Rodney Crowell oli aluksi enemmn tai vähemmän kantrilaulaja-lauluntekijä; vaikka hänen omat levynsä olivat ihan mukiinmeneviä ja jopa myivät hyvin, hänen 1900-luvun tuotantonsa on minun korvissani aika kasvotonta. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui jonkinlainen muutos, ja tämä toinen puoli hänen levytysuraansa on ollut aika paljon sävykkäämpää ja henkilökohtaisemman kuuloista. Muutos - jonka syistä en tiedä sen tarkemmin, mutta ainakin avioero ja jonkinasteinen päihdeongelma taisivat kuulua asiaan - taisi alkaa tästä levystä.
Tällä levyllä minua viihdyttää ensinnäkin bändin soundi - ilmava, luonnollisen juureva, ilman kantrikuorrutuksia mutta ei myöskään mikään "pakkorokattu". Sovitukset toimivat hyvin, ja levyn äänimaailma miellyttää korvaani - se soi hiljaa tai lujempaa aina tarpeen mukaan. Kielisoittimet soivat kauniisti ja komppi kulkee. Tämän päälle Rodney laulaa jonkinlaisella uudella arvovallalla - vaikka hän on osannut laulaa aiemminkin, tämän levyn laulusuoritukset ovat astetta syvempiä.
Ja ne laulut. Perinteisintä menoa tarjoaa vanhaa klassikkoa ovelasti kierrättävä "I Walk The Line (Revisited)", jossa duettopartnerina on itse mestari, Rodneyn ex-appiukko Johnny Cash, kun taas esimerkiksi aloitus "Telephone Road" on aika suoraa rockia. "The Rock Of My Soul" on suora tilitys pojalta väkivaltaiselle isälleen, kun taas "Highway 17" on akustisesti esitetty mutta silti suureksi kasvavav hymni hyvien ja pahojen tekojen seurauksista.
Ja kun hymneistä puhutaan, mennyttä rakkautta muisteleva "U Don't Know How Much I Hate U" rullaavine komppeineen, urkuineen ja sällipilleineen voisi olla vaikkapa Dylanin laulukirjasta - mutta Rodney Crowell on kyllä ihan oma miehensä. Nimenomaan tekstit ovat jylhä kokonaisuus huomioita elämästä, sen varjopuolista mutta myös onnenhetkistä. Vääryttä on tehty ja kärsitty, mutta katkeruutta näissä lauluissa ei ole, pikemminkin seestynyttä ymmärrystä. Tämä on kertojan levy - tekstit ovat kuin pienoisnovelleja.
Tästä levystä alkoi pitkä onnistumisten sarja, josta ainakin pari osaa on ihan klassikkokamaa - mutta tämäkään levy ei häpeä minkään 2000-luvun juurimusiikkilevyn rinnalla. Hienoa kamaa.
sunnuntai 25. helmikuuta 2018
lauantai 17. helmikuuta 2018
351. Laura Voutilainen: Ihmeitä (2011): Äänen vietävänä
Kevyessä musiikissa on ääniä ja Ääniä. Valitettavan usein muuten hyvä esitys (laulu tai jopa levy) menee vähän pilalle koska laulusolisti ei ole tehtävänsä tasalla - ja toisaalta on niitä suuria lauluääniä, jotka menevät hukkaan yhdentekeviä tekeleitä esittäessä. Ja välillä nuo kaksi - materiaali ja Ääni - kohtaavat. Laura Voutilaisella on yksi niistä äänistä. En voi väittää pitäväni kaikista hänen levytyksistään, mutta parhaimmillaan hän on mykistyttävä ja usein hyvä, varsinkin jos sävellys antaa hänen vetää tarpeeksi korkealta ja kovaa - mutta hänellä on myös hyvä dynamiikan taju.
"Ihmeitä" on sikäli hieman epätavallinen hänen levykseen, että se kuulostaa pitemmälle mietityltä ja huolellisemmin sovitetulta kuin sitä edeltäneet, iskelmällisemmät teokset. Sillä ei ole niitä kaikkein dramaattisimpia vetoja, mutta sen sijaan hieman hillitympää tunnelmointia - välillä hieman kelttiläisittäin, välillä AOR:ää sivuten, mutta "halvat iskelmäsoundit" välttäen. Esimerkiksi "Rakkaudesta", nimibiisi ja "Näkymätön ystävä" ovat sellaista ajatonta soundia, jota huomaa kaivanneensa aina kun ne taas kuulee; levyn koko "A-puoli" kuuluu tähän kategoriaan.
