Lorenssonille (kauhean monessa bändissä ei ko. vakanssia enää olekaan). Tämä levy ei vanhene – eikä varsinkaan arvokkaasti – vaan mambokuume jatkuu laitakaupungin hikisissä kuppiloissa, kaljan ja viinan läikkyessä...
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
lauantai 23. tammikuuta 2010
79. Gerry Rafferty: Can I Have My Money Back? (1971): Herra Surumieli onnensa kukkuloilla
Muistan nähneeni tämän levyn kotipitäjäni musiikkikaupan suppeahkossa mutta monipuolisessa levyhyllyssä joskus vuonna nakki, ja todennut sen kannen olevan ehkä lällyimpiä ikinä poplevyllä näkemiäni. En olisi varmaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellen olisi sattumoisin juuri ennen sitä lukenut Soundista tai jostakin vastaavasta lehdestä juttua Gerry Raffertyn senhetkisistä levyistä, ja niinpä rohkaisin mieleni ja satsasin muutamia roposia.
Enkä katunut, sillä tämä levy – jota en ole muualla nähnyt sen jälkeen, en LP:nä enkä liioin CD:nä, vaikka se lieneekin julkaistu uudelleen siinä muodossa – on kokoelma liki täydellisiä surumielisen folkvaikutteisen popin helmiä, hienosti soitettuina ja Gerryn äänellä kruunattuina. Sovituksissa on kivoja jippoja mutta ei ylimääräistä kikkailua, sointi on akustisvoittoinen mutta rikas. Kehumiseksi menee, mutta menköön.
Ennen kaikkea mieleen tulee tunnelma – joka on aika lailla pitsihuvilaa, kesäistä sadepäivää ja mennyttä rakkautta/menetettyä mahdollisuutta, mutta joka ei kuitenkaan sorru rypemiseen. Hienoimpia esityksiä ovat tässä yhteydessä popahtavat ”To Each And Everyone” ja ”Long Way Round” sekä enemmän kantrahtava ”Can I Have My Money Back” ja folkiin kallellaan oleva ”One Drink Down”, kun taas ”Sign On The Dotted Line” ja ”New Street Blues” ovat esimerkkejä siitä, että tempoa voi myös nostaa.
En itse asiassa ole soittanut tätä levyä vuosiin, mutta jo pelkästään sen ajatteleminen loihtii taas sen ääni- ja tunnemaailman esiin – varmana merkkinä siitä, että se on kestänyt ajan kulumista. Nyt pitäisi vain siivota CD-pinot levysoittimen päältä, niin tätä voisi kuunnellakin.
Enkä katunut, sillä tämä levy – jota en ole muualla nähnyt sen jälkeen, en LP:nä enkä liioin CD:nä, vaikka se lieneekin julkaistu uudelleen siinä muodossa – on kokoelma liki täydellisiä surumielisen folkvaikutteisen popin helmiä, hienosti soitettuina ja Gerryn äänellä kruunattuina. Sovituksissa on kivoja jippoja mutta ei ylimääräistä kikkailua, sointi on akustisvoittoinen mutta rikas. Kehumiseksi menee, mutta menköön.
Ennen kaikkea mieleen tulee tunnelma – joka on aika lailla pitsihuvilaa, kesäistä sadepäivää ja mennyttä rakkautta/menetettyä mahdollisuutta, mutta joka ei kuitenkaan sorru rypemiseen. Hienoimpia esityksiä ovat tässä yhteydessä popahtavat ”To Each And Everyone” ja ”Long Way Round” sekä enemmän kantrahtava ”Can I Have My Money Back” ja folkiin kallellaan oleva ”One Drink Down”, kun taas ”Sign On The Dotted Line” ja ”New Street Blues” ovat esimerkkejä siitä, että tempoa voi myös nostaa.
