Kuuntelin tässä taannoin Joan Osbornen hienoa debyyttilevyä, ja mieleen tuli vanha popsuosikkini The Hooters, koska bändin nokkamiehet Eric Bazilian ja Rob Hyman olivat osasyyllisiä suurimpaan osaan "Relishin" materiaalista. Niinpä piti kaivaa vinyylihyllystä esiin tämä lätty, joka ilmestyessään pian 30 vuotta sitten kolahti aika lujaa, ja joka vieläkin soi silloin tällöin. Luultavasti olisin soittanut tätä enemmänkin jos olisin aikanaan ostanut sen
CD:nä, tai jos sen nimenomaan CD:nä sitten hankkimani seuraaja "Zig-Zag" olisi ollut parempi levy - mutta sen laatua ei heikentänyt se, etten sitä ollut kuullut vuosikausiin.
Tavallaan "One Way Home" on täydellinen poplevy - siinä on hyviä kertosäkeitä, se rokkaa välillä mutta siinä on myös ilmaa, tempot vaihtelevat ja sovituksissa on sopivasti vaihtelua, pikku kikkoja ja monipuolisia soitinvalintoja, mukaanlukien tuo h----tin "hooter" eli jonkinlainen melodika. Laulajien äänet ovat ihan hyviä, mikä tietysti minulle on tärkeää. Kai musiikissa voisi sanoa olevan jonkinlaisia folkvaikutteita - mutta toisaalta jotkut biisit ovat AOR/jenkkihevin rajamailla. Ja tämä on loistavaa autostereokamaa.
Aloitus ja hitinpoikanen "Satellite" on loistava pophitti tarttuvine kertosäkeineen, mutta melankolisempi "Johnny B" on vielä parempi, leveästi rullaava midtempoveto. Yö on muistaakseni tämän versioinut suomeksi, ja jotenkin biisin olemus sopii hyvin myös Pori-Tampereakselille. Nimibiisi on jonkinlainen puolireggaehymni, "Hard Rockin´ Summer" on juuri rokahtava kesäpophitti, kun taas "Engine 999" on levyn vauhdikain esitys, menobiisi jonka kertosäe on suorastaan beatlesmäinen. Väliin mahtuu pari hieman tavanomaisempaa esitystä, mutta kokonaisuus on silti hyvä.
Tavallaan tämä ei tietenkään ole täydellinen - koska kyllä se sitten varmaan olisi soinut enemmän ja tullut siirrettyä digitaaliseen muotoon - mutta sikäli se on ainakin täydellisyyden jäljillä, että se sointi miellytti sekä hiukan yli kaksikymppistä korvaa että nykyisin lähes viisikymppistä, ja se on aina kokeillessa kuulostanut hyvältä myös siinä välissä. En vain viitsisi aina luonnehtia hyviä levyjä ajattomiksi. Ehkäpä se onkin vain vanhentunut sopivaan tahtiin?
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
241. Deep Purple: Now What!? (2013): Old Men In Time
Ensin aioin aloittaa tämän tekstin päivittelemällä sitä, miten vanhat kummasti vertyvät ja niin edelleen, mutta rockin vielä voimissaan olevat pioneerit - muutkin kuin Purple - ovat jo vuosikausia osoittaneet, että myös eläkeiässä voi tehdä hyvää musiikkia (joskin myös vastakkaisia esimerkkejä on olemassa). Kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestynyttä lättyä voisi ehkä pitää jopa comebackina, mutta itse bändihän on ollut toiminnassa enemmän tai vähemmän jatkuvasti, keskittyen kiertämiseen pikemmin kuin levyttämiseen. Mikä on harmi, koska Steve Morsen ajan levyt ovat järjestään olleet hyviä - pari niistä jopa loistavaa - ja tämä levy on hyvin likellä tuota viimemainittua statusta.
Steve Morse oli sikäli bändin pelastus, että hän toi mukanaan sävelkielen ja soundin joka yhdisti bändin 70-luvun kulta-aikojen parhaat puolet eräänlaiseen perspektiivin laajentamiseen ja jopa arvaamattomuuteen. Niinpä tälläkin levyllä on useampikin aika lailla kipe(r)ä riffi, mukavan juurevaa kokonaissointia (ja Don Airey paikkaa edesmennyttä Jon Lordia oikein hyvin), dynamiikkaa ja vivahteita - samalla kun jytinääkin löytyy, tarvittaessa. Kun vielä Ian Gillan on miltei seitsenkymppiseksi hyvässä äänessä, on keitos hyvinkin maukasta.