Toisaalta levyn loppupuolelta löytyvät kaikkein sykähdyttävimmät esitykset - kunnon voimaballadi "Teippaa mut kasaan" (jonka sanoittajan tyylitajua tosin voisi hieman kehittää), flamencoviittauksin etenevä "Tuli kulje kanssani", ja kuorrutuksena hieno versio Katri-Helenan vanhasta hitistä "Sydämeni tänne jää". Viimeistään tämä esitys todistaa eri kevyen musiikin alalajien väliset rajat ja niistä huolehtimisen täysin turhaksi puuhaksi - hyvä biisi on hyvä biisi on hyvä biisi.
Jos tältä "talvilevyltä" jotakin puuttuu, niin ehkä ne nopeatempoisemmat esitykset jotka yleensä koristavat Lauran levyjä - mutta toisaalta tanssipalat eivät olisi sopineet tunnelmaan. Ja Lauran kykyjen lopullinen mittari on se, että hän hoitaa kaikenlaiset esitykset yhtä varmasti. Vaikka juuri nuo tanssipalat ja toisaalta kunnon kailotukset ovat niitä juttuja, joista hänett parhaiten tunnetaan, on myöskin hillitympi tulkinta hallussa, ja ainakin tämä kuuntelija Äänen vietävänä.
"Ihmeitä" on sikäli hieman epätavallinen hänen levykseen, että se kuulostaa pitemmälle mietityltä ja huolellisemmin sovitetulta kuin sitä edeltäneet, iskelmällisemmät teokset. Sillä ei ole niitä kaikkein dramaattisimpia vetoja, mutta sen sijaan hieman hillitympää tunnelmointia - välillä hieman kelttiläisittäin, välillä AOR:ää sivuten, mutta "halvat iskelmäsoundit" välttäen. Esimerkiksi "Rakkaudesta", nimibiisi ja "Näkymätön ystävä" ovat sellaista ajatonta soundia, jota huomaa kaivanneensa aina kun ne taas kuulee; levyn koko "A-puoli" kuuluu tähän kategoriaan.
Toisaalta levyn loppupuolelta löytyvät kaikkein sykähdyttävimmät esitykset - kunnon voimaballadi "Teippaa mut kasaan" (jonka sanoittajan tyylitajua tosin voisi hieman kehittää), flamencoviittauksin etenevä "Tuli kulje kanssani", ja kuorrutuksena hieno versio Katri-Helenan vanhasta hitistä "Sydämeni tänne jää". Viimeistään tämä esitys todistaa eri kevyen musiikin alalajien väliset rajat ja niistä huolehtimisen täysin turhaksi puuhaksi - hyvä biisi on hyvä biisi on hyvä biisi.
Jos tältä "talvilevyltä" jotakin puuttuu, niin ehkä ne nopeatempoisemmat esitykset jotka yleensä koristavat Lauran levyjä - mutta toisaalta tanssipalat eivät olisi sopineet tunnelmaan. Ja Lauran kykyjen lopullinen mittari on se, että hän hoitaa kaikenlaiset esitykset yhtä varmasti. Vaikka juuri nuo tanssipalat ja toisaalta kunnon kailotukset ovat niitä juttuja, joista hänett parhaiten tunnetaan, on myöskin hillitympi tulkinta hallussa, ja ainakin tämä kuuntelija Äänen vietävänä.
perjantai 9. helmikuuta 2018
350. Ellinoora: Villi lapsi (2016): Popmusiikki elää, totesi setäkin
Aina välillä kuulee kaltaisteni vanhojen pappojen (tai mammojen) mutisevan jotakin siitä, miten nykyisin tehdään vain huonoa musiikkia ja nuoriso ei osaa laulaa tai soittaa ja kaikki oli muutenkin ennen parempaa. Joskus saatan sortua samaan loukkuun itsekin - mutta silloin toivon että minua moititaan vanhaksi kääkäksi.