En itse asiassa ole soittanut tätä levyä vuosiin, mutta jo pelkästään sen ajatteleminen loihtii taas sen ääni- ja tunnemaailman esiin – varmana merkkinä siitä, että se on kestänyt ajan kulumista. Nyt pitäisi vain siivota CD-pinot levysoittimen päältä, niin tätä voisi kuunnellakin.
tiistai 12. tammikuuta 2010
78. The Finn Brothers: Everyone Is Here (2004): Täydellinen poplevy?
Jos minun pitäisi valita paras 2000-luvulla levytetty laulu, olisi tämän Uuden Seelannin kuuluisimman veljesparin ”A Life Between Us” yksi vahvimmista ehdokkaista. Se iski tajuntaani kun kuulin sen ensi kerran, ja se saa vieläkin ihokarvani nousemaan pystyyn; varsinkin veljesten yhteislaulu kertosäkeessä soi yhteen niin hienosti, että sen edessä hiljenee.
Sinänsä iskevyys ei ole tämän levyn vahvin puoli – päinvastoin tämä hiipii tajuntaan vaivihkaa ja jää sitten soimaan. Vaikka mikään lauluista tuota yhtä lukuunottamatta ei ole suoranainen iskusävelmä, olen ajan mittaan huomannut osaavani laulaa mukana miltei jokaisessa – koukkuja riittää. Vastaavaa on tapahtunut minulle lähinnä Beatlesin ja Queenin levyjen kanssa joskus nuorena, kun levyjä oli vähän ja suosikkeja kuunneltiin kauan ja hartaasti. Mutta niinpä Neil Finn onkin ehkä vuosituhannen vaihteen huomattavin popsäveltäjä, eikä isoveli Timkään ole mikään tumpelo.
Yksi tämän levyn hienoista puolista on sen soundi. Siinä on aika paljon akustisia elementtejä, mutta se on silti sähköinen. Sovitukset ovat ilmavia, ja niistä löytyy aina välillä uusia pikku ihastuksen kohteita; tähän levyyn voi ikäänkuin upota ja antaa sen viedä, sitä voi soittaa täpöllä, mutta yhtä hyvin ihan hiljaa yön myöhäisina tunteina. Ja lopuksi on mainittava veljesten äänet – jotka molemmat ovat hyviä, persoonallisia, miellyttäviä mutta sisältävät myös särmää – ja jotka siis soivat hienosti yhteen verisukulaisuuden ja monen vuoden rutiinin tuomalla varmuudella, mutta silti tuoreesti ja innostuneesti.
Yhteenvetona tämä taitaa olla täydellinen poplevy. Kun se loppuu, sen toivoisi jatkuvan – mutta niinkuin täydelliset levyt muutenkin, tämäkin on oikeastaan sopivan pituinen; siitä jää nälkä.
Sinänsä iskevyys ei ole tämän levyn vahvin puoli – päinvastoin tämä hiipii tajuntaan vaivihkaa ja jää sitten soimaan. Vaikka mikään lauluista tuota yhtä lukuunottamatta ei ole suoranainen iskusävelmä, olen ajan mittaan huomannut osaavani laulaa mukana miltei jokaisessa – koukkuja riittää. Vastaavaa on tapahtunut minulle lähinnä Beatlesin ja Queenin levyjen kanssa joskus nuorena, kun levyjä oli vähän ja suosikkeja kuunneltiin kauan ja hartaasti. Mutta niinpä Neil Finn onkin ehkä vuosituhannen vaihteen huomattavin popsäveltäjä, eikä isoveli Timkään ole mikään tumpelo.