Kohokohtia ovat esim. bluesahtava "Blood From A Stone", dramaattinen "Vincent Price", kaunis "All The Time In The World" - balladinteossa tämä uusi Purple kyllä hakkaa Blackmorevetoisen version kevyesti, "Above And Beyond" jonka riffi taas tietyllä tavalla vie ajatukset Blackmoreen koska se voisi olla klassinen teema, mutta jossa on raikas sävelkulku, funkahtava "Body Line" - Ian Paice on vähintään maailman toiseksi paras rockrumpali, ja jos Wattsin pappa lopettaa jopa ykkönen - mutta jokaisessa biisissä on jotakin, ellei muuta niin mehevää yhteissoittoa ja ovelia sovituksellisia ratkaisuja.
Eli yhteen vetääkseni, tämä on levy jonka esittää bändi joka pian juhlii viisikymppisiään, joka oli mukana luomassa genreä jota ei yleensä pidetä hirveän edistyksellisenä - ja tämä on levy joka kokeilee uutta, velmuilee ja vinkkaa silmää. Papat vaihtavat isommalle silloin kun sedät eivät enää jaksa heilua. Ian Gillan on sattumoisin kahta päivää vaille 20 v allekirjoittanutta vanhempi - tällä vauhdilla voin 80-vuotispäivänäni toteuttaa unelmani ja palkata Purplen juhliini, ja samalla onnitella laulajaa satavuotispäivän johdosta; "Child In Time" ei ehkä enää onnistu, mutta uusi tuotanto kompensoi.
Steve Morse oli sikäli bändin pelastus, että hän toi mukanaan sävelkielen ja soundin joka yhdisti bändin 70-luvun kulta-aikojen parhaat puolet eräänlaiseen perspektiivin laajentamiseen ja jopa arvaamattomuuteen. Niinpä tälläkin levyllä on useampikin aika lailla kipe(r)ä riffi, mukavan juurevaa kokonaissointia (ja Don Airey paikkaa edesmennyttä Jon Lordia oikein hyvin), dynamiikkaa ja vivahteita - samalla kun jytinääkin löytyy, tarvittaessa. Kun vielä Ian Gillan on miltei seitsenkymppiseksi hyvässä äänessä, on keitos hyvinkin maukasta.
Kohokohtia ovat esim. bluesahtava "Blood From A Stone", dramaattinen "Vincent Price", kaunis "All The Time In The World" - balladinteossa tämä uusi Purple kyllä hakkaa Blackmorevetoisen version kevyesti, "Above And Beyond" jonka riffi taas tietyllä tavalla vie ajatukset Blackmoreen koska se voisi olla klassinen teema, mutta jossa on raikas sävelkulku, funkahtava "Body Line" - Ian Paice on vähintään maailman toiseksi paras rockrumpali, ja jos Wattsin pappa lopettaa jopa ykkönen - mutta jokaisessa biisissä on jotakin, ellei muuta niin mehevää yhteissoittoa ja ovelia sovituksellisia ratkaisuja.
Eli yhteen vetääkseni, tämä on levy jonka esittää bändi joka pian juhlii viisikymppisiään, joka oli mukana luomassa genreä jota ei yleensä pidetä hirveän edistyksellisenä - ja tämä on levy joka kokeilee uutta, velmuilee ja vinkkaa silmää. Papat vaihtavat isommalle silloin kun sedät eivät enää jaksa heilua. Ian Gillan on sattumoisin kahta päivää vaille 20 v allekirjoittanutta vanhempi - tällä vauhdilla voin 80-vuotispäivänäni toteuttaa unelmani ja palkata Purplen juhliini, ja samalla onnitella laulajaa satavuotispäivän johdosta; "Child In Time" ei ehkä enää onnistu, mutta uusi tuotanto kompensoi.
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
240. Mick Hucknall: American Soul (2012): Mansesta Memphisiin
Simply Red jäi minulta aikanaan vähän väliin - periaatteessa bändin soundi synteettisellä 80-luvulla oli miellyttävän orgaaninen, ja meno välillä ihan maukasta, mutta Mick Hucknallin ääni ei oikein vakuuttanut minua. Monta vuotta myöhemmin satuin kuulemaan bändin (eli käytännössä herra Hucknallin) myöhäistuotantoa, ja se oli jo parempaa - soundi oli vieläkin hanskassa, mutta ääni oli vanhetessaan jotenkin saanut enemmän kaikupohjaa. Biisimateriaali ei vain ollut kovinkaan kummoista, joten mitään kuolematonta ei saatu aikaan.