Ja miksi? No, koska tänäänkin tehdään loistavaa, hauskaa, fiksua ja liikuttavaa popmusiikkia, niinkuin esimerkiksi tämä Ellinooran debyyttialbumi. Koska olen huono kuuntelemaan radiota, tämäkin olisi voinut mennä ohitse, mutta onneksi "Leijonakuningas" sattui tunkemaan päälle pari kolme kertaa niin, että se jäi soimaan päähäni. Sekin on hieno popbiisi, jossa on hillumiseen ja hoilaamiseen vaativa kertosäe, mutta useimmat levyn muista esityksistä ovat vielä parempia.
"Tytöille" on sellainen hymni, jonka tahtiin pitäisi heiluttaa sytkäriä käsi parhaan ystävän kaulalla - jos nyt sattuisi olemaan parikymppinen ja risat ja tyttö - kun taas "Carrie" tiivistää romanttiset pettymykset tavalla, joka resonoi yli sukupolvi- ja -puolirajojen. Aloitusbiisi "Kahleet" näyttää jo askelmerkit ja Ellinooran taitavan äänenkäytön - dynamiikkaa löytyy, ja hänellä on positiivisella tavalla persoonallinen ääni. Lopullisesti pankin räjäyttää "Rakkauden kesä", jonka kertosäera-ra-rallatus on silkkaa neroutta ja tarina sellainen, joka pistää toivomaan onnellista loppua.
Musiikillisesti kattaus on monipuolisen moderni - mutta ilahduttavasti oikeat soittimet pääsevät esiin, välillä jopa folkhenkisesti niinkuin juuri viimemainitussa biisissä. Sävellykset ovat korvamatoja lähes jokainen, kertosäkeet toimivat kuin tauti - niitä tekisi mieli hoilata pikku päiväkännissä, ja sovitukset ovat oivaltavia. Dynamiikka on tällä orkesterilla hallussa.
Vielä parempia saattavat olla tekstit - välillä painotukset menevät vielä Martti Syrjän tekstejä enemmän metsään, mutta onnistuvat silti kuulostamaan uskottavilta, ja loistavan huonoja riimejä löytyy ("klisee"/"kusee"), samalla kun nämä tekstit tuntuvat sydänalassa. "Ei hävittävää (AEIOUAO)":n "Ei mitään hävitettävää tai hävittävää/mulla on mun jalat, kädet, sydän ja pää, ja matka sopivasti kesken" voi olla viime vuosien paras kiteytys - ja vaikka sen on kirjoittanut nuori naisihminen, se käy elämänohjeeksi myös sedille.
En ehkä kuulu tämän levyn varsinaiseen kohderyhmään, mutta ainakin tätä setää ilahduttaa se, että hyvä popmusiikki elää ja voi hyvin, vaikkapa tällaisten levyjen muodossa.
Ja miksi? No, koska tänäänkin tehdään loistavaa, hauskaa, fiksua ja liikuttavaa popmusiikkia, niinkuin esimerkiksi tämä Ellinooran debyyttialbumi. Koska olen huono kuuntelemaan radiota, tämäkin olisi voinut mennä ohitse, mutta onneksi "Leijonakuningas" sattui tunkemaan päälle pari kolme kertaa niin, että se jäi soimaan päähäni. Sekin on hieno popbiisi, jossa on hillumiseen ja hoilaamiseen vaativa kertosäe, mutta useimmat levyn muista esityksistä ovat vielä parempia.
"Tytöille" on sellainen hymni, jonka tahtiin pitäisi heiluttaa sytkäriä käsi parhaan ystävän kaulalla - jos nyt sattuisi olemaan parikymppinen ja risat ja tyttö - kun taas "Carrie" tiivistää romanttiset pettymykset tavalla, joka resonoi yli sukupolvi- ja -puolirajojen. Aloitusbiisi "Kahleet" näyttää jo askelmerkit ja Ellinooran taitavan äänenkäytön - dynamiikkaa löytyy, ja hänellä on positiivisella tavalla persoonallinen ääni. Lopullisesti pankin räjäyttää "Rakkauden kesä", jonka kertosäera-ra-rallatus on silkkaa neroutta ja tarina sellainen, joka pistää toivomaan onnellista loppua.
Musiikillisesti kattaus on monipuolisen moderni - mutta ilahduttavasti oikeat soittimet pääsevät esiin, välillä jopa folkhenkisesti niinkuin juuri viimemainitussa biisissä. Sävellykset ovat korvamatoja lähes jokainen, kertosäkeet toimivat kuin tauti - niitä tekisi mieli hoilata pikku päiväkännissä, ja sovitukset ovat oivaltavia. Dynamiikka on tällä orkesterilla hallussa.