Yksi tämän levyn hienoista puolista on sen soundi. Siinä on aika paljon akustisia elementtejä, mutta se on silti sähköinen. Sovitukset ovat ilmavia, ja niistä löytyy aina välillä uusia pikku ihastuksen kohteita; tähän levyyn voi ikäänkuin upota ja antaa sen viedä, sitä voi soittaa täpöllä, mutta yhtä hyvin ihan hiljaa yön myöhäisina tunteina. Ja lopuksi on mainittava veljesten äänet – jotka molemmat ovat hyviä, persoonallisia, miellyttäviä mutta sisältävät myös särmää – ja jotka siis soivat hienosti yhteen verisukulaisuuden ja monen vuoden rutiinin tuomalla varmuudella, mutta silti tuoreesti ja innostuneesti.
Yhteenvetona tämä taitaa olla täydellinen poplevy. Kun se loppuu, sen toivoisi jatkuvan – mutta niinkuin täydelliset levyt muutenkin, tämäkin on oikeastaan sopivan pituinen; siitä jää nälkä.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Vuoden 2009 parhaat
Vuosi on vaihtunut, ja niin on aika pohtia viime vuoden tuomia musiikillisia elämyksiä. Minä sain viime vuonna kuulla paljon hyvää musiikkia, mutta suhteellisen suuri osa siitä oli jo vanhaa kamaa, mm. koska olen alkanut toteuttaa suurta levystöni tietokoneellesiirtämishanketta, ja aloitin sen ysäristä eli 90-luvun levyistäni. Niitähän oli satoja, mutta sen lisäksi huomasin lainaavani kirjastosta lisää voidakseni täydentää tarjontaa. "Vanhoihin" suosikeihin tulen ehkä palaamaan myöhempänä ajankohtana.
Toinen ilmiö, joka on vaikuttanut musiikkikulutukseeni, on Spotifyn hankkiminen. Sitä mukaa kun palvelun tarjonta on parantunut, on minun hengailuni siellä lisääntynyt – mutta täysin myyty en vielä ole, koska työkämppäni verkko-olosuhteet ovat alkeelliset, enkä vielä saa palvelua myöskään autoon; niinpä CD-levy on vielä tänäkin vuonna kova sana. Olosuhteiden kehittyminen on kuitenkin vain ajan kysymys; pian minun on totuttava siihen, että musiikki voi olla hallussa ja tallessa muutenkin kuin levyllä.
Haluan silti vielä käyttää albumia mittayksikkönä, ja nimetä tänä vuonna ilmestyneiden levyjen parhaimmiston sillä varauksella, että kovin moni mielenkiintoinen uutuus on vielä tsekkaamatta. Parhaat vuonna 2009 ilmestyneet albumit minun kirjoissani ovat, satunnaisessa järjestyksessä,
Ebba Forsberg: Ta min vals/Ebba Forsberg sjunger Leonard Cohen
Vanhan mestarin (vaikkakaan ei minun suurimman suosikkini) lauluja esitettyinä tuoreella tavalla, välillä hieman nyrjähtäneesti ja välillä runollisesti, yhden naapurimaamme suurimman äänen, viileän tyylikkään Ebba Forsbergin kantamina.
Carolina Wallin Perez: Pärlor för svin
Toinen coverlevy – minulle entuudestaan tuntematon uusi kyky tekee Kentistä jazzia ja singer-songwriterkamaa, ja avaa monet jo alkuperäisversioina makoisat hitit uuteen lentoon. Jos aiot hankkia vain yhden levyn naapurimaastamme tänä vuonna, unohda ”Röd” ja osta tämä!
Magnus Carlson & The Moonray Quintet
Kolmas ruotsalainen, Weeping Willowsin solisti ja Herra Tyylitaju, ja kolmas coverlevy. Tämä on urkupainoista souljazzia, sointi on kuin jääpala janoon nääntyvän huulilla ja kappalevalinnat mainioita; standardeista Doorsin ”Riders On The Stormiin” ja Paul Wellerin ”You Do Something To Meen”.