Sitten löytyi tämä levy, jo toinen omalla nimellä tehty vanhaa amerikkalaista soulia sisältävä pakkaus, ja tämä onkin jo jotakin aivan muuta. Laulu kuulostaa yhä paremmalta, äänen kuluessa yhä enemmän, mutta nyt biisit ovat rautaa - kokoelma kohtuullisen tunnettuja vanhoja klassikoita, mutta ei niitä kaikkein kuluneimpia. Ennen kaikkea hän on onnistunut löytämään kaksi minun vanhaa suosikkiani - Arthur Alexanderin "The Girl That Radiates That Charm" sekä Bettye Lavetten "Let Me Down Easy", ja esittämään ne todella vetoavasti.
Levyn ehkä suurin juju ovat sovitukset - niistä tunnistaa originaalit, mutta ne eivät ole mitään hiilikopioita, vaan varovaisesti tähän päivään tuotuja mutta silti ajattomia. Yksi vertailukohta ovat Sealin loistavat "Soul"- ja "Soul 2"-albumit, mutta ne ovat ehkä hieman sliipatumpia kun taas tämä levy on aika maanläheinen, vaikka soundi onkin täyteläinen. Ehkä kaikkein paras esimerkki tulkinnan voimasta on vanha kunnon "Lonely Avenue", joka Mickin käsittelyssä on ovelasti humpahtava veto. Ja toisaalta levyn tyyli- ja aikahaarukka - Jimmy Reedistä Bettye Lavetteen ja 50-luvun lopulta 70-luvulle - tekevät keitoksesta myös tarpeeksi monipuolisen.
Sitten löytyi tämä levy, jo toinen omalla nimellä tehty vanhaa amerikkalaista soulia sisältävä pakkaus, ja tämä onkin jo jotakin aivan muuta. Laulu kuulostaa yhä paremmalta, äänen kuluessa yhä enemmän, mutta nyt biisit ovat rautaa - kokoelma kohtuullisen tunnettuja vanhoja klassikoita, mutta ei niitä kaikkein kuluneimpia. Ennen kaikkea hän on onnistunut löytämään kaksi minun vanhaa suosikkiani - Arthur Alexanderin "The Girl That Radiates That Charm" sekä Bettye Lavetten "Let Me Down Easy", ja esittämään ne todella vetoavasti.
Levyn ehkä suurin juju ovat sovitukset - niistä tunnistaa originaalit, mutta ne eivät ole mitään hiilikopioita, vaan varovaisesti tähän päivään tuotuja mutta silti ajattomia. Yksi vertailukohta ovat Sealin loistavat "Soul"- ja "Soul 2"-albumit, mutta ne ovat ehkä hieman sliipatumpia kun taas tämä levy on aika maanläheinen, vaikka soundi onkin täyteläinen. Ehkä kaikkein paras esimerkki tulkinnan voimasta on vanha kunnon "Lonely Avenue", joka Mickin käsittelyssä on ovelasti humpahtava veto. Ja toisaalta levyn tyyli- ja aikahaarukka - Jimmy Reedistä Bettye Lavetteen ja 50-luvun lopulta 70-luvulle - tekevät keitoksesta myös tarpeeksi monipuolisen.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
239. Eri esittäjiä: Vain elämää kausi 2 + kausi 2 jatkuu (2013): Tulkinnan voimaa
Ensinnäkin täytyy hoitaa alta pois muutama varaus: Ensinnäkin minusta tosi-TV on aika epäilyttävää, ja toiseksi tämä formaatti, "Vain elämää", tahtoo TV-sisältönä mennä ylivetistelyn puolelle - ja sitten minua helposti liikuttuvana pilkataan kun kyynelehdin TV:n ääressä. Kolmanneksi nimenomaan suomalainen toteutus on periaatteessa hieman liian ykstotinen - tässäkin kattauksessa oli enimmäkseen keski-ikäisiä rockartisteja - mikä saattaa johtaa tiettyyn musiikin ykstotisuuteen; ajatuksenahan on nimenomaan uudenlaisten versioiden tekeminen toisten artistien kappaleista, sellaisista joita ei odottaisi kokevansa, mutta tässä versiossa osanottajat suuressa mittakaavassa olivat tyylillisesti aika liki toisiansa.
Sen jälkeen kehut; nämä kaksi CD:tä sisältävät siis kuusi tulkintaa seitsemältä eri laulajalta, eli yhteensä 42 biisiä, ja laatu on niin korkea että olisi vaikeaa editoida näistä yhden levyn versiota. Hutejakin löytyy, mutta ne ovat harvassa. Levyltä niitä voi kuunnella ilman TV-viihteen nuoleskelevuutta - mutta silti monet näistä lauluista saavat ihokarvani sojottamaan pystyssä. Ja ehkä juuri samankaltaisuutensa vuoksi nämä laulajat osaavat eläytyä toistensa biiseihin niin, että ne istuvat ja jopa tulevat tulkitsijansa kaltaisiksi.