Vielä parempia saattavat olla tekstit - välillä painotukset menevät vielä Martti Syrjän tekstejä enemmän metsään, mutta onnistuvat silti kuulostamaan uskottavilta, ja loistavan huonoja riimejä löytyy ("klisee"/"kusee"), samalla kun nämä tekstit tuntuvat sydänalassa. "Ei hävittävää (AEIOUAO)":n "Ei mitään hävitettävää tai hävittävää/mulla on mun jalat, kädet, sydän ja pää, ja matka sopivasti kesken" voi olla viime vuosien paras kiteytys - ja vaikka sen on kirjoittanut nuori naisihminen, se käy elämänohjeeksi myös sedille.
En ehkä kuulu tämän levyn varsinaiseen kohderyhmään, mutta ainakin tätä setää ilahduttaa se, että hyvä popmusiikki elää ja voi hyvin, vaikkapa tällaisten levyjen muodossa.
lauantai 20. tammikuuta 2018
349. Rhiannon Giddens: Freedom Highway (2017): Teemalevyn paluu
Rhiannon Giddens kuuluu siihen ryhmään suht hiljattain löytämiäni uusia nimiä, jotka vakuuttavat jopa minunlaiseni kääkän siitä, että populaarimusiikki voi hyvin. Pidin hänen edellisestä levystään "Tomorrow Is My Turn" aika paljonkin (kts. täältä), ja tämä vuoden 2017 julkaisu on yhtä hyvä. "Freedon Highway" ei kuitenkaan ole vain lisää samaa kuin ennenkin, vaan tavallaan askel eteenpäin - siinä kun edellinen oli "vain" kokoelma hyviä tulkintoja taiten esitettyinä, tätä voi pitää jonkinlaisena teemalevynä.
Niinkuin nimi antaa ymmärtää, teema on Amerikan mustien historia, orjuus ja siitä vapautuminen, tarkasteltuna yksilön näkökulmasta - kaipuusta, surusta, raivosta, täyttymättömästä rakkaudesta, mutta myös toivosta ja unelmista. Musiikillisesti tämä on kuin matka mustan musiikin läpi - akustisesta, banjon tai kitaran kuljettamasta kertomuksesta erilaisten sinisävyjen läpi jopa tämän päivän r'n'b:n soundeihin.
Luontevasti soitetut ja soivat taustat kantavat Rhiannonin kaunista ääntä, jossa on tarpeen vaatien voimaa, herkkyyttä, kaihoa ja näiden sekoitusta. Aloituksen "At The Purchaser's Option" itsevarmasta svengistä levyn päättävän nimibiisin gospelinsävyiseen souliin, hän laulaa huomattavan uskottavasti, kuin omasta elämästään. Matkalla on muitakin kohokohta, kuten modernisti sykkivä "Better Get It Right The First Time", jonnekin 30-luvulle tai vielä kauemmas kitaroitu "Hey Bébé" tai lakoninen "The Love We Almost Had".
Sovitukset ovat huomattavan onnistuneita - kieli-instrumenteista ja satunnaisista torvista jopa konerytmeihin, vaihtelevasti mutta ei koskaan liian päällekäyvästi; tämäkin levy sopii tarvittaessa vaikkapa aamuyön siniseen hetkeen. Ja vaikka "teemalevy" voi olla jopa kirosana, tältä albumilta ei löydy mitään tökeröjä aasinsiltoja tai väkisin tehdyiltä kuulostavia tekstejä; kokonaisuus vain kertoo yhdestä ja samasta teemasta, monipuolisesti ja vakuuttavasti.
Niinkuin nimi antaa ymmärtää, teema on Amerikan mustien historia, orjuus ja siitä vapautuminen, tarkasteltuna yksilön näkökulmasta - kaipuusta, surusta, raivosta, täyttymättömästä rakkaudesta, mutta myös toivosta ja unelmista. Musiikillisesti tämä on kuin matka mustan musiikin läpi - akustisesta, banjon tai kitaran kuljettamasta kertomuksesta erilaisten sinisävyjen läpi jopa tämän päivän r'n'b:n soundeihin.