Tuomo: Reaches Out For You
Suomen soulmies numero… no, ei Tuomo vielä ohita Niko Ahvosta, mutta tunkee kovasti rinnalle. Ilmaisu on vain laajentunut debyyttiin verrattuna, ja tämä levy soi jo niin rikkaasti että kehitys saisi ensi kerralla jo kääntyä muualle (seuraaja onkin jo kaupoissa...) Ja kieli on hanskassa, yhtä paljon kuin sävellykset ja sanoitukset.
Emma Salokoski & Ilmiliekki Quintet: Vi sålde våra hemman
Toinen kotimainen, toisella kotimaisella. Emman ääni sopii melkein paremmin tämän jazzillisemman/laulelmamaisemman/kokeellisemman combon sointiin kuin Ensembleen, ja kappalevalinnat ovat hienoja – Ferlintulkinnasta tradiin ”Sollerödanseniin”. Jos tämä levy ei ensikuulemalta aukea, paina repeatia.
Huomaan että listasta tuli vähän "toispuolinen", koska muuallakin kuin Pohjoismaissa tehtiin hyvää musiikkia, mutta nämä nyt vain osuivat kohteeseen parhaiten... pitäisi ehkä miettiä myös sijoja 6-10?
Toinen ilmiö, joka on vaikuttanut musiikkikulutukseeni, on Spotifyn hankkiminen. Sitä mukaa kun palvelun tarjonta on parantunut, on minun hengailuni siellä lisääntynyt – mutta täysin myyty en vielä ole, koska työkämppäni verkko-olosuhteet ovat alkeelliset, enkä vielä saa palvelua myöskään autoon; niinpä CD-levy on vielä tänäkin vuonna kova sana. Olosuhteiden kehittyminen on kuitenkin vain ajan kysymys; pian minun on totuttava siihen, että musiikki voi olla hallussa ja tallessa muutenkin kuin levyllä.
Haluan silti vielä käyttää albumia mittayksikkönä, ja nimetä tänä vuonna ilmestyneiden levyjen parhaimmiston sillä varauksella, että kovin moni mielenkiintoinen uutuus on vielä tsekkaamatta. Parhaat vuonna 2009 ilmestyneet albumit minun kirjoissani ovat, satunnaisessa järjestyksessä,
Ebba Forsberg: Ta min vals/Ebba Forsberg sjunger Leonard Cohen
Vanhan mestarin (vaikkakaan ei minun suurimman suosikkini) lauluja esitettyinä tuoreella tavalla, välillä hieman nyrjähtäneesti ja välillä runollisesti, yhden naapurimaamme suurimman äänen, viileän tyylikkään Ebba Forsbergin kantamina.
Carolina Wallin Perez: Pärlor för svin
Toinen coverlevy – minulle entuudestaan tuntematon uusi kyky tekee Kentistä jazzia ja singer-songwriterkamaa, ja avaa monet jo alkuperäisversioina makoisat hitit uuteen lentoon. Jos aiot hankkia vain yhden levyn naapurimaastamme tänä vuonna, unohda ”Röd” ja osta tämä!
Magnus Carlson & The Moonray Quintet
Kolmas ruotsalainen, Weeping Willowsin solisti ja Herra Tyylitaju, ja kolmas coverlevy. Tämä on urkupainoista souljazzia, sointi on kuin jääpala janoon nääntyvän huulilla ja kappalevalinnat mainioita; standardeista Doorsin ”Riders On The Stormiin” ja Paul Wellerin ”You Do Something To Meen”.
Tuomo: Reaches Out For You
Suomen soulmies numero… no, ei Tuomo vielä ohita Niko Ahvosta, mutta tunkee kovasti rinnalle. Ilmaisu on vain laajentunut debyyttiin verrattuna, ja tämä levy soi jo niin rikkaasti että kehitys saisi ensi kerralla jo kääntyä muualle (seuraaja onkin jo kaupoissa...) Ja kieli on hanskassa, yhtä paljon kuin sävellykset ja sanoitukset.