Mistä aloittaisin? Juha Tapio osoittaa olevansa oiva tunteiden tulkki sekä suomeksi että englanniksi, hänen suussaan Jukkapojan "Älä tyri nyt" on todella vakuuttava esitys ja Kemopetrolin "Child Is My Name" viehko tunnelmapala. Maarit laulaa Laura Närhen "Siskoni"-hitin niinkuin vain suomirockin isoäiti voi, ja Ilkka Alangon "Neito ja ylioppilas" on karun kaunis tulkinta Maaritin ihanasta alkuperäisestä. Jopa Jukkapoika, josta en muuten niin hirveästi välitä, saa väännettyä esim. Laura Närhen "tuhlarin" mainioksi skavedoksi.
Pauli Hanhiniemen "End Of Love" on todella herkullinen tunnelmapala, ja "Minä olen, sinä olet" on Juha Tapion originaalia juurevampi, hidastettu esitys joka nostaa esiin näiden kahden herran tietynlaisen sielunkumppanuuden - samoin kuin Juha Tapion esittämä "Hyvää ja kaunista". Laura Närhen käsissä "Silkkii" on ihana, samaten "Siipeen jos sain", ja hän onnistuu tekemään biisistä kuin biisistä omansa kuuloista musiikkia, mutta kaikkein suurimman potin vie Anna Abreu. "Valehtelisin jos väittäisin" on hänen mallissaan silkkaa soulbiittiä, "Mä annan sut pois" versiona täysin Laura Närhen alkuperäisen - tulevan suomalaisen klassikon - veroinen, ja "Ohikiitävää" ilmeisesti fadomaisin maustein ehkä paras tulkinta mitä suomeksi viime vuonna levytettiin. Mielenkiinnolla odotan sitä, miltä Anna tulee kuulostamaan vaikkapa nelikymppisenä, jos jatkaa musiikkiuraansa - hänen äänessään on oikeassa ympäristössä kyllä Sitä Jotakin.
Ja sama pätee kyllä tämän formaatin koottuihin levtyksiin - näissä on sellaista tulkinnan voimaa, joka juuri tällä kertaa iskee vieläkin lujemmin koska kokonaisuus juuri tämän tietynlaisen ykstotisuutensa ansiosta on niin kuunneltava - ei sellainen tyylien kirjo jota en jaksaisi kuunnella yhteen menoon.
Sen jälkeen kehut; nämä kaksi CD:tä sisältävät siis kuusi tulkintaa seitsemältä eri laulajalta, eli yhteensä 42 biisiä, ja laatu on niin korkea että olisi vaikeaa editoida näistä yhden levyn versiota. Hutejakin löytyy, mutta ne ovat harvassa. Levyltä niitä voi kuunnella ilman TV-viihteen nuoleskelevuutta - mutta silti monet näistä lauluista saavat ihokarvani sojottamaan pystyssä. Ja ehkä juuri samankaltaisuutensa vuoksi nämä laulajat osaavat eläytyä toistensa biiseihin niin, että ne istuvat ja jopa tulevat tulkitsijansa kaltaisiksi.
Mistä aloittaisin? Juha Tapio osoittaa olevansa oiva tunteiden tulkki sekä suomeksi että englanniksi, hänen suussaan Jukkapojan "Älä tyri nyt" on todella vakuuttava esitys ja Kemopetrolin "Child Is My Name" viehko tunnelmapala. Maarit laulaa Laura Närhen "Siskoni"-hitin niinkuin vain suomirockin isoäiti voi, ja Ilkka Alangon "Neito ja ylioppilas" on karun kaunis tulkinta Maaritin ihanasta alkuperäisestä. Jopa Jukkapoika, josta en muuten niin hirveästi välitä, saa väännettyä esim. Laura Närhen "tuhlarin" mainioksi skavedoksi.