Luontevasti soitetut ja soivat taustat kantavat Rhiannonin kaunista ääntä, jossa on tarpeen vaatien voimaa, herkkyyttä, kaihoa ja näiden sekoitusta. Aloituksen "At The Purchaser's Option" itsevarmasta svengistä levyn päättävän nimibiisin gospelinsävyiseen souliin, hän laulaa huomattavan uskottavasti, kuin omasta elämästään. Matkalla on muitakin kohokohta, kuten modernisti sykkivä "Better Get It Right The First Time", jonnekin 30-luvulle tai vielä kauemmas kitaroitu "Hey Bébé" tai lakoninen "The Love We Almost Had".
Sovitukset ovat huomattavan onnistuneita - kieli-instrumenteista ja satunnaisista torvista jopa konerytmeihin, vaihtelevasti mutta ei koskaan liian päällekäyvästi; tämäkin levy sopii tarvittaessa vaikkapa aamuyön siniseen hetkeen. Ja vaikka "teemalevy" voi olla jopa kirosana, tältä albumilta ei löydy mitään tökeröjä aasinsiltoja tai väkisin tehdyiltä kuulostavia tekstejä; kokonaisuus vain kertoo yhdestä ja samasta teemasta, monipuolisesti ja vakuuttavasti.
lauantai 13. tammikuuta 2018
Vuoden 2017 parhaat
2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen, Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.
Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.
Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.
Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.
Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen, Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.
Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.
Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.
Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.
Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...
maanantai 8. tammikuuta 2018
348. Lizz Wright: Grace (2017): Eteerinen ja maanläheinen armo
Näin vanhetessa on joskus tullut mieleen, että suurin osa omista suosikkiartisteista taitaa jo koputella vanhuuden portteja, jos ovat hengissä ensinkään - viime vuosina rivit ovat jo ruvenneet harvenemaankin. Se on tavallaan luonnollista, varsinkin jos diggailu on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta samalla hiukan harmillista, koska uutta musiikkia tekevät ensi kädessä uudet, nuoremmat nimet. Pari oikein hyvää esimerkkiä löytyy Amerikan maalta; vaikkapa Rhiannon Giddens, jonka kaksi albumia ovat aivan loistavia tapauksia, ja sitten Lizz Wright.
Hän on sikäli minun kirjoissani todella nuori musiikintekijä, että hän on syntynyt 1980-luvulla - mutta hänen soundinsa, sekä laulu että sitä ympäröivä soitinmaailma, on iätöntä. Hänen aikaisemmista töistään mm. "Dreaming Wide Awake" (2005) on todella loistavaa työtä, ja tämä uusi levy (kuudes sitten vuoden 2003, joten tahti ei ole päätähuimaava) jatkaa samaan malliin. Joe Henryn tuotanto hivelee korvia, ja materiaali on valittu uusista ja vanhemmista lähteistä, joskin yksi originaalikin on mahtunut mukaan.
"Barley" avaa levyn kiehtovasti - äänikuva on ehkä täyteläisempi ja aavistuksen modernimpi kuin joillain muilla raidoilla, mutta yhteys juuriin ja perinteeseen on ilmeinen. Lizz kietoo äänensä sävelmän ympärille ja ikäänkuin kantaa sitä mukanaan äänimaton yllä. Sama kuvio toistuu mm. kauniin arvokkaassa nimikappaleessa, joka onnistuu olemaan yhdistelmä eteeristä ja maanläheistä, ja samoin esim. Dylanilta lainatussa "Every Grain Of Sand"issä. Rytmiryhmä kuljettaa musiikkia hienovaraisesti mutta määrätietoisesti; eteerisyys ei tarkoita päämäärätöntä leijuntaa, vaan kevyttä kättä.
Muutamassa biisissä - esim tuossa nimikappaleessa - gospelkuoro vie esityksen vielä syvemmälle Etelään, täyteläisesti mutta hellävaraisesti; tulta löytyy mutta ilman tulikiveä. Tämä levy on kuin tehty aamuyön hiljaisiin hetkiin, mutta samalla tämän laulajan ja bändin voi hyvin kuvitella vaikka mukavan jazzravintolan lavalle - svengi ja imu saattaisi livetilanteessa iskeä vähemmän hienovaraisesti.