Emma Salokoski & Ilmiliekki Quintet: Vi sålde våra hemman
Toinen kotimainen, toisella kotimaisella. Emman ääni sopii melkein paremmin tämän jazzillisemman/laulelmamaisemman/kokeellisemman combon sointiin kuin Ensembleen, ja kappalevalinnat ovat hienoja – Ferlintulkinnasta tradiin ”Sollerödanseniin”. Jos tämä levy ei ensikuulemalta aukea, paina repeatia.
Huomaan että listasta tuli vähän "toispuolinen", koska muuallakin kuin Pohjoismaissa tehtiin hyvää musiikkia, mutta nämä nyt vain osuivat kohteeseen parhaiten... pitäisi ehkä miettiä myös sijoja 6-10?
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
77. Marti Jones: Used Guitars (1988): Popmusiikin juhlaa
Jossakin vaiheessa popmusiikki muuttui formatoiduksi tuotteeksi, jossa taiteellisen luovuuden ja ilmaisun ilon sijasta satsataan oikeanlaiseen paketointiin ja markkinointiin, ja joka tuotiin markkinoille erilaisten tempausten ja PR-suunnittelin pikemminkin kuin vuosikausien soittamisen kautta. Haluaisin ajatella, että tämä levy on toista maata, niinkuin tekijänsä, amerikkalainen naispuolinen poplaulaja Marti Jones.
Vaikkakin äänimaailma tietyllä tavalla on sidoksissa aikaansa eli 80-lukuun, on tämä levy niinkuin tekijänsä muutkin 80-luvun albumit silkkaa popin juhlaa; sovitukset ovat kekseliäitä ja dynaamisia ja kappalemateriaali monipuolista ja korkeatasoista. Omat ja aviomies/tuottaja Don Dixonin originaalit ovat vähemmistössä, hyviä covereita on sitäkin enemmän. Tämän levyn kohokohtia ovat esim. Graham Parkerin ”You Can´t Take Love For Granted”, ja ennen kaikkea pari Janis Ianin tekelettä, toteavan kaihoisa ”Keep Me In The Dark” ja balladihelmi ”Ruby” jossa yhdistyvät mieleenpainuva tarina ja todella nappiin osunut sovitus – viimeisten tahtien puhallinriffi on todellinen tyrmäys. Myös John Hiattilta löytyy pari kelpo esitystä, jotka tosin totutusta poiketen eivät ole levynkaikkein parhainta antia.
Ja tietenkin on mainittava itse Marti Jones ja hänen äänensä – joka siirtää vuoria ilmeikkyydellään enemmän kuin voimallaan, mutta joka ei silti ole pelkkää hentoa hönkäilyä. Itse asiassa hän taitaa niin folkpopin (joka onkin hänen lähtökohtansa) kuin soulikkaamman fraseerauksen – juuri nuo mainitsemani Ian-originaalit ovat juuri sitä itseään.
Neljän vuosina 1985-90 julkaistun albumin jälkeen Jonesin ympärillä on ollut hiljaisempaa – 1996 ilmestyi kaksi uutta lättyä, live-ja studiosellaiset, ja ilmeisesti vuonna 2002 vielä yksi, mutta sen jälkeen ei ole tietoa – mikä on harmin paikka ja valitettavasti taitaa kertoa juuri siitä, että tänään menestykseen tarvitaan toisenlaisia avuja.
Vaikkakin äänimaailma tietyllä tavalla on sidoksissa aikaansa eli 80-lukuun, on tämä levy niinkuin tekijänsä muutkin 80-luvun albumit silkkaa popin juhlaa; sovitukset ovat kekseliäitä ja dynaamisia ja kappalemateriaali monipuolista ja korkeatasoista. Omat ja aviomies/tuottaja Don Dixonin originaalit ovat vähemmistössä, hyviä covereita on sitäkin enemmän. Tämän levyn kohokohtia ovat esim. Graham Parkerin ”You Can´t Take Love For Granted”, ja ennen kaikkea pari Janis Ianin tekelettä, toteavan kaihoisa ”Keep Me In The Dark” ja balladihelmi ”Ruby” jossa yhdistyvät mieleenpainuva tarina ja todella nappiin osunut sovitus – viimeisten tahtien puhallinriffi on todellinen tyrmäys. Myös John Hiattilta löytyy pari kelpo esitystä, jotka tosin totutusta poiketen eivät ole levynkaikkein parhainta antia.