Pauli Hanhiniemen "End Of Love" on todella herkullinen tunnelmapala, ja "Minä olen, sinä olet" on Juha Tapion originaalia juurevampi, hidastettu esitys joka nostaa esiin näiden kahden herran tietynlaisen sielunkumppanuuden - samoin kuin Juha Tapion esittämä "Hyvää ja kaunista". Laura Närhen käsissä "Silkkii" on ihana, samaten "Siipeen jos sain", ja hän onnistuu tekemään biisistä kuin biisistä omansa kuuloista musiikkia, mutta kaikkein suurimman potin vie Anna Abreu. "Valehtelisin jos väittäisin" on hänen mallissaan silkkaa soulbiittiä, "Mä annan sut pois" versiona täysin Laura Närhen alkuperäisen - tulevan suomalaisen klassikon - veroinen, ja "Ohikiitävää" ilmeisesti fadomaisin maustein ehkä paras tulkinta mitä suomeksi viime vuonna levytettiin. Mielenkiinnolla odotan sitä, miltä Anna tulee kuulostamaan vaikkapa nelikymppisenä, jos jatkaa musiikkiuraansa - hänen äänessään on oikeassa ympäristössä kyllä Sitä Jotakin.
Ja sama pätee kyllä tämän formaatin koottuihin levtyksiin - näissä on sellaista tulkinnan voimaa, joka juuri tällä kertaa iskee vieläkin lujemmin koska kokonaisuus juuri tämän tietynlaisen ykstotisuutensa ansiosta on niin kuunneltava - ei sellainen tyylien kirjo jota en jaksaisi kuunnella yhteen menoon.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
238. Trine Rein: Beneath My Skin (1996): Suuren maailman soundia Norjan malliin
Vaikka nuorena miehenä olin välillä aikamoinen puristi, ja nyrpistelin nenääni aina kun populaarimusiikki meinasi lipsua liikaa viihteen puolelle, on pakko myöntää että vanhemmiten maku on hieman pyöristynyt - en enää vaadi suosikeiltani pelkkää omaa materiaalia, särmää ja kärsimystä. Toisaalta tykkäsin jo nuorena myös leveästä jenkkirokista, sellaisesta jota soitetaan suurilla soundeilla ja stadioneilla, vaikka se ei aina täyttänytkään noita yllämainittuja kriteerejä. Ja loppujen lopuksi minulle on tärkeintä Ääni.
Ja sellainen Trinellä on. Norjalais-amerikkalaisena hänellä on myös ääntämys hallussa - joillakin ei-anglosaksisilla laulajilla on ongelmana englanti; se on musiikillisesti ehkä sivuseikka, mutta särähtää minun korvaani ikävästi. Tyylilaji on siis aika lailla keskitietä - on sitä stadionrockia, on soulahtavaa maustetta, on myös suuria balladitaustoja, ja tämä on sikäli aikakautensa oiva esimerkki, että minusta 90-luku toi musiikkiin takaisin jonkinlaisen äänikuvan luonnollisuuden ainakin kolisevaan kasariin verrattuna.
Minun korviini tarttui ensin kaksi coverbiisiä - "Torn" on Natalie Imbruglian (?) tunnetuksi tekemä biisi (tosin minulle vain sen verran, että tiesin kuulleeni sen ennen), mutta Trinen levytys on itse asiassa vanhempi, ja biisin alkuperä on minulle täysin tuntematon. Oli miten oli, biisi on täydellinen hitti ja esitys on täyteläinen. "Have A Little Faith In Me" on taas vanhan suosikkini John Hiattin biisi, josta on tehty montakin versiota. Minulle Hiattin juureva pianoballadiversio on rakkain, mutta Rein osuu huomattavasti paremmin kuin esim. Joe Cocker (joka tosin on paitsi coverien kuningas myös joskus varoittava esimerkki). Ennen kaikkea kuitenkin tässä tapauksessa Trinen versio on selvästi oma tulkinta eikä hiilikopio.
Ylipäätänsä tämä on sikäli tasokas teos, ettei filleriä ole ollenkaan - lainatut ja omat kappaleet soivat hyvin yhteen. Jos jotakin moittisi, niin tämä sopii taustamusiikiksi yhtä hyvin kuin keskittyneeseen kuunteluun. Toisaalta sekin on joskus tärkeä ominaisuus. Ja vaikka tätä ei tietäisi norjalaiseksi kuin kansitekstejä lukemalla, niin popmusiikkihan onkin nimenomaan kansainvälistä ja ylikansallista. Suuren maailman soundia ja meininkiä.
Ja sellainen Trinellä on. Norjalais-amerikkalaisena hänellä on myös ääntämys hallussa - joillakin ei-anglosaksisilla laulajilla on ongelmana englanti; se on musiikillisesti ehkä sivuseikka, mutta särähtää minun korvaani ikävästi. Tyylilaji on siis aika lailla keskitietä - on sitä stadionrockia, on soulahtavaa maustetta, on myös suuria balladitaustoja, ja tämä on sikäli aikakautensa oiva esimerkki, että minusta 90-luku toi musiikkiin takaisin jonkinlaisen äänikuvan luonnollisuuden ainakin kolisevaan kasariin verrattuna.