Hän on sikäli minun kirjoissani todella nuori musiikintekijä, että hän on syntynyt 1980-luvulla - mutta hänen soundinsa, sekä laulu että sitä ympäröivä soitinmaailma, on iätöntä. Hänen aikaisemmista töistään mm. "Dreaming Wide Awake" (2005) on todella loistavaa työtä, ja tämä uusi levy (kuudes sitten vuoden 2003, joten tahti ei ole päätähuimaava) jatkaa samaan malliin. Joe Henryn tuotanto hivelee korvia, ja materiaali on valittu uusista ja vanhemmista lähteistä, joskin yksi originaalikin on mahtunut mukaan.
"Barley" avaa levyn kiehtovasti - äänikuva on ehkä täyteläisempi ja aavistuksen modernimpi kuin joillain muilla raidoilla, mutta yhteys juuriin ja perinteeseen on ilmeinen. Lizz kietoo äänensä sävelmän ympärille ja ikäänkuin kantaa sitä mukanaan äänimaton yllä. Sama kuvio toistuu mm. kauniin arvokkaassa nimikappaleessa, joka onnistuu olemaan yhdistelmä eteeristä ja maanläheistä, ja samoin esim. Dylanilta lainatussa "Every Grain Of Sand"issä. Rytmiryhmä kuljettaa musiikkia hienovaraisesti mutta määrätietoisesti; eteerisyys ei tarkoita päämäärätöntä leijuntaa, vaan kevyttä kättä.
Muutamassa biisissä - esim tuossa nimikappaleessa - gospelkuoro vie esityksen vielä syvemmälle Etelään, täyteläisesti mutta hellävaraisesti; tulta löytyy mutta ilman tulikiveä. Tämä levy on kuin tehty aamuyön hiljaisiin hetkiin, mutta samalla tämän laulajan ja bändin voi hyvin kuvitella vaikka mukavan jazzravintolan lavalle - svengi ja imu saattaisi livetilanteessa iskeä vähemmän hienovaraisesti.
torstai 4. tammikuuta 2018
347. Gov´t Mule: Revolution Come, Revolution Go (2017): Vanhan liiton vihaisia miehiä
Jos katson musiikindiggailuani taaksepäin, on alati laajenevaan omaan Hall of Fameeni ilmestynyt kohtuullisen tasaisin väliajoin uusia sellaisia artisteja, jotka tekemisillään asettuvat jollakin tapaa eturiviin. Se alkoi Beatlesista aikanaan, 80-luvulla ruotuun tulivat mm Thin Lizzy, Jethro Tull/Ian Anderson, Southside Johnny ja Robert Cray. 90-luvun nimet olivat ehkä Neil Finn/Crowded House ja Deep Purple (vaikka se oli entuudestaan tuttu), vuosituhannen vaihteen jälkeen Del Amitri/Justin Currie - ja noin vuoden 2010 kieppeillä Warren Haynes ja Gov´t Mule.
Ensikosketukseni oli komea "High & Mighty", ja sen jälkeen kokoelma karttui sekä taaksepäin että tietenkin eteenpäin, ja joka uuden julkaisun jälkeen löydän tästä periaatteessa hyvinkin perinteisestä bluespohjaisesta rockyhtyeestä ja sen monitaitoisesta nokkamiehestä uusia puolia. Vuoden 2017 uutuusalbumi "Revolution Come, Revolution Go" on bändin ehkä linjakkain kokonaisuus muutamiin vuosiin - vaikka tempot ja äänenpainot vaihtelevat, materiaali on kauttaaltaan vahvaa.
Soundeiltaan tämä on ehtaa tavaraa - Gov't Mulen klassinen triokokoonpano höystettynä maukkailla koskettimilla. Oikeita soittimia, juurevaa sointia. En ole kitaraekspertti, mutta Warren Haynesin soitto miellyttää minua. Sielukasta, sinistä, funkyä, raivoisaa, ja hieno dynamiikan taju. Rytmiryhmän toiminta on saumatonta, ja sovitukset hyviä. Toisaalta Haynes on myös oikein hyvä laulaja - hänen äänessään on tarvittaessa voimaa ja raivoa, mutta myös syvyyttä ja sineä.
Olen nyt kuunnellut tätä puoli vuotta ja risat, ja toisin kuin monella muulla levyllä en ole löytänyt tällä mitään erityistä suosikkibiisiä, koska parhaat esitykset vaihtelevat kuuntelukerrasta toiseen. Raivokas aloitus "Stone Cold Rage", soulia tihkuva "Sarah Surrender", kaihoisan sielukas "Pressure Under Fire", liitelevä "Easy Times", syvänbluesinen "Dark Was The Night, Cold Was The Ground", kunnon Mulerypistyksen mitat täyttävä nimikappale, tai mikä tahansa muu kahdestatoista raidasta. Sävellyksissä on mukavia koukkuja, soolot toimivat... en keksi materiaalista moitteen sijaa.