Ja tietenkin on mainittava itse Marti Jones ja hänen äänensä – joka siirtää vuoria ilmeikkyydellään enemmän kuin voimallaan, mutta joka ei silti ole pelkkää hentoa hönkäilyä. Itse asiassa hän taitaa niin folkpopin (joka onkin hänen lähtökohtansa) kuin soulikkaamman fraseerauksen – juuri nuo mainitsemani Ian-originaalit ovat juuri sitä itseään.
Neljän vuosina 1985-90 julkaistun albumin jälkeen Jonesin ympärillä on ollut hiljaisempaa – 1996 ilmestyi kaksi uutta lättyä, live-ja studiosellaiset, ja ilmeisesti vuonna 2002 vielä yksi, mutta sen jälkeen ei ole tietoa – mikä on harmin paikka ja valitettavasti taitaa kertoa juuri siitä, että tänään menestykseen tarvitaan toisenlaisia avuja.
maanantai 21. joulukuuta 2009
76. Queen: A Day At The Races (1976): Kaikki mausteet ja kuorrutus
Ensimmäinen suuri popidolini oli Beatles – kuuntelin vuosina 1978-79 varmaan päivittäin jonkun ko. yhtyeen LP:n – ja seuraavaksi hurahdinkin Queeniin. Ensin kuulin sinänsä klassisen ”A Night At The Opera”:n, sen jälkeen tulivat vuoroon ”News Of The World” ja ”Jazz”, mutta näin jälkikäteen ja 30 vuotta myöhemmin suosikkiplatani on sittenkin tämä, oopperalevyn vuotta nuorempi ”pikkusisko”.
Tätä levyä, niinkuin Queenin muitakin parhaimpia, kuvailee parhaiten se, ettei koskaan voi arvata mitä seuraavaksi saa kuulla – mutta silti kokonaisuutta sitoo yhteen esim. Brian Mayn kitaransoitto. Yhtyeen voimaa ja lahjakkuutta kuvaa sekin, että vaikka Freddie Mercury oli aikansa suurimpia rocklaulajia, myös May ja Roger Taylor lauloivat säännöllisesti omia biisejään. Tällä levyllä sellainen pikku mestariteos on Taylorin rockveto ”Drowse”, joka sinänsä on piilotettu ”B-puolen välispottiin”, kun taas Mayn ”Long Away” on kevyempää kamaa.
Levyn kohokohtia ovat minun korvissani avausraidat, levyn aloittava rockhymni ”Tie Your Mother Down” ja B-puolen gospelhenkinen mestariteos ”Somebody To Love”, jossa Queenin eräs tavaramerkki, Mercuryn laulu ja hulppeat kuorot, taas pääsevät valloilleen, toinen heviveto ”White Man”, jossa Queen opettaa kaiken maailman metallibändeille mitä on dynamiikka, music hallhömpötys ”Good Old-Fashioned Lover Boy” ja A-puoeln päätös, ihan vain normaali poplaulu ”Just You And I”. Hiukan ohitse menevät Mercuryn lauluforte ”Take My Breath Away” ja päätöshymni ”Teo Torriatte”. Itse asiassa ne kuvaavat myös tämän levyn tietynlaista heikkoa kohtaa; tämä on miltei laulu laululta – kansikuvaa ja nimeä myöten – jatko-osa edeltäjälleen, bändin maailmanmaineeseen singonneelle ”Opera”:lle, ja juuri näiden kahden laulun esikuvat ovat uusintoja parempia.