Minun korviini tarttui ensin kaksi coverbiisiä - "Torn" on Natalie Imbruglian (?) tunnetuksi tekemä biisi (tosin minulle vain sen verran, että tiesin kuulleeni sen ennen), mutta Trinen levytys on itse asiassa vanhempi, ja biisin alkuperä on minulle täysin tuntematon. Oli miten oli, biisi on täydellinen hitti ja esitys on täyteläinen. "Have A Little Faith In Me" on taas vanhan suosikkini John Hiattin biisi, josta on tehty montakin versiota. Minulle Hiattin juureva pianoballadiversio on rakkain, mutta Rein osuu huomattavasti paremmin kuin esim. Joe Cocker (joka tosin on paitsi coverien kuningas myös joskus varoittava esimerkki). Ennen kaikkea kuitenkin tässä tapauksessa Trinen versio on selvästi oma tulkinta eikä hiilikopio.
Ylipäätänsä tämä on sikäli tasokas teos, ettei filleriä ole ollenkaan - lainatut ja omat kappaleet soivat hyvin yhteen. Jos jotakin moittisi, niin tämä sopii taustamusiikiksi yhtä hyvin kuin keskittyneeseen kuunteluun. Toisaalta sekin on joskus tärkeä ominaisuus. Ja vaikka tätä ei tietäisi norjalaiseksi kuin kansitekstejä lukemalla, niin popmusiikkihan onkin nimenomaan kansainvälistä ja ylikansallista. Suuren maailman soundia ja meininkiä.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
236-237. Robert Cray: Some Rainy Morning (1995) & Nothin´ But Love (2012): Blues on ajaton riemu
Blues on ajaton riemu - levyhyllystäni löytyy sen eri-ikäisiä ilmentymiä kolmekymmentäluvun lopulta viime vuoteen asti, ja populaarimusiikin lajeista se taitaa olla kaikkein parhaiten aikaa kestävä. Samalla sen mestarit pystyvät rakentamaan hyvinkin pitkiä uria, niinkuin tämä yksi suurimmista suosikeistani, viime vuonna 60 täyttänyt nuorimies nimeltä Robert Cray. Olen aikaisemmin kehunut täällä pari hänen suurinta mestariteostaan, mutta nämä albumit ovat melkein elleivät jopa aivan yhtä hyviä.
"Some Rainy Morning" ilmestyi heti kaikkein suurimman suosikkilättyni Shame + A Sinin jälkeen, ja on ehkä siksi jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta se on yksinkertaisesti loistava sekoitus sävykästä soittoa, sielukasta laulua ja maukkaan luonnollista tuotantoa. Ovela, simppelin riffinpätkän ympärille rakentuva "Moan", dynamiikan oppitunti "Never Mattered Much", sielukkaasti svengaava "Steppin´ Out", kaihoisa "Will You Think Of Me"... materiaali, oma ja lainattu, vaihtelee tempoiltaan mutta bändin luoma ilmapiiri ei kaikkoa - ja kaiken kruunaavat Crayn maukas, hillitty kitarointi ja vetoava laulu - itse asiassa nimenomaan laulu on tällä levyllä esillä tavallistakin enemmän, mm. muutaman sovitusratkaisun kautta, ja se sopii minulle erinomaisesti.
Bluesia tämä on ennen kaikkea tunteeltaan - muoto on siis vaihteleva - mutta minulle blues onkin tunne (ja tunnelma), ja sen välittämisessä Robert Cray on ässä. "Some Rainy Morningin" ilmestyessä hänellä oli uraa takanaan jo lähemmäs 20 vuotta, ja nyt on mittariin tullut melkein 20 lisää. Toissavuonna ilmestyi hänen toistaiseksi viimeisin levynsä, "Nothin´ But Love", joka oli tietynlainen paluu voittavaan kantaan hieman harvemman levytystahdin ja parin vähemmän loistavan levyn jälkeen - ja vaikka sekin kuulostaa tutulta, ja samaa voi sanoa kaikista Crayn levyistä, hän ei silti ole kulunut tai polje paikallaan.