Mutta onko tämä peräti ainutlaatuinen levy? Etelän bluesrockhan ei ole mitenkään tunnettua progressiivisuudestaan, ja musiikin muoto pohjautuu vahvasti perinteeseen, jota Haynesin kohdalla edustaa esim. The Allman Brothers Band, ja sen taustalla vanhat mustan musiikin mestarit. Sen sijaan tällä levyllä puhkeaa kukkaan se yhteiskuntakriittisyys, jota on voinut havaita pienemmässä määrin aikaisemmillakin Mulen teoksilla; tämän levyn monet laulut henkivät sitä turhautumista ja pettymystä, jota 2000-luku on amerikkalaisille tarjonnut - ja toisaalta sitä raivoa, jonka synnytti "kansan syvien rivien" poliittinen käyttäytyminen vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Tämä ei ehkä ole puhdas protestilevy, mutta nämä vanhan liiton miehet vaikuttavat aika vihaisilta, ja se vimma on synnyttänyt yhden vuoden 2017 levytapauksista.
Ensikosketukseni oli komea "High & Mighty", ja sen jälkeen kokoelma karttui sekä taaksepäin että tietenkin eteenpäin, ja joka uuden julkaisun jälkeen löydän tästä periaatteessa hyvinkin perinteisestä bluespohjaisesta rockyhtyeestä ja sen monitaitoisesta nokkamiehestä uusia puolia. Vuoden 2017 uutuusalbumi "Revolution Come, Revolution Go" on bändin ehkä linjakkain kokonaisuus muutamiin vuosiin - vaikka tempot ja äänenpainot vaihtelevat, materiaali on kauttaaltaan vahvaa.
Soundeiltaan tämä on ehtaa tavaraa - Gov't Mulen klassinen triokokoonpano höystettynä maukkailla koskettimilla. Oikeita soittimia, juurevaa sointia. En ole kitaraekspertti, mutta Warren Haynesin soitto miellyttää minua. Sielukasta, sinistä, funkyä, raivoisaa, ja hieno dynamiikan taju. Rytmiryhmän toiminta on saumatonta, ja sovitukset hyviä. Toisaalta Haynes on myös oikein hyvä laulaja - hänen äänessään on tarvittaessa voimaa ja raivoa, mutta myös syvyyttä ja sineä.
Olen nyt kuunnellut tätä puoli vuotta ja risat, ja toisin kuin monella muulla levyllä en ole löytänyt tällä mitään erityistä suosikkibiisiä, koska parhaat esitykset vaihtelevat kuuntelukerrasta toiseen. Raivokas aloitus "Stone Cold Rage", soulia tihkuva "Sarah Surrender", kaihoisan sielukas "Pressure Under Fire", liitelevä "Easy Times", syvänbluesinen "Dark Was The Night, Cold Was The Ground", kunnon Mulerypistyksen mitat täyttävä nimikappale, tai mikä tahansa muu kahdestatoista raidasta. Sävellyksissä on mukavia koukkuja, soolot toimivat... en keksi materiaalista moitteen sijaa.
Mutta onko tämä peräti ainutlaatuinen levy? Etelän bluesrockhan ei ole mitenkään tunnettua progressiivisuudestaan, ja musiikin muoto pohjautuu vahvasti perinteeseen, jota Haynesin kohdalla edustaa esim. The Allman Brothers Band, ja sen taustalla vanhat mustan musiikin mestarit. Sen sijaan tällä levyllä puhkeaa kukkaan se yhteiskuntakriittisyys, jota on voinut havaita pienemmässä määrin aikaisemmillakin Mulen teoksilla; tämän levyn monet laulut henkivät sitä turhautumista ja pettymystä, jota 2000-luku on amerikkalaisille tarjonnut - ja toisaalta sitä raivoa, jonka synnytti "kansan syvien rivien" poliittinen käyttäytyminen vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Tämä ei ehkä ole puhdas protestilevy, mutta nämä vanhan liiton miehet vaikuttavat aika vihaisilta, ja se vimma on synnyttänyt yhden vuoden 2017 levytapauksista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