Toisaalta tämän levyn vahva puoli, joka minun korvissani hilaa sen edeltäjänsä edelle, on sen suurempi yhtenäisyys; vaikka mikään laulu ei sinänsä muistuta muita, on kokonaisilme piirua hallitumpi. Sehän ei välttämättä ole mikään positiivinen määritelmä, jos sitä tarkastelee nykyisin yhä formatoidumman musiikkimaailman taustaa vastaan, mutta tämäkin levy tarjoaa kyllä popmusiikin koko kirjoa kaikilla mausteilla.
Tätä levyä, niinkuin Queenin muitakin parhaimpia, kuvailee parhaiten se, ettei koskaan voi arvata mitä seuraavaksi saa kuulla – mutta silti kokonaisuutta sitoo yhteen esim. Brian Mayn kitaransoitto. Yhtyeen voimaa ja lahjakkuutta kuvaa sekin, että vaikka Freddie Mercury oli aikansa suurimpia rocklaulajia, myös May ja Roger Taylor lauloivat säännöllisesti omia biisejään. Tällä levyllä sellainen pikku mestariteos on Taylorin rockveto ”Drowse”, joka sinänsä on piilotettu ”B-puolen välispottiin”, kun taas Mayn ”Long Away” on kevyempää kamaa.
Levyn kohokohtia ovat minun korvissani avausraidat, levyn aloittava rockhymni ”Tie Your Mother Down” ja B-puolen gospelhenkinen mestariteos ”Somebody To Love”, jossa Queenin eräs tavaramerkki, Mercuryn laulu ja hulppeat kuorot, taas pääsevät valloilleen, toinen heviveto ”White Man”, jossa Queen opettaa kaiken maailman metallibändeille mitä on dynamiikka, music hallhömpötys ”Good Old-Fashioned Lover Boy” ja A-puoeln päätös, ihan vain normaali poplaulu ”Just You And I”. Hiukan ohitse menevät Mercuryn lauluforte ”Take My Breath Away” ja päätöshymni ”Teo Torriatte”. Itse asiassa ne kuvaavat myös tämän levyn tietynlaista heikkoa kohtaa; tämä on miltei laulu laululta – kansikuvaa ja nimeä myöten – jatko-osa edeltäjälleen, bändin maailmanmaineeseen singonneelle ”Opera”:lle, ja juuri näiden kahden laulun esikuvat ovat uusintoja parempia.
Toisaalta tämän levyn vahva puoli, joka minun korvissani hilaa sen edeltäjänsä edelle, on sen suurempi yhtenäisyys; vaikka mikään laulu ei sinänsä muistuta muita, on kokonaisilme piirua hallitumpi. Sehän ei välttämättä ole mikään positiivinen määritelmä, jos sitä tarkastelee nykyisin yhä formatoidumman musiikkimaailman taustaa vastaan, mutta tämäkin levy tarjoaa kyllä popmusiikin koko kirjoa kaikilla mausteilla.
tiistai 15. joulukuuta 2009
75. Jethro Tull: The Jethro Tull Christmas Album (2003): Joululevy ympärivuotiseen käyttöön
Vuodenajan kunniaksi haluan tehdä tunnustuksen: En oikeastaan välitä joululauluista. Suurimman osan vuotta se ei ole ongelma, mutta kun ensimmäiset soivat kauppojen kaiuttimista lokakuussa, se harmittaa, ja joulukuun puolivälissä olen jo saanut tarpeekseni. Tosin tähänkin sääntöön on poikkeuksia, ja niistä kaikkein poikkeavin on tämä levy, joka samalla on vanhan suosikkibändini toistaiseksi viimeisin studiolevy. Tätä voi tosin soittaa koska tahansa, koska se on vapauttavan ”kulkuseton”, eivätkä laulutkaan ole pelkkiä joululauluja.
Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.
Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...
Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.
Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.
Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...
Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