Ehkä suurin ero hänen hyvien ja loistavien levyjensä välillä on se, että ensinmainituilla on joskus käynyt niin, että soundi on mennyt sävellysten edelle - ja vaikka se onkin tuttu asia mustan musiikin historiassa, minä haluan musiikiltani aina myös hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat esim. killerialoituskaksikko "(Won´t Be) Coming Home" ja "Worry", jotka ovat klassista midtempobluesia Crayn tapaan, kantavina kikkoina ensimainitussa riffi ja toisessa säkeistöjen pianosäestys - ja tietysti kitarointi ja laulu. Muita huippukohtia ovat esim. klassinen "Blues Get Off Of My Shoulder" ja yhdeksänminuuttinen hidas tour de force "I´m Done Cryin´" majesteettisine jousineen, ja kokonaisuus on monipuoleinen ja maukas.
Sanoinko sen jo? Blues on ajaton riemu. Kumpikaan näistä levyistä ei ole sidoksissa esim. julkaisuvuoteen, ne toimivat koska tahansa ja luultavast aika kaukana tulevaisuudessakin, ainakin sellaisena kuin minä sen näen (tai pikemminkin kuulen).
"Some Rainy Morning" ilmestyi heti kaikkein suurimman suosikkilättyni Shame + A Sinin jälkeen, ja on ehkä siksi jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta se on yksinkertaisesti loistava sekoitus sävykästä soittoa, sielukasta laulua ja maukkaan luonnollista tuotantoa. Ovela, simppelin riffinpätkän ympärille rakentuva "Moan", dynamiikan oppitunti "Never Mattered Much", sielukkaasti svengaava "Steppin´ Out", kaihoisa "Will You Think Of Me"... materiaali, oma ja lainattu, vaihtelee tempoiltaan mutta bändin luoma ilmapiiri ei kaikkoa - ja kaiken kruunaavat Crayn maukas, hillitty kitarointi ja vetoava laulu - itse asiassa nimenomaan laulu on tällä levyllä esillä tavallistakin enemmän, mm. muutaman sovitusratkaisun kautta, ja se sopii minulle erinomaisesti.
Bluesia tämä on ennen kaikkea tunteeltaan - muoto on siis vaihteleva - mutta minulle blues onkin tunne (ja tunnelma), ja sen välittämisessä Robert Cray on ässä. "Some Rainy Morningin" ilmestyessä hänellä oli uraa takanaan jo lähemmäs 20 vuotta, ja nyt on mittariin tullut melkein 20 lisää. Toissavuonna ilmestyi hänen toistaiseksi viimeisin levynsä, "Nothin´ But Love", joka oli tietynlainen paluu voittavaan kantaan hieman harvemman levytystahdin ja parin vähemmän loistavan levyn jälkeen - ja vaikka sekin kuulostaa tutulta, ja samaa voi sanoa kaikista Crayn levyistä, hän ei silti ole kulunut tai polje paikallaan.
Ehkä suurin ero hänen hyvien ja loistavien levyjensä välillä on se, että ensinmainituilla on joskus käynyt niin, että soundi on mennyt sävellysten edelle - ja vaikka se onkin tuttu asia mustan musiikin historiassa, minä haluan musiikiltani aina myös hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat esim. killerialoituskaksikko "(Won´t Be) Coming Home" ja "Worry", jotka ovat klassista midtempobluesia Crayn tapaan, kantavina kikkoina ensimainitussa riffi ja toisessa säkeistöjen pianosäestys - ja tietysti kitarointi ja laulu. Muita huippukohtia ovat esim. klassinen "Blues Get Off Of My Shoulder" ja yhdeksänminuuttinen hidas tour de force "I´m Done Cryin´" majesteettisine jousineen, ja kokonaisuus on monipuoleinen ja maukas.
Sanoinko sen jo? Blues on ajaton riemu. Kumpikaan näistä levyistä ei ole sidoksissa esim. julkaisuvuoteen, ne toimivat koska tahansa ja luultavast aika kaukana tulevaisuudessakin, ainakin sellaisena kuin minä sen näen (tai pikemminkin kuulen).
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
235. Niko Ahvonen & Cortina Jets: Eilen tänään huomenna (2003): Monipuolista mustaa ja vähän muutakin musiikkia
Niko Ahvonen on riemastuttava tapaus. Hänellä on loistava ääni - kuiskauksista huutoihin - jolla hän tulkitsee oivaltavan omintakeisia tekstejään, joita yleensä komppaa huomattavan sulosinisointuinen Cortina Jets. Kun säveltäminenkin sujuu, ja musiikkimaku ja tyylitaju mitä ilmeisimmin ovat parhaasta päästä, on oikeastaan synti ja syöpä ettei hän aina komeile listojen kärjessä. Toisaalta minunkaltaiseni hifistelijät voivat iloita siitä, että on tällaisia loistavia mutta vähemmän tunnettuja diggailun kohteita joiden avulla voi tuntea ylemmyyttä.
Nikon kaikki levyt ovat olleet vähintään hyviä, mutta tämä on kolmen ensimmäisen soulpainotteisen lätyn jälkeen jotain muuta, koska se on maalattu leveämmällä pensselillä ja useammilla väreillä. Aloitus "Jokamiehenoikeus" on vielä perinteistä soulbiittiä, jonkinasteinen hitti "Aavekaupunki" etenee vastustamattomasti jonkinlaisella skapoljennolla, rouheiden torvien kyydittämänä, ja Nikon laulu on silkkaa bluesia, ja "Kaikki syntini" taas kuin Staxin 70-luvun alun sinkku. "Savurenkaita" soi kuin 60-luvun lopun viihdesouliskelmä, ja "Vaikeastitavoiteltavii" menee jo melkein viihteen puolelle.
Meno on siis monipuolista, mutta ennen kaikkea tämä on huomattavasti enemmän bluesia kuin hänen aikasempi tuotantonsa. "Hyvän kodin poika", "Silta" ja "Piruparka" kulkevat kuin pikajuna, jotenkin samalla aikaa hillittyinä ja hillittöminä, ja solistimme häärää seremoniamestarina niin, että hänet hyvinkin voisi kuvitella katuojaan, sillankaiteelle tai tienristeykseen sieluja metsästämään. Toisaalta "Yhdessä vai erikseen" on sitten ehkä uskottavin kuulemani illan viimeinen - ei ehkä nojailubiisi, vaikka sen voisi vetää ihan paritanssina, mutta tarina haaveista ja todellisuudesta joka iskee suoraan sieluun, saksofonin tuuppaamana (tuuttaamana?).
Komea setti, ja vielä sikäli loistava, että sen kaksitoista biisiä mahtuvat suurin piirtein neljäänkymmeneen minuuttiin - sekä laululle että soitolle on tilaa, mutta mihinkään liiallisuuksiin ei mennä. Toisaalta voisi kuvitella tämän setin kestävän esim hikisessä livetilanteessa huomattavasti pitempiä versioita. Tämän pumpun keikka onkin yksi niistä tapahtumista, joihin en vielä ole saanut itseäni raahattua, vaikka kyllä pitäisi. Toisaalta hän voisi myös vähitellen julkaista jotakin uutta...
Nikon kaikki levyt ovat olleet vähintään hyviä, mutta tämä on kolmen ensimmäisen soulpainotteisen lätyn jälkeen jotain muuta, koska se on maalattu leveämmällä pensselillä ja useammilla väreillä. Aloitus "Jokamiehenoikeus" on vielä perinteistä soulbiittiä, jonkinasteinen hitti "Aavekaupunki" etenee vastustamattomasti jonkinlaisella skapoljennolla, rouheiden torvien kyydittämänä, ja Nikon laulu on silkkaa bluesia, ja "Kaikki syntini" taas kuin Staxin 70-luvun alun sinkku. "Savurenkaita" soi kuin 60-luvun lopun viihdesouliskelmä, ja "Vaikeastitavoiteltavii" menee jo melkein viihteen puolelle.
Meno on siis monipuolista, mutta ennen kaikkea tämä on huomattavasti enemmän bluesia kuin hänen aikasempi tuotantonsa. "Hyvän kodin poika", "Silta" ja "Piruparka" kulkevat kuin pikajuna, jotenkin samalla aikaa hillittyinä ja hillittöminä, ja solistimme häärää seremoniamestarina niin, että hänet hyvinkin voisi kuvitella katuojaan, sillankaiteelle tai tienristeykseen sieluja metsästämään. Toisaalta "Yhdessä vai erikseen" on sitten ehkä uskottavin kuulemani illan viimeinen - ei ehkä nojailubiisi, vaikka sen voisi vetää ihan paritanssina, mutta tarina haaveista ja todellisuudesta joka iskee suoraan sieluun, saksofonin tuuppaamana (tuuttaamana?).
Komea setti, ja vielä sikäli loistava, että sen kaksitoista biisiä mahtuvat suurin piirtein neljäänkymmeneen minuuttiin - sekä laululle että soitolle on tilaa, mutta mihinkään liiallisuuksiin ei mennä. Toisaalta voisi kuvitella tämän setin kestävän esim hikisessä livetilanteessa huomattavasti pitempiä versioita. Tämän pumpun keikka onkin yksi niistä tapahtumista, joihin en vielä ole saanut itseäni raahattua, vaikka kyllä pitäisi. Toisaalta hän voisi myös vähitellen julkaista jotakin uutta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
